Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.  

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla. 

by Ninni

Housunaisia, hamerouvia

Lapsena minusta tuntui kuin äidin ja isän suvun naisissa olisi yksi merkittävä ero. Äidin suvun naiset nimittäin käyttivät melkein pelkästään hameita ja isän suvun naiset viihtyivät housuissa. Pieni asia, mutta ehkä silti suurempi merkitykseltään kuin mitä ensin voisi luulla.

Äidilleni hame ja korkeat korot merkitsivät paitsi vaatevalintaa myös koko persoonaa ja elämäntapaa koskevaa julistusta. Äiti oli kaupunkilainen. Korkeat korot ja polvipituiset kapeat hameet on tehty lyhyisiin kävelymatkoihin asfaltilla. Toisaalta hame vaatevalintana kertoo myös jotain naisen vartalosta, siitä kuvasta, joka hänellä vartalostaan on. Äiti suosi niitä polvipituisia hameita, koska ne päästivät sirot pohkeet ja nilkat oikeuksiinsa. Monen muun suomalaisen naisen tavoin hän kuitenkin piti lantiolle ulottuvia jakkuja – lantio ja reidet piti piilottaa. Äidin oma äiti pukeutui samalla tavalla. 

Isäni äiti oli housuissa viihtyvä nainen. Ne olivat hyvin leikattuja housuja, väriltään usein ruskeita, beigejä tai harmaita. Isoäiti piti siitä, että saattoi tarvittaessa työntää housunlahkeet vaikka kumisaappaisiin ja alkaa istuttaa kukkia ihan ex tempore. Housut näyttivät hyviltä myös isoäidin suosimissa erittäin korkeakorkoisissa koroissa. Ne olivat korkeammat kuin äidillä – äiti suosi sellaista noin viiden sentin korkoa, isoäiti oli siinä suhteessa uskaliaampi. Hän oli myös lyhyempi.

Isän äiti säilyi elämänsä loppuun asti sirona ja melkein poikamaisena vartaloltaan. Se antoi mahdollisuuden käyttää vöitä ja pistää paidan housunkauluksen sisään. Isän äidistä huomasi hänen olevan sinut vartalonsa kanssa. Hän oli ulkoilmaihminen loppuun saakka, ainakin päivisin. Yöt hän luki tai kirjoitti runoja, mutta päivät kuluivat puutarhanhoidossa. Nyt vanhemmiten tajuan talvien olleen varmasti vaikeaa aikaa isoäidille. Hän paleli helposti, eikä lumiseen aikaan voinut istuttaa tai hoitaa kasveja.

Äidin suvun naiset päivettyivät helposti, mutta eivät juuri oleskelleet auringossa. Isän äiti muuttui kesäisin suorastaan pronssinväriseksi iholtaan, niin paljon hän oli auringossa. Ei palvomassa sitä, vaan kasviensa parissa.

Äiti ja äitini äiti, hamerouvat. Loputtomia tunteja kahviloissa, iloista puheensorinaa, vilkasta elehdintää käsillä. Välillä melankolista riutumista kirjan kanssa sohvalla. Ei koskaan ruskeaa väriä vaatteissa. Sisällä viihtyviä ihmisiä, monimutkaisten ihmissuhteiden mestareita.

Isäni suvun naiset, housunaiset. Auringon alla aina kun mahdollista. Aina liikkeessä, eläväisiä siroja. Runoutta, klassista musiikkia. Välillä ihan reilusti mustat kynnenaluset ja naarmuja käsissä.

Tänään…

PuoLiskoinen ajoi aamulla ojaan ollessaan matkalla metsästysseuransa talkoisiin. Hän soitti minulle ja heräsin siihen – melkoinen herätys. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan jäin sänkyyn pahojen aavistusten vaivaamana. Ei balettia – en halunnut lähteä ajamaan Raisioon asti. Minusta tuntui (vasta heränneenä, hiukan sekavana), että tuo PuoLiskoisen onnettomuus oli paha enne. Se ei luvannut hyvää päivälle. Tuli vielä mieleen se oma ojaan ajo hiukan yli vuosi sitten.

PuoLiskoinen on muuten minua neuvokkaampi: hän soitti itse hinausauton paikalle. Minä onnetonhan olin liikkeellä ilman puhelinta ja kiltit sivulliset tulivat avuttoman avuksi.  

by Ninni

”Avaimet käteen”-päivä

Meillä oli mukava lauantai, yhdistelmä baletointia, kirjastoa ja sosiaalista aktiviteettia. Aamulla nousimme ylös vaihtelevan pirteinä – minä saatoin olla suorastaan hyperaktiivinen nukuttuani (taas kerran) tavattoman huonosti. Liian vähäinen uni ei aluksi ilmene väsymyksenä, vaan ainakin omalla kohdallani väpsähtelevän tarmokkuuden tilana, suoranaisena liikaenergiana.

Kävimme Raision kirjastossa. Kotikunnan kirjaston jätin suosiolla väliin vierailtuani siellä jo perjantaina. Raisiosta löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, Georg Henrik von Wrightin Ihminen kulttuurin murroksessa, Timo Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustus ja Sam Harrisin Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus ihan vain muutamia mainitakseni. PuoLiskoinen sai taas toimia kuormajuhtana minun lainaillessani euforisen mielentilan vallassa kaikkea mahdollista. Kirjastokerrat PuoLiskoisen kanssa ovat oikesti parhaita: yksin liikkellä ollessani joudun pakosta rajoittamaan mielihalujani, koska yksin saan myös kirjastokassini kantaa. PuoLiskoisen kanssa on vapaus valita!

Baletissa vanhat sarjat ovat oikeasti vanhoja. Teimme ne nyt toiseksi viimeistä kertaa. Hurskas toiveeni on, ettei seuraavissa olisi ihan niin paljon hyppyjä. Meillä on tällä hetkellä kaksi hyppysarjaa tunnin lopussa ja tunnin kuluessa mielessä väikkyvät kauhukuvat tulevista hypyistä. Loikkiessa toisaalta huomaa, etteivät ne nyt niin pahoja ole. Ne väsyttävät, mutta eivät näännytä. Siinä on eroa.

Baletin jälkeen teimme ystävänpäivän kunniaksi sukulaisvierailun Turkuun. Kävimme isäni serkun luona. Monimutkaistetaan sukulaiskuviota vielä kuvailemalla häntä isoäitini kummitytöksi. Hänen luonaan saa aina nauttia kiinnostavasta keskustelusta, suloisen bichon havanaisin seurasta ja lyömättömistä kahvipöydän herkuista. Äitini piti hänestä paljon nuorena ja hän oli myös isovanhempieni suosikki. Isoisäni erityisesti yritti saattaa meitä yhteen, kun vielä asuimme Turussa. Mutta se ei toiminut – ajattelin meistä olevan vaivaa, monimutkaistin asioita tyypilliseen tapaani aivan liikaa ja jahkailin vain. Oikeastaan vaadittiin isäni kuolema siihen, että istuin alas ja kirjoitin kirjeen. Kai se oli muistutus ajan kulumisesta – ei kannata jättää huomiseksi sellaista, minkä voi tehdä tänään. Isäni serkku A-M muistuttaa isoäitiäni ilmiömäisen paljon, se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Silmät ja tapa seisoa ja puhua ovat niin tuttuja kaikki. 

En enää pääse lähelle turkulaista ajattelutapaani, sitä 90-lukulaista. Yhdeksän ihmistä kymmenestä luultavasti ilahtuu saadessaan ystävällismielisen kirjeen. Itsekin ilahtuisin. Juutalaisilla muistaakseni on sanonta, ettei ihmisellä ole pahempaa vihamiestä kuin hän itse on. Se on totta: turhalla epäröinnillä, monimutkaistamisella ja puntaroinnilla sulkee paljon hyvää elämästä pois. 

"Sipristä sika seinustalle.."

Näin sanoi vanha kansa. Nyt on läntisen kalenterin mukaan Sipin päivä. Sipi on saanut nimensä Växjön ensimmäisestä piispasta pyhästä Sigfridistä, joka kuoli noin 1045. Pyhä Sigfrid nauttii/nautti Ruotsissa samanlaista kunnioitusta kuin meidän Henrik-piispamme (se Lallin surmaama). Skandinaaveille tämä päivä onkin ollut tärkeä.

Suomessa – näin kertoo Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto – tätä päivää on pidetty lähinnä merkkinä sikojen ja kanojen ulkoruokinnan alkamisesta. Ne saivat "avaimet käteensä", eli pääsivät ulos etsimään ruokaa ja luultavasti myös nauttimaan yhä lisääntyvästä auringonvalosta.

Sääenteiden kannalta on Sipin päivällä myös ollut oma merkityksensä. Lumisade Sipinä tiesi vielä runsasta lumimäärää kevättalven kuluessa. Suojasää taas oli hyvä merkki: se ennakoi varhaista kevättä ja runsasta kananmunien määrää.

by Ninni

Humanisti par excellence

Nuo sivun alalaidassa olevat pääsiäiskorttikuvat ovat jo pitkään vaivanneet minua. Pois en niitä saa – tarvitsen PuoLiskoisen apua. En osaa käyttää tätä blogisysteemiä, tehdä muutoksia, lisätä ominaisuuksia. Vanhaa vuodatusblogiani hallinnoin hiukan paremmin, vaikken mihinkään mestarikategoriaan kuulunutkaan.

Pääsiäiskorttien ärsyttävyys perustuu niiden anatomiseen epäuskottavuuteen. Niistä tuli kanan ja kukon sekamuotoja: en ymmärtänyt tehdä kukkoa valkoiseksi ja varustaa sitä pyrstösulilla. Olin korteista aluksi mielettömän ylpeä (siksi ne tännekin postasin), kunnes eräs vastaanottaja ajattelemattomuuttaan tuli paljastaneeksi tosiasian. Kylläpä harmitti. Erityisesti kun olin askarrellut niitä paljon, eli siipikarjaa koskeva tietämättömyyteni tuli esiteltyä laajalle ihmisjoukolle.

Toisaalta noissa korteissa kristallisoituu oma olemukseni kahdellakin tavalla: humanisti par excellence. 1. Koska mitä ilmeisemmin olin sairaana silloin, kun koulussa opetettiin biologiaa, toisin sanoen luonnontieteitä ja 2. koska en osaa – tai en uskalla – käsitellä tietokonetta poistaakseni häpeän aiheuttajan.

Aika entinen

Luin Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran. Se oli työlästä luettavaa, se ei auennut heti. Henkilögalleria on niin suuri – vaati aikaa kiinnostua jokaisesta henkilöstä ja haluta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Missä kuljimme kerran on massiivinen aikakausikuvaus: aikajana ulottuu 1900-luvun alusta aina talvisodan kynnykselle. Lopuksi luodaan katsaus vielä senkin yli ja ohi. Minulle tämä kirja oli serenadi Helsingille, ensimmäisen tasavallan Suomelle. Kaupunki ei ole henkilö, mutta tässä romaanissa kaupunkia tutkaillaan, nuorta Suomea katsotaan, eri yhteiskuntaluokkien edustajien silmillä.  

Sitä kokee merkillisen tunteen, kun joku aina arkeen kuulunut asia esitetään uutena, ihan tuoreena. Tässä romaanissa sellainen asia on Fazerin suklaa. Se suklaa, jonka me tunnemme Fazerin Sinisenä. Meille se on monimuotoinen: sitä on patukkamuodossa, sitä on levynä, sitä on piristetty lukemattomilla eri lisukkeilla. Se on osa arkista elämää – se on melkein läpinäkyvää, sitä ei edes huomaa. Mutta ajatella sitä ihan uutena, erikoisuutena, arvostettuna herkkuna.. Se tuntuu oudolta.

by Ninni

Joulu ei ole tänään

Olin liikkeellä oikein suuressa mittakaavassa. Kävin sen seitsemässä kaupassa epätoivoisena tavoitteena löytää palvomiamme Auran Pikkuleivän Sydänhyviä. Ne ovat viime viikkojen aikana kadonneet kaikista niistä kaupoista, joissa normaalisti käymme ja jaettu surumme on ollut suuri. Siispä vyötin itseni taisteluun – supermukavat kengät, käteistä rahaa, lämmin takki, aikaa – ja lähdin kiertämään vieraampia veräjiä, outoja ostosmaailmoja.

Maskun Tarjoustalossa tärppäsi. Keksihyllyllä kohtasi rakastaja rakkautensa kohteen, keltaisella kuorrutuksella somistettuja sydänpiparkakkuja muovilaatikossa. Mieli piristyi aivan ihmeellisesti. Laatikko kainalossa laukkasin autonkaiseni luo ja lähdin kohti uusia seikkailuja. 

Paha kyllä ne sydänhyvät olivat vähän "liikaa" minulle. Jos pääni sisään olisi voinut kurkistaa, niin siellä olisivat ajatukset menneet jotenkin näin: "..hyvä kun löytyivät.. on ne niin hyviä.. keltainen väri tosin vähän.. joulu kerran vuodessa.. iso laatikko, pienempikin kai olisi riittänyt.. mutta PuoLiskoinen syö aina niin mielellään.. rapean rapsakoita.. löysinpäs kun kerran lähdin.. kertakaikkisen mainioita.. hyvä minä.. kuorrutuskin niin hyvää.." Päässä pörisi. Ruokaostoksille ehtiessäni olin vielä jalat irti maasta ja se kostautui. Kotiin palatessani, ruoanlaiton aloittaessani, huomasin unohtaneeni autuaasti tämänpäiväiset ruokatarpeet. Joulua varten kyllä on kaikki, mutta joulu ei ole tänään. 

Meni sitten eilisen ruoan syömiseksi tänä päivänä. PuoLiskoinen kesti koettelemuksen stoalaisella mielenlujuudella, vaikka raukkaparka söi sitä samaa eilistä murkinaa jo lounaaksikin. No, ainakin meillä on nyt niitä Auran piparkakkuja.

Jostakin syystä tänään ostoksilla oli erityisen kääpiö olo. Tuntui kuin kaikki muut olisivat olleet pitempiä. Johtuu varmaan siitä kenkävalinnasta. Korot nostavat pois pygmien maailmasta, mukavat pikkuleivänmetsästyskengät suistavat sinne takaisin.

Istun kahdella tuolilla, elän kahdessa maailmassa

Toinen maailma on omani, toinen Ingmar Bergmanin. Laterna magica imaisee mukanaan ja kaikki tämä tässä katoaa. Miksi minusta tuntuu kuin ihmiset olisivat ennen televisiota ja tietoverkkoja olleet yksilöllisempiä? Nyt kaikki tuntuvat jakavan saman maailman ja se maailma on ahdas.  

by Ninni

Kiireinen keskiviikko

Eilen piti kiirettä. Onnistuimme ottamaan joulukorttikuvat ja hoitamaan asian eteenpäin. Näissä huikean persoonallisissa ja luovissa tekeleissä me itse esiinnymme jouluilon tuojina. Niiden pitäisi ehtiä ajoissa lähetettäväksi siihen normaaliin aikaan, kun kaikki muutkin kansalaiset täyttävät postin laatikot punaisilla kirjekuorilla. 

Poseeraamisurakan jälkeen riensimme teatteriin. Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki oli valloittavan hauska ja vakava samaan aikaan. En voi olla samaa mieltä Turun Sanomien arvostelun kanssa siitä, että Paniikin menestys olisi pohjautunut Ryhmäteatterin näyttelijöihin. Pikemminkin minusta oli helpotus nähdä näytelmä juuri näiden tuntemattomampien turkulaisnäyttelijöiden tekemänä. 

Tämä on tietysti mahdollisimman epäreilu tunne, mutta en aina oikein jaksa syttyä suomalaisista jokapaikan julkkisnäyttelijöistä, jotka dominoivat teatteri- ja elokuvamaailmaa. Näyttelijä voi olla kuinka taidokas hyvänsä, mutta jos kasvot ovat kuluneet ja maneerit kaikille tuttuja monista yhteyksistä, niin mitä siinä oikeastaan katsoo? Katsojahan kuitenkin tahtoo (kai) keskittyä näytelmään ja sen henkilöihin, ei Sakari Superjulkkuun. Tietysti jotkut haluavat nähdä juuri sen Sakari Superjulkun ja maksavat juuri siitä lippua ostaessaan. Jokaiselle jotakin!

by Ninni

Varovainen kenraali

Sain vihdoinkin käsiini Hugo Östermanin Neljännesvuosisata elämästäni. Ihan helposti se ei käynyt, vaan täytyi tehdä retki harvoin käyttämääni pieneen sivukirjastoon. Suuri yleisö muistaa Östermanin varmasti parhaiten Marskin epäsuosioon joutuneena kenraalina, jatkosodan aikana pahaenteiseen tarkastajan toimeen joutuneena ja siksi sivuraiteelle lykättynä. Syystäkö näin kävi vai ilman syytä?

Neljännesvuosisata elämästäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa esittelee itsenäisen Suomen armeijan muodostumista, jääkäriliikettä, vapaussotaa ja erilaisia sisäisiä ongelmia sotavoimien luomisessa. Tällaisia ongelmia ja kipupisteitä olivat esimerkiksi upseerilakko ja suojeluskuntien ja armeijan yhteistoiminta. Kirja synnyttää nimensä puolesta vaikutelman elämänkerrasta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Östermanin yksityiselämä jää syrjään ja teoksen pääpaino on sotilasasioissa. Ehkä olisi oikeutettua kutsua kirjaa ammatilliseksi elämänkerraksi. 

Toinen osa käsittelee talvisotaa. Näin lukijan näkökulmasta on helppo uskoa juuri talvisodan tapahtumien olleen varsinainen syy kirjan kirjoittamiselle. Österman ei suinkaan ole ainoa talvisodasta tiliä tehnyt kenraali: muun muassa hänen alaisensa Harald Öhquist on kirjoittanut aiheesta kirjan Talvisota minun näkökulmastani.

Sodan alkaessa Österman oli Kannaksen armeijan komentaja. Hänen alaisinaan olivat suojajoukkojen ja II:n armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ja III:n armeijakunnan komentaja Erik Heinrichs. Näistä kahdesta Öhquist muodoistui ongelmaksi esimiehelleen. Siitä johtuen teoksessa osoitetaan suurta huomiota komentajien välisiin taktisiin näkemyseroihin. Österman näkee itsensä defensiivisenä, puolustustaisteluun uskovana kenraalina. Öhquist impulsiivisempana ja "Karjala on meidän Thermopylaimme"-asenteineen kallistuu hyökkäyksellistä taktiikkaa painottavaan suuntaan.

Olennainen näkemysero muotoutui myös taistelupaikkojen valinnan ympärille heti sodan sytyttyä. Öhquist – ja Mannerheim – kannattivat suojajoukkojen (armeijan rauhanaikaiset joukot, jotka koostuivat varusmiehistä) aktiivista toimintaa Kannaksella. Tuumaakaan maata ei pitänyt antaa hyökkääjälle ilmaiseksi. Österman, joka sanoo mielellään tulevansa muistetuksi varovaisena kenraalina, kannatti taktiikkaa, jossa vihollisjoukot otettaisiin vastaan mahdollisimman vahvassa, tehokkaasti linnoitetussa puolustusasemassa (mitä muuten niin kutsuttu Mannerheim-linja ei ollut), vaikka se olisikin tarkoittanut alueiden menettämistä vastustajalle. Österman ei myöskään uskonut Suomen armeijan olevan tiettyjen puutteiden vuoksi sovelias hyökkäävään taktiikkaan. Materiaalisessa mielessä armeija oli köyhä, sen eri aselajit eivät olleet tottuneet laajamittaiseen yhteistoimintaan, eivätkä sen johtajat olleet kokeneita suurten joukkojen johtamisessa.    

Kannaksen armeijan johtosuhteet muodostuivat ongelmallisiksi. Varsinainen katastrofi tapahtui kuitenkin 23.12.1939. Tämä päivä jäi suomalaiseen sotahistoriaan niin kutsutun hölmön tölmäyksen nimellä. II:n armeijakunnan komentaja suunnitteli vastahyökkäyksen, jonka seurauksena yli 1300 miestä kaatui tai haavoittui ja komentaja itse sai pilkkanimen Harald Verinen.

Tämän vastahyökkäyksen kritisoimiseen Österman käyttää myös aikaa. Hyökkäyksen suunnittelun ja toteutuksen välinen aika jäi liian lyhyeksi: kaikki tapahtui oikeastaan kolmen päivän aikana. Sotakorkeakoulujen harjoituksissa joukkojen siirtely käy helposti – todellisessa tilanteessa se on vaikeampaa ja siirtymäajat pitempiä. Hölmön tölmäyksessä osa joukoista saapui taisteluun jo valmiiksi väsyneinä, viime tingassa tai jopa myöhässä marssien puutteellisen suunnittelun vuoksi. Tällainen ei luo hyviä edellytyksiä menestymiselle. Radioita ei ollut riittävästi ja kaapeliyhteyksien (odotetusti) katkettua yhteydenpito kävi vaikeaksi.

Vastassa oli myös oletettua vahvempi vihollinen, jonka puolella olivat sään jumalat tuona onnettomana päivänä: sää oli luultua kirkkaampi ja venäläiset pystyivät sen avulla hoitamaan tykistönsä tulenjohtoa tähystyspalloista käsin. Suomalaisten tykistöä sen sijaan oli vähän, eikä sitä oltu keskitetty hyökkäyksen tukemiseen. Koko aikana se ampui vain muutamia satoja laukauksia. Jotkut tykistöyksiköt pääsivät paikalle vasta iltapäivällä kaiken ollessa jo enemmän tai vähemmän ohi.

Edes valittu maasto ei pelannut suomalaisten pussiin: laajat ja suojattomat pelto- ja niittyaukeamat eivät sallineet suomalaisten käyttää vahvuuksiaan. Käsittämättömältä tuntuva yksityiskohta on myös jalkaväen piirissä ilmennyt suksien puute, joka teki talvisessa maastossa liikkumisen raskaaksi. 

Mutta hyppäänpä Östermanista Päivi Tapolan kirjaan Kenraalien kirjeet. Östermanin ja Öhquistin välistä henkilöristiriitaa on mahdollista pitää vain kahden miehen torana, elleivät asiaa olisi kommentoineet myös muut. Lokakuun lopulla päivätyssä suorastaan enteellisessä kirjeessään Kannaksen armeijan esikuntapäällikölle Kustaa Tapolalle eversti (myöhemmin kenraali hänkin) Einar Vihma ruoskii sanallisesti "hurmahenkistä Haraldia" ja ilmaisee kantanaan, ettei miehen johtoon luota kukaan. Östermanin tavoin myös Vihma pitää toimimattomana Öhquistin tarvetta työntää joukkoja liian eteen – Vihma kallistuu Östermanin kaltaiseen taktiikkaan vihollisen kohtaamisesta vahvemmassa puolustusasemassa, vaikka sitten aluemenetysten kustannuksella. 

Vihman kirjeestä käy ilmi näkemys Östermanista painostettuna ja alaiseensa otteen menettäneenä johtajana. Tähän näkemykseen Österman itsekin epäsuorasti yhtyy valittaessaan alaisensa ja Marskin keskusteluista hänen päänsä yli. Profeetallisesti Vihma toteaa Öhquistin valitseman toimintatavan tulevan tuottamaan paljon tappioita. 

Österman erosi tehtävästään ristiriitojen vuoksi 19.2.1940. Jatkosodan ajan hän toimi koulutustarkastajana, eikä toiveistaan huolimatta päässyt enää rintamakomentajaksi. Komentajana hänestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kirjassaan hän osoittaa arvosteluissaan tasapuolisuutta. Hän kiittää Öhquistin Kannaksen tuntemusta ja tarmokkuutta, samalla kun kritisoi tämän taipumusta arvostella esimiehiään ja toimia välillä vailla riittävää harkintaa. Samoin Marski saa kritiikkiä siitä, että kymmenen syrjässä vietetyn vuoden jälkeen ylipäälliköksi tultuaan hänessä oli tiettyä sotilaallista jälkeenjääneisyyttä (suurvalta-armeijan ratsuväenkenraali menneestä maailmasta), mutta poliittisen ja sotilaspoliittisen arvostelukyvyn osalta Österman antaa Marskille varauksetonta tunnustusta.

Neljännesvuosisata elämästäni on sodan ammattimiehen kirjoittama kirja tilanteesta, johon suomalainen sodan ammattilainen ei koskaan haluaisi joutua. Se on ensimmäisen tasavallan historiaa, ammatillinen elämänkerta, selvitys sotatapahtumista, se on selitys ja puolustuspuhe. Ja erittäin kiinnostavaa luettavaa juuri siksi, että asiaan osallinen toimija, talvisodan kenraali, on sen kirjoittanut.

Joulun odotuksen rauhaa

Sodasta lukeminen joulun alla ei aina ole viisasta. Se ahdistaa, tekee levottomaksi. Vielä vaikeampaa on toisaalta olla lukematta. Nythän se on niin ajankohtaistakin: 30.11. tuli kuluneeksi 69 vuotta talvisodan alkamisesta. Ylenmääräisen ahdistuksen välttämiseksi on hyvä puuhata jotain korostetun jouluista: minä esimerkiksi hain eilen meille joulukalenterin.

Olen jo useampana vuonna ostanut joulukalenterin Kristillisestä kirjakaupasta. Syy: vain kuolleen ruumiini yli tulee tähän taloon reipashenkisiä kalentereita, joissa söpö tonttujoukko paketoi lahjoja/leipoo pipareita/tanssii kuusen ympärillä. Toinen inhokki on "metsän joulu"-teema, joka kattaa kaikki söötit eläimet tonttupuvuissa, varsinaiset imelät tuhatvuotisen valtakunnan kuvaukset hiiristä ja ketuista yhdessä joulua viettämässä. Ei näin! Minun kalenterissani pitää olla Joosef, Maria ja Jeesuslapsi, tai sitten – kuten tämänvuotisessa – itämaan tietäjät ratsain matkalla kohti Jeesuksen syntymäpaikkaa, jonka osoittaa kirkas tähti taivaalla. Näin se on, näin sen on oltava.

by Ninni

Niagaraa ja kettukarkkeja

Katsoin eilen illalla Niagaran. Mitä enemmän ikää kertyy, niin sen enemmän vetoa tunnen näihin vanhoihin, 50- ja 60-luvun elokuviin. Niissä naiset eivät ole nälkiintyneen näköisiä ja juonikin vielä merkitsee jotakin. Erikoistehosteilla kun ei oikein voinut mässäillä ennen tietokoneaikaa. 

Niagarassa Marilyn Monroekaan ei ole se tuntemamme hauska ja lempeänseksikäs blondi. Marilynin esittämä Rose Loomis käyttää kaikkea minkä Luoja hänelle antoi saadakseen miehensä pois tasapainosta ja hengiltä. 

Jo heti alussa asetelma tehdään selväksi. Rose makailee sängyllä puolialastomana poltellen savuketta. Hänen miehensä tulee sisään ja salamana savuke on sammutettu ja Marilynin esittämä Rose teeskentelee syvää unta. Miehen uskottua esitystä Rosen silmät avautuvat ja hän hymyilee. Se hymy on paha. Rose on paha ja epärehellinen.  

Loomisien asuttamaa mökkiä tulee vaatimaan toinen pariskunta, nuori ja rakastunut sellainen. Polly ja Ray Cutler ovat Niagaran putouksilla toisella häämatkallaan. Pienillä vihjeillä tehdään selväksi pariskunnan ero Loomiseihin: Polly on sievä brunetti, jonka käyttämät käytännölliset ja miedon väriset vaatteet osoittavat hänen olevan "kiltti" tyttö. Ray rakastaa vaimoaan, mutta suhde ei ole Loomisien kaltaista tuhoavaa intohimoa: Ray on varustautunut häämatkallekin melkoisella kirjapinolla. Pariskunnan suhde on rakastava mutta toverillinen. 

Rose Loomis kieroilee saadakseen pitää Cutlereille aiotun mökin itsellään ja onnistuu. Samalla hän heittelee hienovaraisia vihjauksia miehensä tasapainottomuudesta ja mahdollisesta mielisairaudesta. Suunnitelmana on nimittäin tappaa aviomies (likaisen työn tekijäksi Rose on suunnitellut rakastajansa) ja saada se vaikuttamaan itsemurhalta. 

Marilyn-Rosen vaatetus on halki koko elokuvan provokatiivinen. Hameet ovat niin piukkoja, että kävelystä tulee tepsutusta. Ilta-asut ovat niin syvään uurrettuja että "polvilumpiot näkyvät", kuten George Loomis katkerana toteaa. Loomis on sekä raivokkaan mustasukkainen että toivottoman kiinni vaimossaan. Hän näkee naisen sellaisena kuin tämä on, mutta ei kykene vastustamaan tämän viehätystä. Nainen on kuin Niagara ikään: vastustamaton luonnonvoima. 

Rosen juonima suunnitelma kuitenkin epäonnistuu. Rakastajan ja aviomiehen yhteenotosta selviääkin hengissä mies, eikä murhaajakandidaatti. Kauhistunut Rose yrittää paeta Chicagoon, mutta ahdistavan takaa-ajon jälkeen hän joutuu miehensä kuristamaksi. Mies itse suistuu Niagaran putoukseen yritettyään paeta viranomaisia veneellä. Mukaan joutunut Polly Cutler pelastuu. Niagaran putousten vertauskuvallisuus on ilmeistä: George Loomis ei kyennyt vastustamaan vaimonsa viettelyksiä, eikä hän lopulta pystynyt vastustamaan putouksen voimaa. Liian vahvat tunteet vievät tuhoon. 

Elokuvan valmistusvuosi on 1953. Se saa miettimään niitä avioliittoon liittyviä käsityksiä, joita tuo aika piti kunniassa. Ihanteellinen suhde on ensisijaisesti tervehenkinen ja toverillinen. Riehuvat tunteet nähdään kielteisinä ja hallitsemattomina. Elokuvan Paha on epäilemättä Rose Loomis, mutta rivien välistä voi ymmärtää osasyyllisen olevan hänen miehensä. George on tietoinen Rosen ominaisuuksista, mutta on silti mennyt naimisiin hänen kanssaan. Vaimo on tuonut pelkkää tuhoa ja turmiota tullessaan (miehen aikaisemmat ansaitsemisyritykset ovat epäonnistuneet hänen kielteisen vaikutuksensa vuoksi), mutta mies ei ole hankkiutunut hänestä eroon. Lopulta ylivoimaisiksi käyneet tunteet tekevät miehestä murhaajan. 

George Loomis kehaisee ystävällistä ja auttavaista Polly Cutleria hänen aviomiehelleen: hän tietää siis, millainen vaimo olisi ollut hyvä valinta. Hän on myös selvästi vanhempi kuin Cutlerit tai vaimonsa, mutta ikä ei ole tuonut viisautta tullessaan. Voiko luonnonvoimaa vastustaa? Missä kulkee uhrin ja rikollisen välinen raja. 

Pieniä suuria asioita

Ostin PuoLiskoiselle kettukarkkeja kaupasta. Toivottavasti niiden valmistus ei koskaan lakkaa. Varasimme teatteriliput. Tällä kertaa ihan vain Turkuun: Sopukassa esitetään Mika Myllyahon näytelmää Paniikki ja sitä menemme katsomaan joulukuun alussa.    

by Ninni

Verraton viikonloppu!

Tämä viikonloppu on ollut vertaansa vailla ainakin mitä kirjastosaaliiseen tulee. Lauantaina monista kiireistä huolimatta onnistuin tekemään loistavia löytöjä niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Ihan vain pari mainitakseni: paavi Benedictus XVI:n Jeesus Nasaretilainen ja Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem, joka keskittyy Jerusalemin ideaan ja sen merkitykseen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon perinteessä.

Luen nyt ensimmäistä kertaa Rooman piispan – eli paavin – tuottamaa tekstiä. Jeesus Nasaretilainen on moniosaiseksi tarkoitettu teos ja tämä käsissäni nyt oleva kirja on ensimmäinen osa, joka käsittelee Jeesuksen vaiheita kasteesta kirkastumiseen. Paavi Benedictus XVI (aikaisemmalta nimeltään Joseph Ratzinger) on tunnettu teologisista saavutuksistaan katolisen dogmatiikan saralla: hän on pitänyt hallussaan oppiaineen professuuria saksalaisessa Tubingenin yliopistossa. 

Jeesus Nasaretilainen ei kuitenkaan ole kapulakielinen akateeminen epistola. Kirjallisuusviitteitä, tekstiviitteitä ja hakemistoja kyllä on, mutta itse tekstin uskoisi sujuvuudessaan ja helppotajuisuudessaan aukeavan hyvin myös maallikolle. Kirjoittaja itse kuvailee teostaan "ilmaukseksi henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsimisestä". Paavi muistetaan myös kardinaalina tekemästään työstä uskonopin kongregaation johdossa*, joten opillinen puoli on tässä kirjassakin kunnossa, vaikka tekstistä kuuluu ihmisen ääni. Minulle tarjosi melkoisen ahaa-elämyksen Kristuksen kiusauksia käsittelevä luku: näinkin asian voi siis ymmärtää ja nähdä. 

Lainasin myös Tove Janssonin Reilua peliä ja Muumilaakson marraskuun, kenties surullisimman kirjoitetun muumikirjan. Sotahistoriaa saa edustaa Aake Jermon Siiranmäen miehet. Lainasin uudestaan myös Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet, koska pidin kovin paljon tuosta kirjekokoelmasta edellisellä lukukerralla. Hannu Mäkelän Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on sen sijaan uusi tuttavuus. Elokuvia lainasin kolme: Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran, Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvan Jerusalemin (kovin Jerusalemkeskeistä viimeaikainen toimintani!) ja Mikko Niskasen ohjaaman 60-luvun radikaalikuvauksen Lapualaismorsian.

Baletti: tauon jälkeen 

Baletissa olen pitänyt kahden kerran tauon. Pudotin oikean jalkani päälle jotakin aika painavaa ja se mokoma turposi ja muuttui sinisen-mustan-kirjavaksi ja erittäin kipeäksi. Siitä tauko, joka päättyi siis eilen. Onnekseni sarjat vaihtuivat eilen myös: vanhoja en varmasti olisi muistanut enää nimeksikään.

Lihakset ovat kipeinä. Se on lepäilyn hinta. Jalka kesti kuitenkin todella hyvin.

Pakko elää?

Uutisten mukaan Suomessa tehdään päivittäin kolme itsemurhaa. Mielenterveyden keskusliiton (johan on karmea nimi yhdistyksellä!) toiminnanjohtaja vaatii kansallista itsemurhien ehkäisyyn keskittyvää projektia. Kuinkas muutenkaan. 

Nyt vain on niin, ettei elämän tarkoitusta voi antaa ihmisille ulkoapäin. Se pitää itse löytää, jos sellaista ei ole valmiina saanut. Lääkityksellä varmaankin voidaan itsetuhoisia impulsseja hillitä, mutta elämänhalua ei voi kehenkään pistää kuin mitäkin rokotusta.

Valtio voisi tietysti kieltää kuolemisen alle 65-vuotiailta. Jos aktiivi-ikäinen kansalainen tappaa itsensä sanotaanko vaikka 40-vuotiaana, niin se tarkoittaa 25 tuottavan työvuoden jäämistä täyttämättä. Rankaistaanko perikuntaa sitten veloittamalla tekemättömän työn arvo perinnöstä? Motivoisikohan se ihmisiä pysymään elossa. 

Kuoleminen pitäisi tosiaankin saada luvanvaraiseksi. Alle 65-vuotiaana niin ei saisi tehdä, mutta kovin paljon yli tuon iän ei myöskään ole suositeltavaa jatkaa elon polulla. Tuottamattomat väestönosat (pikkulapset, vanhukset) laitetaan Suomessa laitoksiin ja laitoshoitohan se kalliiksi tulee. Eli tämän asian kanssa saa olla kieli keskellä suuta. 

Ja vielä ihmetellään miksi ihmiset tappavat itsensä. Ketä hyvänsä alkaisi masentaa jos oikein alkaisi ajatella tätä loppuun asti suunniteltua koneistoa, joka varmalla kädellä lokeroi ja erottelee ihmiset. Raskaudenajan piip-piippaavista ultraäänilaitteista aina vainajien exitus-setteihin asti. Millainen on ihanteellinen ihmiselämä? Älä erehdy kauas keskiarvoista, sillä siellä on yksinäistä ja siellä on kylmää. 

*) Uskonopin kongregaatio, eli Congregatio pro doctrina fidei (englanniksi congregation for the doctrine of faith) on entinen inkvisitio. Inkvisitio kuitenkin oli mainettaan parempi, kuten nykyisin jo tiedetään, ja niin on myös kyseinen kirkon opin puhtaudesta vastaava kongregaatio.