Luen Jörn Donnerin kirjaa Minetten rakkaus. Donner on siinä käyttänyt materiaalinaan isoäitinsä Minette Munckin tarinaa. Nuorena naisena Minette Munck oli kihloissa kahteenkin otteeseen orientalistiksi halajavan, köyhän mutta kunnianhimoisen Karl Enebergin kanssa. Rakkaus ei koskaan saavuttanut täyttymystään: rakastavaisten polku oli siroteltu täyteen esteitä. Suuri este oli tytön äiti, jolla oli omat epäilyksensä vähävaraisen vävyehdokkaan suhteen ja muita aivan yhtä suuria esteitä olivat rakastavaisten omat epäilykset, empimiset, soutamiset ja huopaamiset.

Pariskunnan kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa. Tunteet ovat aina samat, ajasta viis ja paikasta, mutta niiden sovelias ilmaisutapa on muuttunut noin 150 vuodessa aivan toiseksi. Eneberg tuntee selvää turhautumista ”Neitinsä” epäröintiä kohtaan, mutta nykymiehen tavoin hän ei voi ilmaista sitä suoraan. Herrasmiehenä kielteisetkin tunteet kiedotaan kukkasiin. Ja miksi ei? Ehkä olisi parasta säilyttää tietty decorum ihmisten välisissä suhteissa? Tämän päivän ihmisten viestintä vaikuttaisi 1860-luvun ihmisistä varmaankin brutaalilta ja hiomattomalta.

Minette päätyi naimisiin leskimiehen, Otto Donnerin kanssa. Eneberg kuoli nuorena eräällä tutkimusretkellään. Jörn Donnerin isoäidille muisto nuoruudenrakkaudesta säilyi pitkään tärkeänä, mutta miksi – sitä voisi kysyä? Jos rakastavaiset olisivat saaneet toisensa, niin olisiko avioliitosta tullut onnellinen? Muistelemmeko kaikista tärkeimpänä vain sitä, mitä emme koskaan ole saaneet? Saavuttamatta jäänytkö on ainoa kaipaamisen arvoinen. Saavuttamattomaan on mahdollista liittää kuvitelmien tasolla kaikki hyvä ja kaunis. Saavutettu haave sen sijaan muuttaa luontoaan heti törmätessään todellisuuteen.

Minetten rakkaus ja Elävät ja kuolleet: kaksi erilaista kirjaa, mutta kumpainenkin pyrkii kertomaan menneen ajan ja paikan tarinoita.   

Viimeaikaisesta kirjavuoresta ansaitsee tulla esitellyksi todellinen helmi: Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet. Kertomus lähtee liikkeelle valokuvasta. On valokuva, on mies peittoon kääriytyneenä, sängyllä makaamassa – nukkumassa kenties? On nainen, tai pikemminkin naisen paljaat jalat. Ne näkyvät kuvan etualalla. Ne heijastuvat peiliin asunnossa, joka on sievän ja siistin oloinen. Kuva on Helsingin Kalliosta, yhdestä monista sen hellahuoneista ja vuosi on 1928. Mutta mikä on kuvan tarina? Keitä siinä on ja miksi?

Mäkelä katsoo kuvaa tarkkaan ja onnistuu siinä sivussa ehkä opettamaan lukijoillekin jotain valokuvan katsomisen taidosta. Kiireinen voi kulkea ohitse asioista, jotka malttavaisempi huomaa. Kuvia pitäisi kunnioittaa ja katsoa ajan kanssa. Ja katsomisen lisäksi pitäisi myös nähdä.

Mäkelän kirja tuo itselleni mieleen muistuman hänen (ex)puolisonsa Anna Kortelaisen Virginiestä. Tässäkin metsästetään aaveita, ajan virtoihin hukkuneita. Lähtökohdat vain ovat tukevampia kuin Kortelaisen teoksessa.

Kirjan ensimmäinen osa on fiktiivinen kuvitelma kuvan henkilöistä, Matildasta ja Yrjöstä. Fiktion jälkeen siirrytään arkistoihin ja kovien faktojen pariin.

Tämä kirja antoi minulle mustat silmänaluset, joten se kertonee tarpeeksi sen kiehtovuudesta. Noinkohan tämän kirjan lukemisen jälkeen mikään vanha valokuva on ”vain” valokuva?

Aika on kulunut joululahjakirjoja lukiessa. Kiltti PuoLiskoinen antoi minulle lahjaksi Christopher Dobsonin kirjoittaman, Felix Jusupovin elämää valottavan teoksen Prince Felix Yusupov, the man who murdered Rasputin. Kirja on ollut kiehtova ja sisältänyt minulle aivan uuttakin tietoa. Jusupovin itsensä mukaan häntä pyydettiin kaksi kertaa keisariksi. Ensimmäisen tarjouksen olisi esittänyt duuman puhemies Rodzjanko ja toinen olisi tullut saksalaisten taholta, tarpeesta saada joku keisarillisen perheen jäsen lyömään hyväksymisleimansa Brest-Litovskin rauhansopimukselle.

Jusupovin omat muistelmat kuin myös tämä kirja sisältävät omat ongelmansa. Rasputinin murhasta ja sen tekijöistä on oltu montaa mieltä ja tapahtumien kulusta on eri versioita – mikä mahtaakaan olla totuus? Asiaan osallisilla on tarjota vain omat versionsa, joihin myös ajallinen välimatka on lisännyt omat nyanssinsa. Jusupov itsekään ei aina kenties pysynyt totuuden kaidalla polulla, vaan pyrki tietysti esittämään asiat edullisina omalta kannaltaan.

Viittaukset keisariuteen ainakin tuntuvat huimilta, vaikka eivät kai ne täysin mahdottomia olisi olleet tuossa kuohuvassa historian vaiheessa. Ruhtinas Felix Jusupov oli naimisissa tsaari Nikolai II:n sisarentyttären Irinan kanssa, mutta tämä seikka ei suinkaan tehnyt häntä kelvolliseksi kruununtavoittelijaksi. Vaikka keisariperheen poika ja kruununperijä Aleksei olikin vakavasti sairas lapsi, niin suvussa oli paljon Felixiä varteenotettavampia ja kruunua lähempänä olevia keisarikandidaatteja. Avioliitto Irinan kanssa ei puolestaan olisi vaakaa kallistanut suuntaan eikä toiseen, koska keisarillisella Venäjällä ei Paavali I:n ajoista asti ole nainen voinut periä kruunua. Jos olisi voinut, niin Nikolai II:n vallanperijä olisi toki löytynyt sisarentytärtä lähempää: hänellähän oli neljä omaa tervettä tytärtä.

Nuorempana olin kiinnostunut itse murhasta, tuosta tummasävyisestä draamasta keisarillisen Venäjän iltahämärissä. Nyt minua kiinnostaa Jusupovien sinnittely vallankumouksen jälkeisenä aikana. Aiemmin satumaisen rikkaat Jusupovit joutuivat myymään perhekalleutensa tullakseen toimeen äkkiä kovaksi  muuttuneessa maailmassa. Olipa kyseessä sitten Amerikan Yhdysvallat, Lontoo tai Pariisi, niin eläminen ei koskaan ole ilmaista. Neljänkymmenen vuoden kuluessa perheen jalokivet oli myyty ja elämisen piiri ajoittain kutistunut kahden huoneen ja keittiön kokoiseen kotiin. Taloudellisen niukkuudenkin aikana asenteissa säilytettiin tietty suureellisuus. Rahaa käytettiin kun sitä oli ja huolet säästettiin huomiselle.