Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Elämästä tulee roskaa niin helposti

Siivouskoettelemukset paljastavat aina loppukesästä pieniä ruumiita ympäri kotia, niin nytkin. Yöperhoset, yö-ötiäiset, pienet ja tunnistamattomat hyönteiset ovat tulleet joukolla meille kuolemaan. Imuroin niiden kuivahtaneet ruumiit pois ja isommat poimin roskikseen talouspaperia apuna käyttäen. Ja tunnen inhon väristyksiä sisälläni sitä tehdessäni.

Kuollut perhonen lakkaa olemasta perhonen heti kuoleman hetkellä. Sitä lakkaa säälimästä ja ihailemasta, sen status on muuttunut peruuttamattomasti. Elävästä elämästä tulee roskaa niin helposti, siihen vaaditaan vain se aika, mitä kuoleminen kestää.

Yöperhosten kalpeat värit ovat muutenkin enemmän harmistusta herättäviä kuin päiväperhosten ihailua ja ihmetystä inspiroiva loisto. Kauneus vain on sympaattisempaa kuin rumuus – tunnistan tämän priorisoinnin itsessäni ja se suututtaa. Kaiken elämän pitäisi olla tasa-arvoista. Pitäisi.

Kostokirja

Luin Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia. Se on kostokirja: kirjailija kertoo itsestään ja nöyryytyksen tunteistaan maalaten ympäristönsä ihmisistä vähemmän imartelevia muotokuvia. Motiivi on maksaa kalavelkoja: lukijan kannalta kirja ei anna paljon, ellei sitten itse liiku kuvatussa sisäpiirissä. Toki antoisa – joskin himpun verran irtonainen – Intian matkan kuvaus antaa jotakin myös ulkopuoliselle. 

Carina Rydberg kompastui romanttisessa mielessä väärään mieheen – miehelle Rydberg osoittautui vain käteväksi harhautukseksi, kun todellinen kiinnostuksen kohde (naimisissa oleva nainen) oli joku ihan muu. Naisen raivo tulvi yli äyräiden ja siksi syntyi Korkeinta kastia, kuvaus tukholman kuohukerman sosiaalisista suhteista, ajanviettotavoista, juhlinnoista.

Ymmärrän suuttumuksen, kirjaa en. Pettynyt rakkaus saa ihmiset tekemään hulluja – ainakin tietynlaiset ihmiset. Mitään ongelmia ei olisi, jos aikuisen iässä olevat ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian. Ensiksikin: kaikkien pelien pelaamiseen tarvitaan aina kaksi. Jos et halua pelata lapsellisia ihmissuhdepelejä, niin älä lähde mukaan siihen –  kukaan ei nimittäin voi pakottaa. Toiseksi: ketään ihmistä ei voi pakottaa tuntemaan ystävyyttä tai rakkautta. Mitä enemmän yrität, sen enemmän kohde yrittää vältellä ja tuntee luultavasti yhä voimistuvaa vastenmielisyyttä "tyrkkyä" tuppautujaa kohtaan. Kannattaa olla ylpeä: ei tupata, jos ei tykätä. Ihmisten perässä ei kannata juosta, koska kukaan ihminen ei voi antaa toiselle onnellista elämää, elämän tarkoitusta, elämän sisällystä. Ne pitää vain löytää itse, tai sitten olla ilman.

Rydberg olisi säästynyt paljolta (myös kirjoittamisen vaivalta), jos olisi vähän vaivautunut lukemaan rivien välistä missä mennään. Peter Coyoten oloinen mies ei nimittäin alun alkaenkaan ollut kiinnostunut hänestä, ei sitten tipan vertaa.

by Ninni

Kädet isänmaan rintaa vasten

Minusta on hauskaa viskoa arvokkaita kultasormuksia marjapensaiden juurille ja pihan pitkään heinikkoon. Minusta on myös hauskaa kontata rankkasateessa nelinkotin, sentti sentiltä käydä läpi sateen pehmentämää maata, että jos sattuisi vaikka sormus löytymään. Mikään ei ole lystimpää kuin olla kädet isänmaan rintaa vasten, kuunnella maan sydäntä, samalla kun etsii.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin löytämään tiputtamani sormuksen. Olin kuitenkin täynnä pyhää raivoa itseäni kohtaan. Itkin, pihalla siis, mutta sopivan diskreetisti: ei täyteen ääneen, vaan lähinnä se kai kuulosti siltä, kuin olisi siili tuhissut pensaan alla. Tämä tapahtui maanantaina.

Hammassärky taas yltyi mahdottomuuksiin tänään. Pitihän sitäkin käydä näyttämässä, ja tulikin käytyä todella hyvään aikaan. Hampaassa oli halkeama ja jos olisin pitkittänyt lääkäriin menoa, olisi se voinut haljeta täällä kotona – ei kovinkaan hyvä homma. Hammas puudutettiin, porattiin, sitä rakenneltiin ja ihmeteltiin. Lasku oli hävyttömän suuri, mutta minkäpä sillekään voi.  

Jos tätä viikkoa pitäisi sen puoliväliin ehdittyä kuvailla jollakin määritelmällä, niin se olisi Vastoinkäymisten Viikko.

by Ninni

Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin esiintuominen

Elokuu saapuu ja alkaa vetää rajaa kesän ja syksyn väliin. Kirkossa tämä päivä on kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin esiintuominen. Juhlan alkuperästä on parikin erilaista versiota. Yhden käsityksen mukaan Konstantinopolissa oli tapana elokuussa – tautien ja epidemioiden ollessa pahimmillaan – kantaa ristiä läpi kaupungin.

Venäläisessä perinteessä tämä päivä liittyy olennaisesti vuoteen 988 ja suuriruhtinas Vladimir Suuren silloin ottamaan kasteeseen. Vladimir Suuresta tuli isoäitinsä Olgan tavoin hurskas kristitty ja kristinuskon levittäjä venäläisten keskuudessa, mutta aivan ilman maallisia motiivejakaan ei tämä kääntymys ollut: Vladimir teki siitä sopimuksen Bysantin keisarin kanssa ja sai vaimokseen bysanttilaisen prinsessan Annan, keisarin sisaren. Bysantin prinsessoja ei pakanoille annettu. 

Kirjastossa

Olin sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa tänään. Ilma oli mielettömän painostava ja kummassakin kirjastossa henkilökunta ja asiakkaat pohtivat lähinnä pian tulevaa ukonilmaa. "Sen täytyy tulla.." .."ainakin rankkasade tulee.." .."Täytyyhän tämän johonkin loppua.." 

Matkalla kotiin ostin kaupasta leivonta-aineita (ihan kuin kotona ei olisi muutenkin jo riittävän kuuma ilman uunin paahtamista) ja toden totta, taisipa peltilemmikin tuulilasiin napsahtaa yksi tai kaksi sadepisaraa. Jihuu. 

Aloitin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet.  Nautin joka sanasta.

by Ninni

Laiska töitään lukee

Töitäni luen minäkin, vaikken omasta mielestäni laiskana ole ollutkaan. On taas ollut Siivouskoettelemuksen vuoro – onneksi se on nyt ohi. Heilumista mopin ja imurin kanssa, lopuksi vielä hilpeä temmellys silitysraudan kera kodinhoitohuoneessa. Joka muuten sivumennen sanottuna on kuuma kuin helvetti.

Nyt on kuitenkin hyvä levätä laakereilla ja nauttia valkoista teetä.

PuoLiskoinen oli suunnistamassa tänään. Olisi se kai hyvää tehnyt minullekin, mutta jätin väliin. PuoLiskoisen kanssa voisin uskaltautuakin suunnistuspuuhaan, silloin ainakin tietäisin varmuudella pääseväni vielä metsästä kotiinkin. Kouluaikana suunnistus ei ollut suosikkilajini – olin siinä suorastaan hävyttömän taitamaton.

Helenoissakin on eroa

Läntisessä kalenterissa tämä päivä on omistettu Helenalle. Vuotuisessa ajantiedossaan Kustaa Vilkuna kertoo Helenasta painottaen, ettei tämä Helena ole se meidän ortodoksien yleisesti tuntema Konstantinus Suuren äiti.

Heinäkuun lopun Helena oli legendan mukaan Ruotsin kuningatar, "Skövden Elin", joka sai väkivaltaisen lopun vuonna 1160. Suomessa heinäkuun lopun Helena on saanut vähemmän kunnioittavia lisänimityksiä tyyliin vesihelma ja hallahäntä: sateisena on pidetty Helenan päivää, kuten muitakin naisten päiviä tämän kuun lopussa. Heinien latoon laittamisen suhteen Helena on ollut deadline.

by Ninni

Kesämieli, kesäkorvat

Lämmin jatkuu, mutta sunnuntaina se sai mausteekseen tuulen. Ramppaan Forecan sivuilla peläten joka päivä kesän loppuvan. Tänään Foreca varoittelikin viikon alun olevan viikonloppua viileämmän. Mutta ehkä siellä erehdytään, sellaista on sattunut ennenkin. Kesämieleni on yltiötoiveikas, haluton masentumaan. Kesäkorvani ovat herkät, todelliset tutkat: ne reagoivat autoradioon, kun joku siellä puhuu "loppukesästä" (miten niin loppu, elokuuhan on vielä edessä?) ja syksyn lähestymisestä. 

Victorian varjossa

Luen jo uudemman kerran Matthew Dennisonin kirjoittamaa elämänkertaa. The Last Princess: the devoted life of queen Victoria's youngest daughter on kirjan kuvaava nimi. Prinsessa Beatrice (1857-1944) oli kuningatar Victorian ja hänen prinssipuolisonsa Albertin nuorin lapsi.

Suurimman osan lapsuuttaan hän eli äitinsä leskensurun varjossa: prinssipuoliso, jota kuningatar jumaloi, kuoli Beatricen ollessa vasta nelivuotias. Kuningatar Victoria eli 40 vuotta miehensä jälkeen, mutta ei koskaan luopunut surupuvustaan. Prinssipuolison sureminen sai huikeat mittasuhteet ja vaikutti syvällisesti juuri Beatriceen, jonka tehtäväksi jäi olla äitinsä lohtu, sihteeri, seuranainen ja tuki. Kaikki yritykset aikuistua ja avioitua tyrmättiin päättäväisesti ja voidaankin pitää pienenä ihmeenä prinsessan suhteellisen myöhäisessä vaiheessa solmittua avioliittoa. Ihmeen arvoa pienentää se, että kuningatar salli sen tietäen sulhasen heikon aseman silloisessa Euroopassa pitävän tyttären miehineen tiukasti kotimaassa. 

Jälkimaailma tuntee Beatricen parhaiten äitinsä päiväkirjojen sensuroijana. Euroopan erään merkittävimmän hallitsijan päiväkirjojen kaunistelu, typistely* ja toimittaminen oli korvaamaton vahinko. Alkuperäisversiot tuhottiin ja kuningattaren päiväkirjat tunnetaan enää vain prinsessa Beatricen käden jäljiltä.

*) Kuningattaren päiväkirjat lyhenivät "toimitusprosessissa" noin kolmannekseen alkuperäisestä. Kuningatar oli itse ohjeistanut nuorimman tyttärensä tähän tehtävään: hänen kuolemansa jälkeen päiväkirjoista piti poistaa kaikki sellainen, joka saattaisi mahdollisesti loukata vielä elossa olevia ihmisiä. Pistäähän se miettimään päiväkirjojen lyhentynyttä ja siistittyä versiota. Kuinka paljon kunnioitettu kuningatar raivosi päiväkirjoissaan, syyllistyikö hän kirjallisiin kiukunpurkauksiin lähimpiään kohtaan? Tai tekikö kuten minä, piirsikö pilakuvia inhoamistaan ihmisistä? 

by Ninni

Niin kauan siihen meni

Mustaviinimarjat maistuvat lämpimiltä suussa, kun niitä pihapensaasta nopsin yksi kerrallaan. Aurinko on lämmittänyt ne lämpimämmiksi kuin suun sisäpuoli. Vadelmat eivät maistu yhtä lämpimiltä, mutta sitäkin herkullisemmilta. Keinuun istuessa voi todella tuntea kaiken elämän rikkauden tässä ja nyt, tässä kesässä.

Televisio suoltaa mainoskatkoilla ulos kaikenlaista puuhamaa-jukujukumaa-ärsyttävämaa -mainontaa. Mainoksissa maanisen iloiselta kuulostava ääni kirkuu kutsuhuutoa näihin lastenviihdytyspaikkoihin. Entä jos Elämys olisikin jotain ihan pientä ja jotain ihan ilmaista? Entä jos Elämyksen luo ei tarvitsisi matkata satoja kilometrejä? Ehkä joku suuri voi mahtua yllättävän pieneen, marjan makuun kielen päällä, iltataivaan pastelliväreihin?

Oma henkilökohtainen käsitykseni helvetistä on paljon Puuhamaan kaltainen. Olla vangittuna Puuhamaahan ikuisuuden mittaisen ajan, vailla pakomahdollisuutta. Piinaavien aktiviteettien taustalla soisi Mikko Alatalon karmaiseva mainoslaulu aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisuutta korvien peittämiseen ei olisi.  

Viisi vuotta ja vähän päälle

Yöllä otin esiin Raamatun ja kirjoitin poisnukkuneiden sivulle isäni nimen ja kuolinpäivän. Vei minulta yli viisi vuotta tehdä tämä.

by Ninni

Käy Muumilaaksoon!

Luin Tordis Örjasaeterin* kirjoittaman kirjan Tove Jansson: Muumilaakson luoja. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat aikaa sitten murhanneet sisäisen lapsensa^, koska olen aina nauttinut muumeista hyvin valikoiden: minun vinkkelistäni osa Muumilaakson tarinoista on loistavia ja osa pelkästään ikävystyttäviä. Muumien luojan oma elämä on tainnut olla kiinnostavampaa kuin hänen kirjojensa sivuilla seikkailevien pulleiden peikkojen.

Tove Marika Jansson syntyi vuonna 1914 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoiseksi. Isä Viktor Jansson oli kuvanveistäjä ja ruotsalaissyntyinen äiti Signe Hammarsten oli persoonallinen kuvataiteilija, piirustuksen opettaja, Ruotsin tyttöjen partioliikkeen perustaja, postimerkkien suunnittelija – monitoiminainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Perhe eli täyttä boheemielämää Helsingin Katajanokalla, Luotsikatu neljän ateljeehuoneistossa, huolimatta molempien vanhempien porvarillisesta taustasta ja äidin perheen papillisesta painolastista. Tove Janssonin elämän ensimaisema oli vanhempien ateljee, jossa pikku-Tovella oli isänsä nikkaroima oma parvi ja kesäisin mentiin Suomenlahden saaristoon. Rahaa ei koskaan ollut runsaasti – kukapa taiteilemalla rikastuisi – mutta elämä oli taatusti aina jännittävää. Tove Janssonin vanhemmat innoittivat häntä Muumimamman ja Muumipapan hahmojen luomisprosessissa. 

Örjasaeterin kirja on kirjoitettu muumien hengessä: Tove Janssonin elämää käydään läpi lyhyiden kertomusten avulla, joita muuten somistavat muumiaiheiset kuvat. Mikään pikkutarkka elämänkerta tämä ei ole, vaan kokoelma tarinoita, sukumuisteloita, tuokiokuvia. Ja sellaisena viehättävä, helpommin lähestyttävä kuin tipitarkka elämänkerta alaviitteineen. Täytyy varmaan seuraavaksi lukea Tove Janssonin lapsuuskuvaus Kuvanveistäjän tytär. Kesäkirjan olenkin tänä kesänä lukenut jo kaksi kertaa – en saa siitä tarpeekseni!  Örjasaeterin ansiosta tiedän Kesäkirjan isoäidin olevan Tove Janssonin äiti Ham ja Sophia-tyttö on Toven pikkuveljen Per Olovin tytär. 

Keskellä viikkoa

Vyötän itseni taisteluun pölyä ja likaa vastaan: on jälleen Siivouskoettelemuksen aika. Lahjoin ja motivoin itseäni ostamalla ihanan lilan mekon. Sitä voi pitää missä vain, siinä mekkosen hyvä puoli.

*) Örjasaeter on norjalainen. Hänen nimensä ensimmäinen kirjain ei oikeasti ole Ö, vaan se norjalaisten käyttämä, poikkiviivan halkoma O.  

^) Ei haittaa mitään, en sure menetystä.

by Ninni

Tuokiokuvia tiistailta

Olin hierojalla. Selkäni on jo pitemmän aikaa tuntunut kakkosneloselta: jäykältä kappaleelta elotonta puuta, joka ei oikeastaan kuulu minuun. Ongelma pistettiin siis hoitoon hieronnan muodossa.

Siinä hierontapöydällä maatessani mietin monenlaisia asioita. Onko selkä niin vieras itselle, koska sitä ei näe? Se on siellä jossakin takana ja sen näkee vain kahta peiliä käyttämällä. Pesen selkäni joka ilta tarkoitukseen sopivalla harjalla. Tunnen harjan raapivan ihoa, mutta en näe terveen punoituksen nousua iholle, tai saippuavaahtoa selällä. Selkäni on minulle tuntematon alue, vartalon kartan valkea läiskä. 

Raision Tasalanaukio oli kesäväen kansoittama. Yksi pakollinen teinityttö, joka näytti ottavan kasvoihinsa aurinkoa puisella penkillä istuen. Juoppo, joka katsoi asiakseen häiritä tyttöä. Tyttö oli vielä niin nuori, että juopon hölmöily irrotti hänestä hihityksen paheksuvan mulkauksen sijasta. Kaksi vanhaa rouvaa leivoskahvittelemassa ja puhumassa kilpaa keskenään. Ja olinhan siellä minäkin, kategorioihin kuulumaton: tytöksi liian vanha (olisin nimittäin mulkaissut ahdistelevaa juoppoa hihittämisen sijasta), juopoksi liian selväpäinen, vanhaksi naiseksi sentään liian nuori.

Mielijohde vei minut Lidliin. Näin kaameita kakkusia, jotka säilyvät luonnottoman pitkään. Säilyvyyden takaa kemikaalilitania pullapussin kyljessä. Näin kiljuvan lapsen puristavan kädessään muovista muumia. Näin nuoren pariskunnan, kiljukaulapojan vanhempien, vilkuilevan toisiaan kyllästyneesti. Ostosten maksun jälkeen tuli aika pelata hedelmäpeliä ja se kirkasti parin ilmeet. 

Minä ostin Gran Gala-keksejä. 

by Ninni

Vierailuja

Sunnuntai sujui meidän osaltamme vierailun merkeissä: kävimme katsomassa PuoLiskoisen vanhempia. Ajelimme läpi kauniin maalaismaiseman pikkuteitä suosien. Matkan varrella näimme maisemia Nousiaisten, Yläneen ja Säkylän suunnalta, Huittisia unohtamatta. Katsoin ihan mielenkiinnon vuoksi kellosta matkamme ajallisen keston. Näin kesäisin taival taittuu tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa.

Me tapasimme PuoLiskoisen vanhemmat – Sinuhe puolestaan heettiläiset. Äänikirja oli nimittäin käytössä taas.

Sinuhea ei kuitenkaan hemmoteltu ihanalla mansikkakakulla, joten siinä suhteessa meidän vierailumme oli onnistuneempi! Saimme tätä anopin taikomaa herkkua evääksikin, joten iltatee oli tavallista juhlavampi täällä kotona.

by Ninni

Kesäyöt

Kesäyö on erilainen kuin päivä. Kaikki rauhoittuu, äänet naapuristossa vaimenevat ja kuolevat pois. Keskiyön kumpaakin puolta laulavat enää vain linnut. On hyvä mennä pihalle ja ihan vain olla vaalean taivaan alla. Kaupungit eivät koskaan hiljene, mutta täällä on rauha. Aamuyön tunteina aurinko alkaa jo poltella mäntyjen runkoja oranssinpunalla ja linnut lisäävät volyymia. Viimeistään kello neljän aikaan yö kumartaa ja siirtyy takavasemmalle – aamu on koittanut.

Ensimmäisenä kesänä täällä Mietoisissa menin ulos melkein joka yö. Tuntui vain niin ihmeelliseltä tehdä niin, vailla vaaraa joutua kummastelevien katseiden kohteeksi.

Kuinka yksi asia johtaa toiseen

Simone de Beauvoir kirjoitti Ranskan ja Algerian välisestä sodasta 1954-1962. Kauhistuneena hän kuvasi erityisesti ranskalaisen osapuolen harjoittamia siviilien kidutuksia ja surmatöitä. Olihan se tosiaan aika paksua, ottaen huomioon ajankohdan: toisesta maailmansodasta ei ollut kuin kymmenkunta vuotta – huonoa peeärrää parhaimmassa tapauksessa, pahimmassa mahtava skandaali. 

Natsien epäinhimillisyys oli huudettu katoilta & tuomittu yleisesti ja sitten tehtiin itse antaumuksella täysin vertailukelpoisia pimeyden töitä. Algerialaisetkaan eivät puhtain paperein selvinneet sotatoimista, vaan FLN (Kansallinen vapautusrintama) syyllistyi sekin veritekoihin siviilejä, vanhuksia ja lapsia, kohtaan.

Ranskan hallinnon kannalta sen siirtomaiden itsenäisyyspyrkimykset olivat tuhoisia: niin Indokiinan (tutummin Vietnam) kuin Algeriankin sodat johtivat niin kutsutun neljännen tasavallan romahtamiseen. 

Mietiskelin tänään paljon tätä Algerian itsenäistymiseen johtanutta sotaa. Ja sitten – kas kummaa – kirjastossa eteen suorastaan hyppäsi Jaakko Sarlin-Lappeteläisen ja Heli Santavuoren kirjoittama Legioonan sotilas: suomalaisen muukalaislegioonalaisen muistelmat Algerian sodasta 1954-1959. Lainasin sen. Vielä en ole ehtinyt aloittaa, mutta pian se hetki koittaa.