Kevyesti keskellä päivää tuli tehtyä (jälleen kerran) apteekkireissu ja siihen samaan sitten kierrettyä kolmen kirjaston kautta: Mynämäen, Naantalin Lietsalan ja Raision. Olen ollut kuin kissa pistoksissa jo pitemmän aikaa: Raisioon varaamani Hannu Rautkallion Moskovan päiväkirja 1989-1993 oli saapunut!

Aloitin kuitenkin Kaari Utrion kirjoituskokoelmalla Kiilusilmä feministi, eli miksi en enää matkusta junassa. Nyt tosiaankin on ongelmana liian runsas hyvien kirjojen määrä. Kun kuitenkin meillä ihmispoloilla on vain yhdet aivot ja kaksi silmää. On olo kuin olisi humalassa, kirjahumalassa.

Koko eilisen illan luin Sofi Oksasen Puhdistusta (romaaniversiota, en näytelmää). Pisti vihaksi. Minusta virolaiset ovat osoittaneet yli-inhimillistä pinnan pituutta venäläisten kanssa. Jos kuuluisin kansaan, jolla on niin kipeitä kokemuksia, niin ehkä olisin itse ensimmäisenä kampeamassa pronssipystejä pois paikoiltaan. Vähintään.

Täytyi tehdä vähän lahjaostoksiakin tänään. Minusta tuntuu, että tällä viikolla tulen tekemään vielä omiakin ostoksia. Lahjoja itselleni! Tekee kovasti mieli jotakin vaatekaupasta ja kengätkin houkuttavat. Toistaiseksi olen pitänyt suitset tiukalla, mutta se tilanne voi muuttua pian.

Nyt annan Utrion levätä ja tartun Rautkallioon. CD-soittimessa soi Haydnin säveltämä jumalainen musiikki Kristuksen viimeisistä seitsemästä sanasta ristillä. Teekuppi on puolillaan valkoista teetä, jo hiukan liikaa jäähtynyttä.

Sainpas taas siivottua kotikullan natisevan puhtaaksi. Kiillotin kotihengettären – tai kotikärpäsen, jos proosallisiksi heittäydytään – kruununi leipomalla eilen illalla ananas-creme fraiche -piirakkaa.

Kaiken muun lisäksi ennätin eilen kirjastoonkin nippa nappa ennen sulkemisaikaa. Lainasin lisää Heikki Turusen mainioita romaaneja. Ehdin jo lukea Maan veren. Jos Henkka Oinonen on Turusen alter ego joka suhteessa, niin naisasioissa ei miestä käy kateeksi. Itse olisin varmaan noilla kokemuksilla alkanut suosiolla misogyyniksi. Henkka Oinonen tuntuu olevan varsinainen hullumagneetti: Maalaisessa hän solmii suhteen ahdistavan läheisriippuvaiseen Kaarina Munsterhjelmiin ja Maan veri tuo lukijan kauhisteltavaksi psykoottisen, hoidossakin olleen Hellevi Kurvisen.

Jos Kaarina M. oli vaikea tapaus, niin Hellevi K. on liian pahaa ollakseen totta. Hellevistä tulee Henkan ensimmäinen oikea naiskokemus seksuaalisessa mielessä. Hän on toisaalta kiehtova jutustelija, joka osaa rentouttaa aran maalaispojan. Kääntöpuolelta löytyy itsemurh(i)a yrittänyt, väkivaltaiseen käyttäytymiseen kykenevä, todellisuuden kuvitelmiin sotkeva nainen. Yöt täyttyvät yksinpuheluiden äänistä, kun lemmitty siinä käy keskusteluja kuviteltujen ihmisten kanssa.

Minun on tavattoman vaikea ymmärtää tällaisia naisia. En pidä takertuvasta käytöksestä noin ylipäätään ja epätoivoinen suhteissa roikkuminen on ajan tuhlaamista. Ihmisiä ei voi pakottaa tuntemaan tunteita, joita heillä ei ole, piste ja loppu. Oinosella on enkelin kärsivällisyys, kun räjähtää vasta niinkin myöhäisessä vaiheessa. Minä, siivetön serafi, olen paitsi siipiä vailla, niin myös enkelinä sangen puutteellinen ja kyvytön loputtomaan kärsivällisyyteen.

En tiedä olenko kelvollinen sitomaan ja päästämään PuoLiskoisen kengänpauloja, mutta niin tein joka tapauksessa tänä aamuna. Ei ollut miesparasta kumartumaan ja sitä itse tekemään: hänellä on kipeä lihastulehdus, johon sai lääkäriltä sekä sairaslomaa että antibioottikuurin. Jäykästi käy kävely, istuminen on tuskallista, kuumekin vaivaa. Minä mokoma olen tietysti terve kuin pukki.

Sain eilen tietää kiinnostavasta avoimesta työpaikasta ja hain sitä. En usko tulevani valituksi. Koulutukseni ei ole varsinaisesti mikään suositus minua kiinnostaviin paikkoihin. Valmistauduin tulevaan pettymykseen siivoamalla keittiön kaapin. Täytyi heittää pois melkoinen määrä vanhaksi menneitä suklaita ja vastaavia, niitä on jäänyt joululta asti syömättä.

Ulkona laulaa livertää jo peipponen – puoli kuuta kesään!

Maasta ja menneisyydestä

Luin Rosa Liksomin ohuen tarinakirjan Maa. Liksomin kertomukset ovat usein lyhyitä, mutta osuvia tokaisuja aikamme ilmiöistä. Ne osaavat myös olla salaperäisiä: lukijan on suorastaan pakko miettiä mitä Liksom oikeastaan tarkoittaa. Oliko se mukava hoitoalan ihminen armomurhaaja? Siksikö poliisit tulivat työpaikalle? Oliko hoitoon tuotu pikkutyttö tuhottu ympärileikkaamalla hänet, siitäkö oli kyse? Liksom ei sano suoraan, mutta lukija on vapaa mielikuvittelemaan ja luomaan oma käsityksensä tapahtumista.

Nautiskelen myös uudemman kerran Nietzschen teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista. Keitä oikeastaan olivat ne muinaiset kreikkalaiset, anaksimandrokset, herakleitokset ja homerokset, joita ihailemme ja joista kirjoitamme? Heissä yhdistyi pimeä julmuus, nautiskeleva aistien hämärä ja toisaalta tavaton filosofinen selkeys. Kreikkalaisten onneksi (?) he antoivat näiden elää ainakin osin rinnakkain. Moderni ihminen puolestaan hämmentyy joko-tai -ajattelussaan. Meihin on iskoistettu niin syvällisesti ajatus ihmisarvosta, työn arvosta, yksilöllisyydestä (johon ei liity ajatusta valtion tai yhteisön hyväksi toimimisesta nerokkaankaan yksilön päämääränä), että menneiden aikojen kreikkalaiset ovat meille henkisessä mielessä muukalaisia.

Olipa ihminen kristitty tai ei, niin tämä postmoderni maailmamme lepää edelleenkin juutalaiskristillisen arvomaailman pohjalla. Me uskomme työhön ja ihmisarvoon. Me uskomme tasa-arvoon. Korotamme taiteen tekemisen ylitse muiden ammattien. Tuomitsemme orjuuden, vaikka itse olisimme orjia. Kun katsomme menneisiin aikoihin haluten ymmärtää, niin meidän pitäisi porautua katseellamme eri aikakerrostumien ja kulttuurivaikutteiden läpi. Pystymmekö siihen?

Meillä syttyy tänään sota muurahaisia vastaan. Ne mokomat yrittävät valloittaa kotiamme vähän joka suunnalta: keittiöstä, eteisestä ja alakerrasta. Viime keväänä säästyimme vitsaukselta, mutta sitä edellisenä taisivat muurahaissyötit olla käytössä. Toissa vuonna murkut yrittivät kai jonkinlaista pesänrakennusyritystä eteiseen, mutta joutuivatpa vain lähtemään/kuolemaan.

Kun tuttu ympäristö vaihtuu

Pohjois-Karjala kuume vaivaa yhä. Hain siihen lääkitystä lukemalla Heikki Turusen Orpopojan valssin ja Pohjoisen ulottuvuuden. Orpopojan valssi oli kaunis rakkauden ja kunnioituksen osoitus sotasukupolven maalaisnaiselle, äidille. Ihmeellinen on maalaisäidin selviytymiskyky: kovat elinolosuhteet ja suuri lapsijoukko eivät lannista, eikä luulevainen mustasukkamies ja parisuhdetappelut. Vasta silloin annetaan periksi, kun tuttu ympäristö vaihtuu vieraaseen ja keinotekoiseen. Vapaana elänyt eläinkään ei helposti sopeudu eläintarhaan, kuinka sitten ihminen?

Tavallaan samaa teemaa jatkaa Pohjoinen ulottuvuus siinä mielessä, että sekin käsittelee maan ihmisen kyvyttömyyttä sopeutua euroelämään. Muutto kaupunkiin tai kunnan keskustaan voi tietää palvelujen tuloa lähemmäs, mutta samalla oman elämän mielekkyys karkaa kauemmas. Apteekin, pankin ja kaupan läheisyydestä maksetaan kova hinta.

Pohjoisessa ulottuvuudessa on myös suorastaan absurdeja piirteitä. Internet-aika tulee maaseudullekin: kinkysivustoilla viihdytään ja sadomasokismi viettelee niin suuren talon nuoren emännän kuin pienelle paikkakunnalle eksyneen alkoholiongelmaisen papinkin. Karaoken tahdissa sopeudutaan tai ei sopeuduta järjettömän eurobyrokratian vaatimuksiin muovilapuin merkityistä lehmänkorvista ja tarkastajien pistokäynneistä.