Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Siivetön siivoaa ja ajaa Skanssiin

Olinpa yltiöpäisessä mielentilassa tänään. Päätin ajaa Turun Skanssiin, paikkaan, jossa olen käynyt viimeksi vuosia sitten. Seikkailuksi reissu muodostui unohdettuani kakkulat kotiin. Ilman silmälaseja olen aika avuton – en suoranaisesti vaaraksi liikenteelle*, mutta surullisen kyvytön lukemaan paikkojen nimiä liikennemerkeistä. Niin kävi nytkin: huomasin Skanssin liittymän liian myöhään, ja aloin ”seilata” kaistalta toiselle sillä seurauksella, että joku kanssa-autoilija katsoi parhaaksi painaa tööttitorven juurta myöten pohjaan.. ja pitkäksi ajaksi! Kävi ainakin selväksi, että hänen mielestään ajoin hullusti.

Skanssi on hirmuinen paikka. Jättimäisissä ostoskeskuksissa on jotain pelottavaa: niiden massiiviset parkkihallit on kuin suunniteltu niin, että auton hukkaa itsestään. Suurissa rakennuskomplekseissa on ostospaikkoja monessa kerroksessa, ja aina välillä kuuluu maanisen pirteällä äänellä loilottavia kuulutuksia aina uusista tavoista, joilla rahoistasi voit päästä eroon. Silti on sanottava, että Mylly on mielestäni ystävällisempi, vähemmän pelottava paikka kuin Skanssi. Jos on pakko käydä ostoskeskuksessa, niin olkoon se jatkossakin Mylly.

Olen lepuuttanut hermojani Skanssin jälkeen ihan vain siivoilemalla. Siivotessa ainakin tuntee olevansa oman itsensä herra, tilan (vaikkakaan ei ajan), mopin, ja imurin herra.

”Minä uiskentelen vanhuuteni kotilammessa..”

.. eli luin juuri Eeva Kilven Kuolinsiivouksen. Miten ihmeellinen kirja vanhuudesta – tai oikeastaan kaikista ikäkausista. Ikääntynyt on lapsi, joka tarkkailee maapallon elämää vanhuuden periskoopilla, tietää Kilpi. Ja näinhän se on: onhan meissä kaikissa se muuttumaton sisin, joka säilyy läpi ikäkausien, aikojen, paikkojen, ja näennäisten muutosten.

Eeva Kilvestä sanottakoon vielä sen verran, että nauttien ja eläytyen olen lukenut hänen muistelmaromaaninsa Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika. Ihmeellistä ajatella, että sodan kokenut sukupolvi on yhä keskellämme, tosin ei välttämättä pitkään. Toivotaan, että sukupolvet oppivat tuntemaan toisensa, sillä se on suurta rikkautta.

*) Ajokortissani ei ole merkintää silmälasien pakollisuudesta.

by Ninni

Matkustavaiset

Teimme pikavisiitin Itä-Suomeen. Auto osoittautui sisältäpäin paljon suuremmaksi kuin mitä ulkoa katsoen voisi kuvitellakaan: PuoLiskoinen sai sinne mahtumaan varsinaisen tavaravuoren! Olen varma, että itse en saisi puoliakaan siitä määrästä mahtumaan autoon. Minä en ole mikään pakkaajaihme.

Automatkan teki siedettäväksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Klassikosta nautiskeltiin äänikirjan muodossa. Kiven kieli on arkaaista ja lumoavaa. Minun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät ole edes avanneet yhtään Kiven teosta. Kuinka joku voi jättää tutustumatta kansalliskirjailijaan? Eikö tule mieleen, että tuon statuksen saavuttaakseen ihmisen on oikeasti pitänyt kirjoittaa jotakin monia sukupolvia koskettavaa ja merkityksellistä? Vaan mitäpä tästä, nykyisinhän ihmisten keskittymiskyky riittää vain noin kolmen minuutin ajaksi, sen verranhan kestää kai musiikkivideo.

Kirjastosta poimittua

Olen viime aikoina tehnyt loistavia löytöjä kirjastoista. Viimeisin niistä oli ”naisten romaani”, Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä. Nimesin Tylerin teoksen naisten romaaniksi, koska se käsittelee perinteisesti naisia kiinnostavia asioita: avioliittoa, vaikeuksia ihmissuhteissa, perhe-elämää. Tylerin romaanin Pauline ja Michael ovat toinen toistensa vankeja avioliitossa, jonka loi sota-ajan sattumanvaraisuus. Kahden hyvin eriluonteisen ihmisen liitto repii siihen osallisia, mutta myös perheen lapsia, joista vanhin karkaa kotoaan 17-vuotiaana ja viipyy omilla teillään vuosikymmenten ajan.

Toinen mainio lukuromaani oli Jhumpa Lahirin Kaima. Lahiri kirjoittaa muukalaisuudesta ja kodittomuudesta: hänen kynänsä kuvaa herkästi ja myötätuntoisesti ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia Amerikassa. Intialaisen yhteiskunnan arvot ja tavat poikkeavat amerikkalaisista. Siirtolainen jää monesti puoleenväliin, roikkumaan vanhan maan ja uuden väliin. Intiasta lähteneen kohtalo on olla vieras sekä vanhassa että uudessa kodissaan.  

by Ninni

Pian on taas aika valita

PuoLiskoinen laittaa puutarhaverkkoa parvekken kaiteisiin tehdäkseen siitä koiraturvallisen. On ilta, oikeastaan varhainen yö, ja yhtäkkiä mies lopettaa puuhansa: tulee liian pimeää sellaiselle työlle. On elokuu.

Seuraavana päivänä työ voi jatkua täydessä helteessä, mutta illat ovat pimeitä ja aamuissa on pisara syksyistä raikkautta. Lentomuurahaiset yrittävät vallata kotimme – siinäkin yksi jo perinteeksi muodostunut elokuinen tungettelu.

Minä luen Hanif Kureishin romaania Olisi vähän kerrottavaa, ja odotan hiusten kasvamista. Sitä odotellessa voi viihtyä pitkiäkin aikoja kansalaisopistojen kotisivuilla: pian on taas aika valita syksyä sulostuttavia harrastuksia.

Ikävystymisvaroitus!

Katselin Claes Olssonin ohjaaman elokuvan Colorado Avenue. Jo oli tylsä! Tapahtumat hyppelivät ajassa edestakaisin, elokuvan nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin, ihmiset vanhenivat salamannopeasti ja katsojaparka oli koko elämyksen ajan hämmennyksen tilassa. Näyttelijät olivat samoja kuin joka ainoassa suomalaisessa elokuvassa.  

 

by Ninni

Tänään viileni

Tänään viileni. On aivan kuin sään jumalat olisivat kuulleet PuoLiskoisen hartaan pyynnön koleasta lomasäästä ja rientäneet oitis täyttämään maan eläjän toiveen. Ensimmäistä kertaa pitkästä, pitkästä aikaa joudun sonnustautumaan pooloneuleeseen ostoksille lähtiessämme, eikä se tuntunut yhtään ikävältä. 

Olimme elämämme ensimmäistä kertaa Ikeassa. Taisi ensimmäinen kerta jäädä viimeiseksi – en pitänyt siitä ollenkaan. Minusta se oli suorastaan kauhistuttava kauppa kaikkine suit sait sukkelaan kokoon lyötyine esimerkkihuoneineen ja ankeine, suurine varastohalleineen, joissa asiakkaat palvelivat itseään. Kaupan yhteydessä olevassa ravintolassa oli mahdollista nauttia palanen pakastekakkua vain yhden euron häikäisevään hintaan.

En finne igen!

Minulle, elämänkertojen ystävälle, oli antoisa kokemus tutustua Herman Lindqvistin kirjoittamaan teokseen Axel von Fersen. Kirjan kannessa on kuva von Fersenistä: 1700-luvulle tyypillinen harmaanvalkea, näyttävä peruukki, pitsiä ja kunniamerkkejä.

von Fersen oli Marie Antoinetten ikätoveri, syntynyt vuonna 1756. Pohjolan mittakaavassa mahtaviin oloihin syntynyt poika oli Ruotsin rikkaimman miehen, sotamarsalkka kreivi Fredrik Axel von Fersenin esikoinen. Perheellä oli kiinteistöjä, metsiä ja maatiloja, joista osa myös Suomen puolella. Kaikista näistä eduista huolimatta Ruotsin nuori vesa ei edustanut suurta maailmaa. Suuri maailma piti mennä kokemaan paikan päälle ja siksi Axel von Fersenin elämästä suuri osa kului Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. 

Ranskassa hänellä joko oli tai ei ollut rakkaussuhde Marie Antoinetteen. Historioitsijoiden parissa asiasta ei vallitse yksimielisyyttä: osa pitää pariskunnan välillä ollutta suhdetta puhtaasti platonisena, kun taas esimerkiksi Lindqvist itse pitää suhdetta lihallisena. Lindqvist on valmis jopa nimeämään von Fersenin Marie Antoinetten pojan, Normandian herttuan, isäksi. Kuvaosiossa on hämmentävällä tavalla von Fersenin ja Normandian herttuan muotokuvat vierekkäin. Maalaukset eivät kuitenkaan käy isyystestistä.

Kustaviaanina von Fersenin aika alkoi olla lopussa Kustaa IV Adolfin syrjäyttämisen jälkeen. Kosmopoliitti ja valtamarsalkka pahoinpideltiin kuoliaaksi perintöruhtinaan hautajaissaattueessa Tukholmassa, kesäkuun 20. päivänä vuonna 1810. Nimetön massa, väkijoukko, teki työn, jota valtakunnan silmäätekevät katsoivat sormiensa läpi. Pääpukareina olivat tietysti ”suomea puhuvat” miehet, jotka irrottivat von Fersenin vaunuja vetävät hevoset valjaistaan ja siten altistivat hänet villiintyneen väkijoukon aiheettomalle raivolle, joka etsi syntipukkia kruununperijän kuolemalle. Eräs nimeltä mainituista pahoinpitelijöistä oli Otto Johan Tandefelt, Turun hovioikeuden puheenjohtajan veljenpoika. En finne igen!

Herman Lindqvist on onnistunut sukeltamaan Kustaa III:n aikakauteen ja tuonut ajan meren pohjasta aarteita meille 21:n vuosisadan ihmisille. Kirjasta muodostuu nautittava lukuelämys ja kuvaus yhdestä aikakaudesta Euroopan historiassa. Heikkouksiakin toki on: omista toiveista ei koskaan voi vääntää tosiasioita. Ranskan kuningattaren ja von Fersenin välisen suhteen laatu on melko mahdotonta määritellä nykytietämyksen keinoin. On tyydyttävä siihen, että emme tiedä – voimme vain luulla, uskoa ja epäillä.

by Ninni

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.   

 

by Ninni

Kuva ja kohde

Meillä kävi pari päivää sitten kaksi- ja nelijalkaisia vieraita. Minua jännitti – N-koirilla ei ole erityisemmin kokemusta koiravieraista, tarkalleen sanottuna tämä nyt vieraillut oli ensimmäinen lajitoverivieras tyttöjen luona.

Keskustelukyvyttömälle ihmiselle N-koirat olisivat varmasti suoranainen siunaus. Ne nimittäin räksyttävät ja meluavat niin, että kaikki muu jutustelu käy mahdottomaksi. Minulle – joka en ole keskustelukyvytön – moinen on todellinen piina. Onneksi koiravieras oli todellinen herrasmies ja suhtautui maltillisesti tyttöjen riehumiseen.

Saimme vinkin ultraäänipannasta, jonka pitäisi ratkaista liiallisen haukkumisen aiheuttama dilemma. Jotakin kertonee vierailusta sekin, että kaksi pantaa on jo postissa matkalla kotiamme kohti!

Kuva ja kohde

Näin jokin aika sitten erikoisen unen.* Olin maalaamassa jotakin, sudin vihreää väriä maalatessani puita valkealle pohjalle. Pohja oli kuin ikonipohja, mutta puut taisivat olla ihan tavallisia suomalaisia havupuita – ehkä kuusia. Eivät ollenkaan ikonimaisia.

Maalatessani tajusin luonnon väsyvän siitä, että sitä kuvataan. Tajusin kuvan ja kohteen välillä olevan yhteyden. Minun maalaamani kuusenneulaset väsyttivät oikeita kuusia ja niiden neulasia, ne uupuivat kuvattavana oloon.

Tuo uni sisälsi mielenkiintoisia elementtejä, yhtä vanhoja kuin ihminen itse. On kansoja, joiden parissa kuvalla ja sen kohteella uskotaan olevan yhteys. Pistele naapuriasi muistuttavaan nukkeen neuloja ja naapuri kuolee. Unessani luonto tunsi siveltimeni vedot itsessään.

Onkohan niin oikeasti? 

*) PuoLiskoinen kuulee nämä sanat erittäin usein. Ne ovat johdantona pitkille ja jaaritteleville kuvauksille unimaailman sattumuksista. Useimmiten piinaan siippaa unillani automatkan aikana. Ne ovat siihen tarkoitukseen käteviä: kuulija ei pääse pakoon ja tarvittaessa autoradionkin voi sammuttaa täydellisen huomion takaamiseksi.   

by Ninni

Hammastelua

Koiraneidot purkivat sisuaan Lauri Immosen Unohdettujen rintamaan. Kirja on kirjaston omaisuutta ja siksi tämä hammastelu on erityisen harmillinen tapahtuma. Se tulee köyhdyttämään meitä 32 euron verran ja rikastuttamaan meitä yhden (pureskellun) kirjan verran.

Pienet piikkihampaat ovat huomaavaisesti jättäneet tekstin koskematta. Kaikki kiukku on purettu kirjan kanteen: yläkulma on raadellun näköinen ja vähän muualtakin on näkerretty. Kirja oli muuten noudettu puruleluksi keittiön pöydän päältä – sinne on siis taas kiivetty meidän ollessamme muualla!  

Unohdettujen rintama on paikoitellen hyvinkin ahdistavaa luettavaa Laatokan saarilla käydyistä taisteluista. Pääosin reserviläisistä muodostetut joukot joutuivat käymään läpi helvetin ja vielä ylempiensä ”unohtamina”: saarilla ei juuri korkea-arvoisia vierailijoita nähty henkeä nostattamassa. Thermopylain kauhistuttava henki häälyi kaiken yllä.

PuoLiskoinen valaa betonia

PuoLiskoinen on aktivoitunut rakentamaan pihallemme koira-aitausta. Monitaituri valoi betonia ja myös raudoitti sitä. Portinpielet ovat nyt valmiit!

Aitaus oli alunperin minun ideani. Meillähän usein käy niin, että minä saan idean ja PuoLiskoinen joutuu sen toteuttamaan. En kuitenkaan osannut ajatella aitausta noin suuritöiseksi. Lähinnä silmissäni siinsi puutarhaverkko, joka jollakin mystisellä tavalla vain pysyisi pystyssä muodostaen aitauksen. En käsittänyt siihen tarvittavan kaikenlaisia paaluja ja pylväitä. Aitauksesta tuleva lasku on jo useampaan otteeseen saanut minut raivoavan epäuskoiseen tilaan, mutta taloutemme kovaa realistia lasku ei ole yllättänyt.

by Ninni

120 000 syytä

PuoLiskoinen suuntasi tänä aamuna Itä-Suomeen. Minä sen sijaan pysyn sijoillani ja pidän seuraa N-koirille. PuoLiskoisen poissaollessa N-koirat tuntuvat ottavan vahtikoiran roolinsa tarmokkaammin: tämän tästä kuuluu haukku, joko matala vuhh-kaisu (Niisku), tai sitten kimeä rr-räksäisy (Nuppu). Minun kannaltani vuhkaisu on toivottavampi ääni kuin räksäisy, se nimittäin ei viillä korvaa läheskään niin pahasti. Olen sihissyt tytöille kuin käärme, vaan siitä ei ole ollut apua.

Joona

Ruokahalu kasvaa syödessä. Johannes Edelläkävijän ikoni on vielä keskeneräinen, mutta seuraavan aiheeni olen silti jo päättänyt: profeetta Joona! Olen lukenut Joonan kirjan muutamaan kertaan läpi ihan vain päästäkseni oikeaan vireeseen, saadakseni tuntumaa. Tutustuakseni Joonaan.

Joona, Amittain poika, sai Jumalalta sanan saarnata Niinivessä kaupungin asukkaiden pahuuksia vastaan. Joona pakeni tehtäväänsä. Sitä ei sanota uskoiko hän oikeasti voivansa paeta Jumalaa (kaikkitietävää, kaikkinäkevää, kaikkivoipaa) vai oliko hän yksinkertaisesti niin epätoivoinen, että jotain piti yrittää.

Profeetta joutui suuren kalan nielemäksi, Kalan vatsassa Joona rukoili ja rukous oli sisällöltään sellainen, että miehen voi katsoa taipuneen Jumalan tahtoon. Silloin Jumala laittoi kalan oksentamaan Joonan ulos. Ja siitä jatkettiin, mihin jäätiin: Niinive.

Joona saarnasi siellä ja varoitti neljänkymmenen päivän kuluttua tulevasta tuhosta. Kaupungin asukkaat kuulivat ja uskoivat ja muuttivat elämänsä suunnan. Kolmannen luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä, niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.”

Joona pahastui apokalyptisen tuhon jäätyä tulematta. Miksi? Pelkäsikö hän leimautuvansa tyhjänpuhujaksi, kylähulluksi, katteettomien uhkauksien latelijaksi? Joona ei aluksi osaa iloita Niiniven säästymisestä. Oman egon saama iskuko käy kipeämmin kuin ilo Jumalan katumuksesta (mikä kiehtova käsite!) ja mielenmuutoksesta, joka säästää tuhannet. Niin inhimillistä!

Jumalalla on suhteellisuudentajua ja hän opettaa sitä Joonallekin: ”Enkö siis minä armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia, jossa on enemmän kuin sata kaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät vielä tiedä, kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Nuo Joonan kirjan viimeiset sanat askarruttavat mieltä. Joonan kirja päättyy kysymykseen, Jumalan kysymykseen – vaikka sitten retoriseenkin – Joonalle. Jumalalla on yli sata kaksikymmentä tuhatta syytä armahtaa Niinive, ja sen lisäksi ”paljon eläimiä”. Koiranomistajana tämä erityisesti kosketti. Eläimet ovat synnittömiä ja joutuvat aivan liian usein sijaiskärsijöiksi ihmisten sotkiessa asiat.

Joonan persoonassa kiehtovinta on inhimillisyys ja heikkous. Hän ei tartu tuosta vain toimeen saatuaan sanan Jumalalta, vaan pakenee epätoivoissaan. Hänen on koettava paljon, ennen kuin hän ymmärtää oman merkityksensä Jumalan suunnitelmassa. Sittenkään hän ei ole täydellinen: hän uskoo tietävänsä Jumalaa paremmin kuinka asioiden pitäisi sujua. Se sama vanha tarina: ihminen napisemassa Jumalaa vastaan, ihminen tietämässä paremmin, ihminen murjottamassa ja marisemassa.

Joona ei ole täydellinen ihminen, mutta hän palveli Jumalaa omana epätäydellisenä itsenään. Ei kai sen enempää voi vaatia tai tehdä.

by Ninni

Neljältä aamuyöllä

Minä herään neljältä aamuyöllä. Jaloissa tuntuu suloinen lämpö: Niisku on käpertynyt polvitaipeisiin ja tuhisee uniaan. Pitää nousta ylös varovasti, ettei koiratyttö häiriintyisi. Se ei kuitenkaan piittaa tekemisistäni, vaan huokaisee ja jatkaa uniaan.

En laita valoja, vaan hiivin pimeässä keittiöön ja kaadan itselleni lasin kivennäisvettä. Muistelen näkemääni unta. Katselen ulos hämärään aamuun, jossa vain linnut ovat itseni lisäksi hereillä, ja juon lasilliseni.

Sänkyyn palattua lämpenevät jalat taas nopeasti.

Jeesuksesta

Luin Jonas Gardellin kirjan Jeesuksesta. Gardell ei ole ensi kertaa henkisten asioiden äärellä, ennen Jeesuksesta-kirjaa hän kirjoitti Jumalasta. Ehkä seuraavaksi saamme tutustua Pyhään Henkeen?

Gardell tuo esiin ristiriidan meidän kulttuurimme, kirkkojemme ja taiteemme luoman Jeesus-kuvan ja todellisen Jeesuksen välillä. Paikoitellen pohdinta sivuaa arkoja ja vaikeita asioita. Piittasiko historiallinen Jeesus oikeastaan muista kuin israelilaisista? Mikä Jeesuksen status oli hänen oman aikansa yhteiskunnassa – mahdollisesti avioton lapsi, hyvin köyhä, syrjäytynyt? Entäpä kristinuskon luojat ja sen julistajat, Paavali etunenässä – heidän kiinnostuksensa Jeesus-ihmisen maanpäälliseen elämään oli sittenkin aika vähäistä ja pääpaino ylösnousseen Kristuksen julistamisella ja tuntemisella.

Historiallisesta Jeesuksesta tiedetään niin vähän, että on suuri kiusaus käyttää sitä lupalappuna oman toivekuvan luomiselle. Yksityisajattelija voi irtisanoa itsensä Paavalista ja keskittyä pelkkään Jeesukseen, koska se on helppoa. On paljon asioita, joista Jeesus ei sanonut mitään, mutta Paavali sanoi sitä enemmän. Paras tapa viedä uskottavuus ja paino näiltä itsen kannalta hankalilta sanomisilta on tietysti kyseenalaistaa koko Paavalin Jeesus-kuva.     

by Ninni

Keskiviikko

Yliopiston Apteekissa on jonoa. Vuoronumerolappu näyttää minua ennen olevan viisitoista muuta lääkkeentarvitsijaa. Istun alas ja teen sen hyvällä omallatunnolla: läsnä ei ole ketään seisovaa vanhusta, joka tarvitsisi paikkani.

Romaninainen istuu asiakaspalveltavana ja farmaseutti naputtelee tietokonettaan. Naisen pitkä musta samettihame on niin runsas, ettei se mahdu näpsäkkään asiakastuoliin, vaan valuu yli lattialle pieneksi samettilammikoksi. Mietin muuttuvien muotien konkreettista vaikutusta ympäristöömme: naisten nykyinen pukeutuminen housuineen ja maltillisine hameineen on luonut pienten tuolien kansoittaman ympäristön niin kahviloissa kuin apteekeissakin. Jos romaninaisen käyttämä puku edustaisi pukeutumisen valtavirtaa, niin silloin ympäristön huonekaluineen pitäisi olla toista maata. Ehkä näkisimme silloin majesteettisia, korkein istuinosin varustettuja valtaistuimia, koristeellista kuviointia sopimaan uhkeasti koristettuihin vaatteisiin?

Apteekin jono vetää nopeasti, mutta viivytteleviä asiakkaita vilkaistaan silti tuimasti odottavien taholta. Farmaseutit eivät huokaa asiakkaiden välillä, vaan palvelevat kuin liukuhihnalla. Minulle sattuu sellainen, jonka tukka on vielä pörröisempi kuin omani.