Päiväunilta noustua olo on kuin elävällä kuolleella. Näin omituisia unia: Kekkonen taisi olla hengissä ja presidenttinä yhä. No, olisihan mies vasta vaivaiset 108 vuotta, eli miksipä ei. Ja ainakin tietyistä netissä käydyistä keskusteluista päättelisin suuren osan suomalaisista olevan ihan onnellisia, jos virallinen valtakunnankalju edelleen hoitelisi asioitamme.
Unessa olin ainoa, joka ihmetteli moisen muumion pätevyyttä ja kykyä presidentin virkaan. Unen Kekkonen oli hauras ja hiljainen – oikeastaan en ole varma oliko hän täysin elossa.
Silmissä vilistävät tänään nähdyt kaupat, kirjastot, ihmiset. Korkeat korot pistivät nilkat lujille, mutta niistä en luovu. Pyörin tänään Turussa, minä maalainen. Raisio on kuitenkin vuosien myötä tullut tutummaksi ja on kompaktin kokoinenkin. Suurissa paikoissa joskus hermostuu ja tulee ajettua hullusti. Tänäänkin sain taas ihmetteleviä katseita osakseni kauppakeskuksessa, kun tulin ajaneeksi kiellettyyn ajosuuntaan. Toki siinä oli merkki varoituksena, mutta toimin ennen kuin havaitsin sen. Betoniporsaatkin on helppo kiertää, kun peltilemmikki on niin pieni kuin tuo minun ja ajaja näin peloton ja päämäärätietoinen. Harmitti ja hävetti silti.
Viattomuus
Sain vasta äskettäin katsotuksi Viattomuuden (Innocence), jonka näkemisestä olen haaveillut jo pitkään. Ja arvasin sen: pidin elokuvasta kuin hullu puurosta.
Olen huomannut pitäväni elokuvista, jotka toimivat useammalla kuin yhdellä tasolla. Viattomuus on tällainen elokuva. Ensinnäkin se haastaa pedofilialla, pedofiileillä ja neurooseilla kyllästetyn aikamme näyttämällä pikkutyttöjä hyvin niukasti vaatetettuina. Toiseksi se innostaa pohtimaan naiseutta, naiseksi kasvamista, kasvatuksen roolia ja merkitystä.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen, muurilla eristettyyn sisäoppilaitokseen. Huomattakoon muuten, että elokuvan tytöt kutsuvat paikkaa "kodikseen", ei kouluksi, vaikka siinä koulumaisia elementtejä onkin. 6-vuotias Iris saapuu kouluun kuten kaikki muutkin tulijat: ruumisarkussa. Arkun kannessa on tähdenmuotoinen kuvio, josta kuljetettava saa ilmaa. Iristä vastaanottavat koulun muut tytöt, ensimmäinen ihmisiä sisältävä kohtaus on siis lasten välinen.
Koulun tytöt käyttävät vain valkoisia vaatteita. Eri ikäryhmät, tai luokka-asteet, on erotettu toisistaan lettinauhojen värillä. Nuorimmilla ne ovat kirkkaanpunaiset, vanhimmilla lilat. Sille välille mahtuu vihreää, keltaista ja sinistä.
Koulun opetusohjelma koostuu improvisoidun oloisista balettitunneista ja hyvin pinnallisesta luonnontieteitten opetuksesta. Suuren osan aikaa tytöt uivat, leikkivät metsässä ja voimistelevat. Kun toinen opettajista puhuu salaperäisen johtajattaren kanssa puhelimessa, niin hän kuvaa parin tytön kehittyneen "oikein sieviksi" – ei älykkäiksi tai lukeneiksi. Tämä kertoo jo jotakin koulun tavoitteista.
Viattomuus on hämmentävä elokuva. Siinä kuvattu lapsuus on sekä idyllinen että kauhistuttava. Siinä on paljon lapsuuden parasta antia: viileät vedet, valkoiset vaatteet, vehmaat maisemat, turvallinen ympäristö. Mutta siinä on myös paljon selittämätöntä ja painajaismaista: tytöt eivät saa vierailla omaistensa luona, he eivät saa poistua muurin toiselle puolelle. Eräs veneellä pakoa yrittänyt tyttö kuolee ja ruumis poltetaan roviossa. Vanhimmat tytöt, lilanauhat, joutuvat lisäksi esiintymään salaperäisessä teatterissa. Heidän tanssinsa on melkein pakonomaista liikehdintää, pakkoliikkeitä, robottimaista ja samaa toistavaa. Koristeena tytöillä on perhosen siivet selässä. Tanssiminen on pakko, halusi tai ei.
Elokuva pohjautuu saksalaisen Frank Wedekindin (1864-1918) pienoisromaaniin Mine-Haha. Wedekindin ajalle olivat tyypillisiä erilaiset kasvatusaiheiset utopiat ja Viattomuutta voidaan katsoa tämän linssin läpi. Tai sitten se voidaan nähdä unenomaisena mysteerinä, kysymyksinä vailla vastausta. Eräänä vertailukohteena näkisin Eyes wide shutin. Täysin erilaisia elämänpiirejä käsitteleviä nämä ovat, mutta eräs asia niitä yhdistää: tavallisen elämän mystisen puolen korostaminen ja sen nostaminen esille.
Elokuvaksi Frank Wedekindin hengentuotteen muokkasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Lucile Hadzihalilovic. Enkä voi olla sanomatta, että ohjaajan sukupuoli on varmasti vaikuttanut elokuvan vastaanottoon: jos mies olisi ohjannut sen, niin varmasti lapsinäyttelijöiden alastomuudesta olisi tullut enemmän puhetta.
Oikeastaan se on sääli. Marginaalisesta ilmiöstä, pedofiliasta, on nykyisin tullut arkista tavaraa ja kaikkialla vaaniva peikko. Olenpa onnellinen, että itse sain elää lapsuuteni "viattomuuden aikana", jolloin ei jokaista naapurin setää tarvinnut epäillä, eikä pienen lapsen alastomuus ollut tabu.
YleTeema teki kulttuuriteon näyttäessään Viattomuuden joskus kesäaikaan. Onneksi sen voi myös lainata kirjastosta. Suosittelen.
