Viikonloppu oli kuin suoraan David Lynchin elokuvasta.
Olin 24 tunnin Ruotsin risteilyllä. Sellaisella, jossa ”lähdetään” ja ”palataan”, vaikka oikeasti ei lähdetä eikä palata. Kunhan ollaan vaan, kellutaan. Laiva on suljettu tila: hetken aikaa voit kuvitella olevasi eksynyt ystävistäsi, mutta kyllä he siellä jossain ovat.
PuoLiskoinen oli kuitenkin pärjännyt hyvin N-koirien kanssa.
Luen Robertson Daviesin romaania Mikä verissä on.
Me nukumme tätä nykyä punaisessa huoneessa. Seinätapetin ruusut katsovat meitä ja me katsomme niitä. Ikkunassa on vaaleanpunainen kaihdin, jonka luoman varjon alle on hyvä tai vähemmän hyvä nukahtaa.
Syy makuuhuoneen vaihtoon on N-koiran, tarkemmin sanottuna Nupun. Toivon tämän evakkomme päättyvän tänään: punaisen huoneen vuodesohva ei ole koolla pilattu ja PuoLiskoinen on jo valittanut selkäänsä. Viimeisenä nukkumaan tuleva (eli minä) joutuu myös etsimään paikkansa menemällä mahdollisimman pieneksi ja kaidaksi. PuoLiskoinen ja kaksi koiraa nimittäin ottavat tilansa ja siihen kolmikkoon liittyjä saa tyytyä ylijääviin sentteihin.
Rumat kuolevat?
Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat on mielenkiintoista luettavaa. Harmi vain, että yksi romaanin sympaattisimmista henkilöistä, Mercy Stone Goodwill, kuolee heti alkuvaiheissa. Kyseessä on niin paljon ylipainoinen nainen, ettei hän ilmeisesti tiennyt olevansa raskaana ennen kuin lapsi syntyy.
Minä olisin antanut Mercyn elää.
Viikonloppuna tarttuivat kirjahaaviini Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat ja Kaiken keskellä Mary Swann. Kivipäiväkirjoja olen jo aloitellut ja sehän minut on kiireisenä pitänyt. Ei kuitenkaan niin kiireisenä, etten huomaisi lintulaudallamme vierailevaa hännäkästä vierasta: suuri oravahan se käy aterioimassa lintujen kanssa.
Pihan lumipehmeys on nyt vaihtunut jäänkovuuteen. Jokainen askel on mahdollisuus kompastua, pihan pinta on kovaa jäistä koppuraa. Nyt tarvittaisiin vain muutama lämmin päivä, sadetta ja aurinkoa, niin vaihtuisi vuodenaika. Talvi vain on kuin pitkästyttävä vieras, joka ei tajua lähteä ajoissa. Se vain istuu paikallaan ja jaarittelee loputtomiin isäntäväen tehdessä parhaansa kätkeäkseen haukotuksensa ja kyllästymisensä.
Keskiviikko oli Valkoinen. Tällainen päivä voi oikeastaan olla vain maaliskuussa. Talvi kääntymässä vaivalloisesti kevääksi, aamun kylmä vaihtunut päivän sulaksi tieksi ja vetiseksi lumeksi. Valkoinen taivas, valkoinen maa, jo sulavan lumen tuoksu.
Minä ajoin kirjastoon. Oma taivas oli saapunut sinne. Ihme on tapahtunut: Lovely bones on todellakin käännetty suomeksi. Ostin sen joskus kauan sitten ja 2000-luvun kuluessa ehdin jo unohtaa koko opuksen. Nyt se on kuitenkin elokuvateattereissa elokuvana ja yllätys, yllätys: myös suomennettuna romaanina. Romaanin päähenkilö on kuollut jo ennen romaanin alkamista: 14-vuotias Susie Salmon on raiskattu ja tapettu tyttö, jonka taivaselämää – ja perheen selviytymistarinaa – lukija saa todistaa.
Kirjastolainen suositteli minulle Helena Henschenin teosta Rikoksen varjossa. Se kertoo ruotsalaista yhteiskuntaa järkyttäneestä rikoksesta, 1930-luvun tragediasta: poliitikko Hjalmar von Sydowin ja kahden palvelijattaren raa'asta murhasta. Syyllinen on uhrin oma poika, joka amokinsa lumossa tappaa myös vaimonsa ja itsensä. Ja miksi näin?
Kirjaston väki on eläinrakasta. Lemmikkejä on ollut tai on vähän jokaisella. Lainauksen lomassa on mukavaa vaihtaa eläimellisiä kuulumisia. Muilta eläimellisiltä saa myös hyviä vinkkejä nelijalkaisten hoidossa. Kirjastolaiset taitavat olla enemmänkin kissaihmisiä. Minäkin voisin kai muuten olla, mutta allergia estää.
Lainasin myös Kyllikki Villan Elämän korkean keskipäivän.
Olimme viikonloppuna ravintola- ja teatterikäynnillä PuoLiskoisen työtovereiden kanssa. Oli mukavaa: teatteri on aina elämys, olipa esitys oikeastaan mitä hyvänsä. Tällä kertaa se oli musikaali Laulavat sadepisarat. Ensimmäinen kerta kun näimme PuoLiskoisen kanssa jotain Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Yleensä olemme harrastelleet vain Sopukan esityksiä.
Ilo oli ylimmillään myös teatterin jälkeen, kun menimme nauttimaan muutamat lasilliset Kouluun. Kaivelin huvikseni takkini taskuja (se on itse asiassa aika kannattava harrastus ja löytää voi vaikka mitä tarpeellista huulirasvasta setelirahaan) kun Todellisuus löi vasten kasvoja ikävän muistilapun muodossa, jonka olin joskus taskuseen jemmannut ja autuaasti unohtanut. Oma eriskummallisuuteni tuijotti minua sievän kaunokäsialan lenkkien läpi.
Yritin polttaa lappusen reunaa, mutta se ei palanut vaan lähinnä kärvähti. Ja sitten tuoksahti kesämökille. Onneksi ei sentään palovaroitin alkanut huutaa. Lappu sai loppusijoituspaikan baaritiskin takana olevasta roskakorista.
Aina vain Austeria
Luin Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan kammiosta. En pitänyt siitä paljonkaan. Auster on enemmän makuuni silloin kun hän kirjoittaa elämästä, todellisesta elämästä vailla mitään keinotekoisia scifi-höysteitä. ”Vika” on varmastikin minussa, koska en siedä Margaret Atwoodiltakaan scifistelyä ja kaikissa muissa suhteissa taas jumaloin hänen tuotantoaan.
Austerin Yksinäisyyden äärellä on kirja, jota voisin suositella saamatta itselleni huonoa omatuntoa. Mies pimeässä ja Matkoja kirjailjan kammiosta taas ei kuulu siihen kategoriaan. Austerin varhaisempaa tuotantoa tuntevat saavat siitä jotakin irti, mutta silloinkin oivalluksen ja ilon hetket jäävät lyhyiksi leimahduksiksi, jotka sammuvat pian ja jättävät jälkeensä yleisen tyytymättömyyden.
Luen uudestaan Karin Ehrnroothin kirjaa Isäni oli nuori sotilas. Sairaana lukeminenkin on erilaista kuin terveenä: sitä lukee hitaammin, pysähtelee – ehkä oivaltaakin jotain sellaista, mitä terveyden tempossa ei huomaisi. Ensilukemalta kirja vaikutti oikeastaan vain lämpimältä muistelolta kriitiikin pienellä maustepippurilla höystettynä. Nyt siinä tuntuu olevan paljon enemmänkin kritiikkiä vanhempia kohtaan.
Kiinnitän huomiota Adolf Ehrnroothin kiivaaseen luonteeseen, jota kirja kuvaa ja josta tytär ilmeisesti on kärsinyt. Siitä olen itsekin omat kokemukseni saanut, äitini kun oli ja on helposti tulistuva rouva. Meillä ei silti koskaan ”huudettu” – sanavalinnat saattoivat olla purevia, mutta volyymi ei noussut. Ehkä siitä syystä en vieläkään pysty oikein pitämään kovaäänisistä, kailottavista ihmisistä. En ole tottunut sellaiseen, enkä osaa suhtautua.
On ihmisiä, jotka suuttuvat silmittömästi toisia useammin. Sitten on heitä, joissa silmitön suuttumus ei näy ulospäin juuri mitenkään, tai jotka eivät edes pysty sellaiseen tunteeseen. Toiset suuntaavat tunteensa ulos ja näyttävät ne, toiset taas satuttavat itseään mieluummin kuin muita.
Minussa on äitini suvun kyky – jos sitä kyvyksi voi sanoa – mennä suuttumuksesta suunniltani (äidin isällä oli se myös), mutta ilmennän sitä tunnetta isäni tavoin, eli melko näkymättömästi. Yksinpuheluja kyllä pidän, mutta en hauku tai riitele.
Suuttuneet, vihastuneet ihmiset ovat stressaavaa seuraa. Jollakin tasolla silti uskon, että vahvaan negatiiviseen tunteeseen pystyvä voi pystyä myös vahvaan positiiviseen tunteeseen, suureen rakkauteen.
Hammaskoettelemus
Tänään kävin hammaslääkärillä. Olihan se vaihtelua pyjamassa vaelteluun ja itsesäälin harjoittamiseen, jota nyt nämä muutamat sairaspäivät olen tehnyt. Alan oikeasti olla jo normaali itseni, eli tauti on väistymässä luotamme. Viivyttelevän nuhan häädän sprayllä tiehensä, siinä ei mene kauan.
Normaalisti omaa olemistaan ei edes ajattele. Sitä ei ajattele olevansa neliraajainen, hengittävä olento, jonka sydän lyö ja joka nielee nestettä ja kiinteää ravintoa. Sairaana omaa fyysistä olemistaan ei voi olla ajattelematta. Pitää tipsuttaa varpaillaan ja silti kipeät jalat muistuttavat itsestään. Kaikki tekeminen keskeytyy usein – pitää niistää. Juomisesta ja syömisestä on mennyt ilo kurkkukivun myötä. Heikkous saa yksinkertaisimmatkin tehtävät tuntumaan valtavilta haasteilta.
PuoLiskoinen kävi tänään apteekissa hakemassa minulle Posinovaa. Tavallisesta kaupasta hän toiauringonhattu-uutetta. Sen tehosta ei kai ole mitään todisteita, mutta aina jossakin pisteessä pelkkä toivo riittää minun kohdallani ostopäätöksen tekemiseen. Oikeastaan ymmärrän huuhaaseen hurahtavia ihmisiä. Jos olo on tarpeeksi epätoivoinen, niin ihminen tekee vieläkin hullumpia asioita kuin vain ostaa pienen pullon auringonhattu-uutetta.
Olin niin väsynyt, etten edes jaksanut raivota siitä kuinka huonot valikoimat Myllyn Prismassa tänään oli. PuoLiskoinen soitti minulle sieltä väliaikatietoja: ”tätä ostoslistassa ollutta tuotetta ei ole täällä, eikä tuotakaan..” Normaalisti jaksaisin saada yksinäisen raivokohtauksen, joka ehkä ottaisi pienen monologin muodon, mutta nyt en jaksa. Olkoon kauppa vaikka tyhjä, mitäpä siitä.
N-koirat alkavat iloisen jatsauksen ympärilläni minun raahautuessani makuuhuoneesta, työhuoneesta tai olohuoneesta niistämään nenääni. Leikkimielialani ei vain nouse kovin korkealle, jaksan vain hellitellä ”Diiskua” ja ”Duppua” hetkisen sohvalla. Koirat tuntuvat tajuavan sairauden saapuneen ja leikkivät keskenään. Sitten tuleekin jo uni.
PuoLiskoisen loma jatkuu. Me käytimme siitä muutaman tunnin kirjastokäyntiin ja ruokaostoksiin. Raision kirjastossa on korkeat, kapeat ikkunat, joista ulkona oleva näkee ihmisiä kirjahyllyjen välissä, ihmisiä kirjat kädessä, ihmisiä istumassa ja lukemassa. Ulkona on sinisyys, tammikuinen kylmyys, ja lasin takana toinen maailma: keltainen valo ja lämpö, joka kutsuu.
Lainasin nunna Ksenian toimittaman kirjan Pyhä Johannes Kronstadtilainen. Alaotsikko kertoo kyseessä olevan kuvauksen pyhän elämästä ja otteita hänen päiväkirjastaan. Lainasin myös Mikko Heikan esseekokoelman Paratiisi ajattelee meissä ja Sarah Lacyn The facebook storyn. Viimeinen sopiikin minulle, koska naamakirjailenhan itsekin.
Kävimme tänään vapaapäivän kunniaksi sukulaisvierailulla. Näimme nelijalkaisenkin, omaamme suuremman. Sellaisen seitsenkiloisen, joka päätyi syliini.
Ammoin kuolleet ihmiset vilahtavat meidän elävien kasvoissa, vartalossa, puhetavassa ja sanavalinnoissa. Miksi sitä ei huomaa nuorempana? Ehkä ihmisiin ja tapahtumiin pitää saada etäisyyttä, ehkä se ja kaipaus terävöittävät havaintokykyä. On sanottava, että nautin suuresti Sukulaisen luona käymisestä. Hyvä sydän, viehättävä luonne ja herttainen koiraskoira ovat vastustamaton yhdistelmä. Poistuimme paria vanhaa valokuvaa rikkaampina – PuoLiskoinen saa ne skannata ja sitten laitamme ne postissa takaisin.
Iltaa kohti mieli rauhoittuu. Kaakeliuunissa palaa tuli, Schubertin messut soivat ja kynttilät palavat. PuoLiskoinen rapisee keittiössä joululahjoja paketoiden. Nuppu pyörii ”mökissään” ja koko hökötys huojuu ja välillä koira saa sen kunnolla nurinkin. Sisältä kuuluu silloin epämääräisiä, riemukkaita äännähdyksiä. Nupun talo on huojuva, mutta kaksikiloinen on sen kiistaton valtiatar.
Päivän syntilista:
1. Ajattelin epäystävällisesti eräistä ihmisistä*. 2. Nalkutin PuoLiskoiselle hänen viivyttyään (mielestäni) liian kauan Nordeassa hoitamassa jotain raha-asioihin liittyvää luottamustointa. 3. Oli epäuskon hetki, siis hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä. 4. Olin pikkumainen, murehdin pieniä mitättömiä asioita ja siksi ei sydämeni ylene.
*) En kuitenkaan alkanut puhua pahaa heistä esim. PuoLiskoiselle, mikä laskettakoon edukseni, mutta tuota ajatusten tasolla tehtyä pahaa työtä se ei tietenkään poista. Ajatukset voivat olla todella toksisia, myrkyllisiä ja katkeroittavia..
Naapuristo on valmistautumassa jouluun. Yhä useamman talon pihassa on jokin puu valaistu, tai sitten valoilla on piristetty parvekkeiden kaiteita tai katon reunuksia. Tuloksia on monenlaisia aina silmää hivelevistä ja hillityistä räikeisiin valo-orgioihin. Onneksi täällä ihan lähinaapureissa harrastetaan sitä hillittyä linjaa. Räikeyksiä näkee sitten, kun istuu autoon ja lähtee ajamaan kauemmas kotoa. Kamalin tähän asti näkemäni jouluvalo on muovinen lumiukko, joka on kokonaan sisältä valaistu. Vuodesta toiseen se seisoa tököttää uskollisena, joskin lievästi likaantuneena, erään puutalon pihassa. Tekisi mieleni sulkea silmäni ohi ajaessa, mutta eihän sitä voi. Karauttaisi vielä peltiratsullaan jonkun toisen perään, tai peräti tieltä ulos.
Viime vuonna me laitoimme (lue: PuoLiskoinen laittoi) pihallamme olevaan suureen tuijaan jouluvalot. Ihan näitä värittömiä, pieniä lamppuja tasaisesti ympäri puuta. Tuija saattaa saada ylleen valot tänäkin vuonna, mutta ei nyt: PuoLiskoinen on Helsingissä käymässä, joten keskiviikkona aikaisintaan tämä ihme tapahtuu. Silloin onkin jo joulukuu.