Syksyinen sade on ropissut maahan koko päivän ajan. Se kuulostaa erilaiselta kuin kesäsade: maassa on nyt lehtimatto, johon pisarat putoilevat pehmeästi ja melkein kuin kuiskaten. En minä tiedä mitä ne sanovat, ehkä kertovat maalle ja kasveille, että pian on aika käydä nukkumaan.
Olen ulkoillut paljon Nupun kanssa. Se pitää siitä, ainakin jos tuuli ei ole liian kova ja sää liian myrskyisä. Pieni sateen ripotus ei sitä haittaa, ei ainakaan jos ihminen menee rohkealla naamalla ulos. Tänään näimme suuren, lihavan oravan, joka naksutteli meille matalalta männystä. Oravalla oli vielä kesä turkissaan, mutta pian sekin muuttuu. Orava ei vaikuttanut kauhean huolestuneelta otuksemme läsnäolosta – olisiko kyseessä todellinen loukkaus Nupun koiranolemusta kohtaan?
Olen miettinyt Nuppua eri ajoissa. Millainen se olisi ollut dinosaurusten aikaan, millainen keskiajalla ja miten elämä olisi sitä kohdellut toisen maailmansodan aikaan. Tiedän tuon dinosauruskuvitelman olevan hiukan ”järjetön” noin ajallisen yhteensopivuuden suhteen, mutta onhan sitä mukavaa pohtia. Ehkä Nuppu olisi pöllyttänyt pienimpiä hirmuliskoja ja löytänyt oman lokeronsa siinä maailmassa. Keskiajalla se olisi saattanut elää luostarissa – tai ehkä ei, ravinto olisi varmasti ollut sille liian karua. Palatsikoirana osaan kuvitella sen, hovikoirana vallan liepeillä. Toisessa maailmansodassa se olisi voinut olla sotakoira, pieni mutta ärhäkkä.
