Avainsana: ötökät

by Ninni

Pitkähäntäinen jänis

Näin omituisen unen. Olimme PuoLiskoisen kanssa ajelulla lähellä vanhaa Turun kotiamme. Entisen taloyhtiömme pihassa näin kaksi rusakkoa. (Niitä näin siellä muuten oikeastikin pariin otteeseen, eli tässä vaiheessa uni ei vielä ole ristiriidassa todellisuuden kanssa.)

Sanoin PuoLiskoiselle, että nuo ovat ihan kuin Niisku. Niiskummehan on vartaloltaan jänismäisen jäntevä ja muistuttaa etäisesti rusakkoa. Kuitenkin unessa näkemäni rusakko oli jotenkin poikkeuksellinen. Se oikeasti oli aivan kuin Niisku, vain pää oli pupun. Sillä oli jopa pitkä niiskunhäntä jänönhännän sijasta.

by Ninni

Kuva ja kohde

Meillä kävi pari päivää sitten kaksi- ja nelijalkaisia vieraita. Minua jännitti – N-koirilla ei ole erityisemmin kokemusta koiravieraista, tarkalleen sanottuna tämä nyt vieraillut oli ensimmäinen lajitoverivieras tyttöjen luona.

Keskustelukyvyttömälle ihmiselle N-koirat olisivat varmasti suoranainen siunaus. Ne nimittäin räksyttävät ja meluavat niin, että kaikki muu jutustelu käy mahdottomaksi. Minulle – joka en ole keskustelukyvytön – moinen on todellinen piina. Onneksi koiravieras oli todellinen herrasmies ja suhtautui maltillisesti tyttöjen riehumiseen.

Saimme vinkin ultraäänipannasta, jonka pitäisi ratkaista liiallisen haukkumisen aiheuttama dilemma. Jotakin kertonee vierailusta sekin, että kaksi pantaa on jo postissa matkalla kotiamme kohti!

Kuva ja kohde

Näin jokin aika sitten erikoisen unen.* Olin maalaamassa jotakin, sudin vihreää väriä maalatessani puita valkealle pohjalle. Pohja oli kuin ikonipohja, mutta puut taisivat olla ihan tavallisia suomalaisia havupuita – ehkä kuusia. Eivät ollenkaan ikonimaisia.

Maalatessani tajusin luonnon väsyvän siitä, että sitä kuvataan. Tajusin kuvan ja kohteen välillä olevan yhteyden. Minun maalaamani kuusenneulaset väsyttivät oikeita kuusia ja niiden neulasia, ne uupuivat kuvattavana oloon.

Tuo uni sisälsi mielenkiintoisia elementtejä, yhtä vanhoja kuin ihminen itse. On kansoja, joiden parissa kuvalla ja sen kohteella uskotaan olevan yhteys. Pistele naapuriasi muistuttavaan nukkeen neuloja ja naapuri kuolee. Unessani luonto tunsi siveltimeni vedot itsessään.

Onkohan niin oikeasti? 

*) PuoLiskoinen kuulee nämä sanat erittäin usein. Ne ovat johdantona pitkille ja jaaritteleville kuvauksille unimaailman sattumuksista. Useimmiten piinaan siippaa unillani automatkan aikana. Ne ovat siihen tarkoitukseen käteviä: kuulija ei pääse pakoon ja tarvittaessa autoradionkin voi sammuttaa täydellisen huomion takaamiseksi.   

by Ninni

Valmis!

Ruskea koira kurvaa puun ympäri, valkoinen seuraa tiukasti hännillä. Ruskean käännökset ovat niin tiukkoja, että se melkein kaatuu. Onneksi vain melkein – villi laukka jatkuu ja koko koira on ruumiillistunut juoksemisen ilo. Valkoisen riemu on yhtä suurta, mutta lyhyempine jalkoineen se näyttää pakostakin hillitymmältä kuin kaverinsa.

N-koirien piha-aitaus on siis valmis! PuoLiskoinen ei varmaan hyväksyisi tätä määritelmää, vaan pedanttiseen tapaansa huomauttaisi jotain vielä puuttuvasta portista ja yksityiskohtien hiomisesta. Koiraneidot kuitenkin saivat tänään kokeilla uutta olemisen muotoa ja pitivät siitä. Aidattu alue on paljon suurempi kuin mitä luulin, se kattaa oikeastaan koko (hoidetun) pihamme. Ja on ihmeellistä, että PuoLiskoinen teki koko työn oikeastaan vain tämän yhden vapaapäivänsä aikana!

  

by Ninni

Hammastelua

Koiraneidot purkivat sisuaan Lauri Immosen Unohdettujen rintamaan. Kirja on kirjaston omaisuutta ja siksi tämä hammastelu on erityisen harmillinen tapahtuma. Se tulee köyhdyttämään meitä 32 euron verran ja rikastuttamaan meitä yhden (pureskellun) kirjan verran.

Pienet piikkihampaat ovat huomaavaisesti jättäneet tekstin koskematta. Kaikki kiukku on purettu kirjan kanteen: yläkulma on raadellun näköinen ja vähän muualtakin on näkerretty. Kirja oli muuten noudettu puruleluksi keittiön pöydän päältä – sinne on siis taas kiivetty meidän ollessamme muualla!  

Unohdettujen rintama on paikoitellen hyvinkin ahdistavaa luettavaa Laatokan saarilla käydyistä taisteluista. Pääosin reserviläisistä muodostetut joukot joutuivat käymään läpi helvetin ja vielä ylempiensä ”unohtamina”: saarilla ei juuri korkea-arvoisia vierailijoita nähty henkeä nostattamassa. Thermopylain kauhistuttava henki häälyi kaiken yllä.

PuoLiskoinen valaa betonia

PuoLiskoinen on aktivoitunut rakentamaan pihallemme koira-aitausta. Monitaituri valoi betonia ja myös raudoitti sitä. Portinpielet ovat nyt valmiit!

Aitaus oli alunperin minun ideani. Meillähän usein käy niin, että minä saan idean ja PuoLiskoinen joutuu sen toteuttamaan. En kuitenkaan osannut ajatella aitausta noin suuritöiseksi. Lähinnä silmissäni siinsi puutarhaverkko, joka jollakin mystisellä tavalla vain pysyisi pystyssä muodostaen aitauksen. En käsittänyt siihen tarvittavan kaikenlaisia paaluja ja pylväitä. Aitauksesta tuleva lasku on jo useampaan otteeseen saanut minut raivoavan epäuskoiseen tilaan, mutta taloutemme kovaa realistia lasku ei ole yllättänyt.

by Ninni

120 000 syytä

PuoLiskoinen suuntasi tänä aamuna Itä-Suomeen. Minä sen sijaan pysyn sijoillani ja pidän seuraa N-koirille. PuoLiskoisen poissaollessa N-koirat tuntuvat ottavan vahtikoiran roolinsa tarmokkaammin: tämän tästä kuuluu haukku, joko matala vuhh-kaisu (Niisku), tai sitten kimeä rr-räksäisy (Nuppu). Minun kannaltani vuhkaisu on toivottavampi ääni kuin räksäisy, se nimittäin ei viillä korvaa läheskään niin pahasti. Olen sihissyt tytöille kuin käärme, vaan siitä ei ole ollut apua.

Joona

Ruokahalu kasvaa syödessä. Johannes Edelläkävijän ikoni on vielä keskeneräinen, mutta seuraavan aiheeni olen silti jo päättänyt: profeetta Joona! Olen lukenut Joonan kirjan muutamaan kertaan läpi ihan vain päästäkseni oikeaan vireeseen, saadakseni tuntumaa. Tutustuakseni Joonaan.

Joona, Amittain poika, sai Jumalalta sanan saarnata Niinivessä kaupungin asukkaiden pahuuksia vastaan. Joona pakeni tehtäväänsä. Sitä ei sanota uskoiko hän oikeasti voivansa paeta Jumalaa (kaikkitietävää, kaikkinäkevää, kaikkivoipaa) vai oliko hän yksinkertaisesti niin epätoivoinen, että jotain piti yrittää.

Profeetta joutui suuren kalan nielemäksi, Kalan vatsassa Joona rukoili ja rukous oli sisällöltään sellainen, että miehen voi katsoa taipuneen Jumalan tahtoon. Silloin Jumala laittoi kalan oksentamaan Joonan ulos. Ja siitä jatkettiin, mihin jäätiin: Niinive.

Joona saarnasi siellä ja varoitti neljänkymmenen päivän kuluttua tulevasta tuhosta. Kaupungin asukkaat kuulivat ja uskoivat ja muuttivat elämänsä suunnan. Kolmannen luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä, niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.”

Joona pahastui apokalyptisen tuhon jäätyä tulematta. Miksi? Pelkäsikö hän leimautuvansa tyhjänpuhujaksi, kylähulluksi, katteettomien uhkauksien latelijaksi? Joona ei aluksi osaa iloita Niiniven säästymisestä. Oman egon saama iskuko käy kipeämmin kuin ilo Jumalan katumuksesta (mikä kiehtova käsite!) ja mielenmuutoksesta, joka säästää tuhannet. Niin inhimillistä!

Jumalalla on suhteellisuudentajua ja hän opettaa sitä Joonallekin: ”Enkö siis minä armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia, jossa on enemmän kuin sata kaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät vielä tiedä, kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Nuo Joonan kirjan viimeiset sanat askarruttavat mieltä. Joonan kirja päättyy kysymykseen, Jumalan kysymykseen – vaikka sitten retoriseenkin – Joonalle. Jumalalla on yli sata kaksikymmentä tuhatta syytä armahtaa Niinive, ja sen lisäksi ”paljon eläimiä”. Koiranomistajana tämä erityisesti kosketti. Eläimet ovat synnittömiä ja joutuvat aivan liian usein sijaiskärsijöiksi ihmisten sotkiessa asiat.

Joonan persoonassa kiehtovinta on inhimillisyys ja heikkous. Hän ei tartu tuosta vain toimeen saatuaan sanan Jumalalta, vaan pakenee epätoivoissaan. Hänen on koettava paljon, ennen kuin hän ymmärtää oman merkityksensä Jumalan suunnitelmassa. Sittenkään hän ei ole täydellinen: hän uskoo tietävänsä Jumalaa paremmin kuinka asioiden pitäisi sujua. Se sama vanha tarina: ihminen napisemassa Jumalaa vastaan, ihminen tietämässä paremmin, ihminen murjottamassa ja marisemassa.

Joona ei ole täydellinen ihminen, mutta hän palveli Jumalaa omana epätäydellisenä itsenään. Ei kai sen enempää voi vaatia tai tehdä.

by Ninni

Käki kainalossa

Turun lähellä on todettu vapun tulevan ”käki kainalossa, pääskynen pivon pohjalla”. Kaunis on tuo vanha sanonta, kauniimpi olisi vielä jos järjestettäisiin vanhaan malliin kesän ja talven taistelu kuten keskiajalla. Maikreivi ja talvi ottivat siinä yhteen turnajaismalliin ja lopputulosta ei ollut tarpeen jännittää: kesä voitti talven.

Ja on vappu vieläpä tilaisuus pilailla aprillihengessä: vapunpäivävale on herkkäuskoisten narraamiseksi harjoitettu perinne.

Nämä viisauden helmet tarjosi taas vanha ystäväni Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto on hyvä kirja omistaa.  

Viel' elää isäin henki

Asevelvollinen tuli taannoin keräämään rahaa sotaveteraaneille. Nuori mies ansaitsisi vaikka mitalin rohkeudestaan koiraneitojemme kanssa: N-koirat eivät suuremmin ilahdu ovikellon äänestä, vaan yleensä nostavat siitä melkoisen mekkalan. Ne myös räksyttävät vieraille ihmisille surutta. Nuorukainen ei kuitenkaan häpäissyt univormuaan perääntymällä uhkan edestä. Koiratytöt tarjosivat kerääjälle oikean saattueen lähtiäisiksi – siinäpä seikka, joka huvitti häntä, mutta hävetti meitä.

by Ninni

En haluaisi vaihtaa osaani

Luotujen olentojen määrä on suuri ja meitä on joka lähtöön. N-koirat saavat minut hymyilemään vilpittömällä ilollaan kevään ensi merkeistä: lätäköistä, tinttien laulusta ja auringonpaisteesta. Eilen Niisku-Piisku-Kultapiisku hypätä räiskäytti vesilammikkoon kaikilla neljällä (pitkällä) jalallaan. Nuppu sen sijaan katseli sellaista touhua epäilevästi – on kuin sillä olisi imaginääriset korkokengät koko ajan jaloissa ja se sipsuttaisi niitä varoen.

Eläimet eivät koskaan saa postia. Tämä tuli mieleeni eräänä päivänä hakiessani päivän keräyspaperiannosta postilaatikosta. Ei se välttämättä ole mikään suuri menetys, säästyvätpä ainakin mainoksilta ja laskuilta. Voisi olla vapauttavaa olla eläin, tosin omat vaikuttamisen mahdollisuudet elämän suhteen olisivat huomattavasti ihmistä vähäisemmät. En haluaisi vaihtaa osaani: mistä sen tietää, vaikka joutuisin katselemaan likaista vesikuppia päiväkaudet ja syömään epämieluisaa ruokaa. Eikä ajatus lapsista roikkumassa kiinni turkissa ole kovin mukava sekään. Kun ei saisi edes purra, vaikka aihetta olisi.

Jumalansynnyttäjän ilmestyksen juhla

Tänään Neitsyt Maria saa viestin enkeliltä: hän tulee synnyttämään pojan, jonka kuninkuudella ei ole loppua. Sen Neitsyt saa tietää ja siitä hän iloitsee annettuaan suostumuksensa. Hän ei tiedä kyynelistä ristin juurella, ei verestä eikä kärsimyksestä. Ehkä niin on hyvä. Kuka meistä oikeastaan uskaltaisi elää tietäen oman tai läheisten kuolinpäivän. Se voi olla lähempänä kuin kuvittelemmekaan.

Jouluun on yhdeksän kuukautta – sen verran kestää biologinen prosessi nimeltä ihmisen raskaus. Pääsiäinen on jo ovella. Paradoksaalista mutta totta: odotamme samaan aikaan pääsiäistä, Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mutta samaan aikaan saamme tämän muistutuksen elämän alusta. Elämän siemen, sitä seurannut ilo, kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat kaikki osia tässä matkassa, jonka alku ja loppu ovat samaan aikaan läsnä.

by Ninni

Evakossa

Me nukumme tätä nykyä punaisessa huoneessa. Seinätapetin ruusut katsovat meitä ja me katsomme niitä. Ikkunassa on vaaleanpunainen kaihdin, jonka luoman varjon alle on hyvä tai vähemmän hyvä nukahtaa.

Syy makuuhuoneen vaihtoon on N-koiran, tarkemmin sanottuna Nupun. Toivon tämän evakkomme päättyvän tänään: punaisen huoneen vuodesohva ei ole koolla pilattu ja PuoLiskoinen on jo valittanut selkäänsä. Viimeisenä nukkumaan tuleva (eli minä) joutuu myös etsimään paikkansa menemällä mahdollisimman pieneksi ja kaidaksi. PuoLiskoinen ja kaksi koiraa nimittäin ottavat tilansa ja siihen kolmikkoon liittyjä saa tyytyä ylijääviin sentteihin.

Rumat kuolevat?

Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat on mielenkiintoista luettavaa. Harmi vain, että yksi romaanin sympaattisimmista henkilöistä, Mercy Stone Goodwill, kuolee heti alkuvaiheissa. Kyseessä on niin paljon ylipainoinen nainen, ettei hän ilmeisesti tiennyt olevansa raskaana ennen kuin lapsi syntyy.

Minä olisin antanut Mercyn elää.    

by Ninni

Söimmekö me ne?

Uusimmassa Tieteen kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli neandethalin ihmisestä ja erityisesti erilaisista lajin häviämistä koskevista teorioista. Erään teorian mukaan me tapoimme poloiset tieltämme ja saatoimmepa popsia heitä suihimmekin. Onko muuten korrektia käyttää neanderthalista muotoa ”hän”, vai pitäisikö lajin yksittäiseen edustajaan viitata sanalla ”se”?

Kuinkahan lienee, onkohan neanderthalin ihmisillä kuolemattomat sielut? Eliväthän he niin kauan ennen profeettoja ja todella kauan ennen kristinuskon aamunkoittoa. Missä vaiheessa tarkalleen kuolematon sielu tuli?

Paaston aikakaan ei pysty kontrolloimaan ajatuksiani – ne ovat epäpyhiä. Mietin N-koiria, niiden pieniä koiransieluja. Jos uskoisi eläimellä olevan sielun, niin olisiko kohtuullista rajata sielullisuus vain nisäkkäille. En haluaisi uskoa kärpäsen tai hämähäkin sieluun. Ehkä olen rajoittunut? En suostu ajattelemaan N-koiria minään automaatteina, anteeksi vain.

D niin kuin Donner

Luen edelleen Jörn Donneria. Nyt meneillään on Surun ja rakkauden kesä. Jörn Donner on ihminen, joka tuntuu herättävän voimakkaita tunteita. Eiköhän vain hän mahda olla niitä, joita joko rakastetaan tai vihataan. Itse sain nuorempana suorastaan allergisen reaktion nähdessäni miehen televisiossa. Kirjallisesti hän on helpommin sulateltava, huumorintajuinen ja syvällinen. Kun luen Donneria, niin yritän olla ajattelematta häntä fyysisenä, lihaa ja verta olevana ihmisenä. Ja yritän sulkea mielestäni hänen äänensä sekä puhetapansa.

Kenties kaikkein nihkeimmin asennoidun kirjoista huokuvaan Kekkosen ihannointiin. No, kai meillä kaikilla on oikeus mielipiteeseemme ja Kekkosen aika oli varmasti hyvää aikaa tietyille ihmisille. Itse olen kiitollinen myöhäisen syntymän armosta ja siitä, että tuona aikana olin vasta lapsi.

Kauan kaivatut

Posti toi viimein kirjapaketin. Sorruin reilu viikko sitten kirjaostoksiin netissä ja nyt sain kotiini kauan kaivatut. Aukaisin paketin kärsimättömänä kuin lapsi ja siellähän ne olivat: Martti Sinerman Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä sekä Anita Loosin Herrat pitävät vaaleaverisista & …”mutta naivat tummaverisiä”.    

by Ninni

Kuninkaallinen kaniini

Kiitos talviloman on tämä viikko ollut harrastukseton. PuoLiskoinen ei ole päässyt työstämään puuta, kumpikaan ei ole päässyt maalaamaan ikoneja ja minulta on jäänyt väliin aerobic ja baletti. Onneksi kirjastot ovat sentään auki!

DeLillon lukeminen innosti jatkamaan Suuren Amerikkalaisen Romaanin etsimistä. Sukelsin pitkästä aikaa Philip Rothin tuotantoon. Intohimon professoria seurasi lukulistalla Hyvästi, Kolumbus. Kolumbuksesta pidän oikein todella: Neilin ja Brendan jo alusta asti tuomittu rakkaussuhde kestää kesän, mutta ilmojen kylmetessä tapahtuu väistämätön. Vain pariskunnan nuoruus estää heitä näkemästä – tai myöntämästä – suhteen ongelmia. Kumpikin kuuluu Amerikan juutalaiseen väestöön, mutta juutalaisia väestöjäkin on paljon enemmän kuin vain yksi. On oikea ja väärä tapa asua, elää, uskoa.

Nyt pidän pientä taukoa amerikkalaisesta proosasta ja nenäni on kiinni Jörn Donnerin teoksessa Miksi olen.

Lauantaina kävimme myös ostoksilla pitkän kaavan mukaan. PuoLiskoisen ollessa Myllyn Prisman kassajonossa kipaisin minä Faunattareen. Koirien ruoka on lopussa ja niille kelpaa vain Royal Canin-chihuahuaruoka, jota Faunatar myy, mutta Prisma ei. Jouduin tyytymään hyvin pieneen pussiin, koska suuret säkit olivat lopussa, eikä nuori myyjä osannut sanoa milloin niitä taas kaupan hyllylle tulisi. 

Kuninkaallinen kaniini on yksi esimerkki kieli poskessa-suomennoksistani. Kummallisesti se on vain mennyt selkäytimeen asti – ihme, etten vahingossa kutsunut ruokaa sillä nimellä eläinkaupassakin. Kuninkaallinen kaniini tekee ruokia muillekin koiraroduille kuin chihuille. Minä en kuitenkaan suostunut tyytymään jonkun toisen kääpiökoirarodun ruokaan. En usko N-koirien hyväksyvän sellaista luopuruutta.