Lakun jättämä aukko oli suuri. Siihen täytyi saada täytettä. Ja niin taloon tuli Bruno, 2-vuotias rescue-koira Venäjältä. Brunoliini piti hakea Juukasta asti, eli varauduimme pitkään ja peffaa puuduttavaan ajomatkaan. Mielessä liikkui koira-korona-korona-koira, eli miten parhaiten saada karvainen kaveri meille tuomatta tai viemättä mahdollista koronaa mukana.

Koko matka oli vajaa 500 kilometriä suuntaansa. Joroisten huoltoasemalla pysähdyttiin ostamassa syötävää, tietysti kaikkia mahdollisia etäisyyksiä huomioiden; käsidesiäkin kului kiitettävä määrä. Yövyimme lauantain ja sunnuntain vastaisen yön Majatalo Juukassa ja olimme ainoat asiakkaat siellä. Voin muuten suositella: sänky oli ehdottomasti yksi parhaimmista, joissa olen nukkunut. Omistaja oli pohjoiskarjalaisen rento ja joustava ihminen.

Saimme koiruuden liitetyksi laumaamme sunnuntaina. Alku oli hieman sottainen: raasuparka oksensi autoon. Oksennusta lukuun ottamatta matka sujui hyvin ja Bruno totutteli uusiin ihmisiin – eli meihin – kiltisti ja luottavaisesti.

Jälkeenpäin vasta huomasin, että olin ollut liian jumissa ajatuksineni (koira-korona-koira-korona), ja siksi menetimme aivan upean nähtävyyden Juukassa, nimittäin Pyötikön tsasounan ja sen kalmiston. Jokainen minut tunteva tietää, että tämä kirpaisi. En voi uskoa, että lähdimme reissuun ottamatta selvää mahdollisista tsasounista yms. alueella. Pystyin ajattelemaan vain koiraa (ja sitä koronaa), ja siksi näiden ajatusten ulkopuolinen todellisuus jäi huomiotta. Juukaan on matkaa, kuten tuli jo todettua, eli miten todennäköistä on, että koskaan pääsen näkemään nämä nyt menettämäni ihanat asiat?