Avainsana: kirjat

Kuninkaallinen ihme-eläin

Luin jokin aika sitten kahden kuninkaallisen naisen elämänkerrat. Toinen oli Celia Bertinin kirjoittama Marie Bonaparte: a life ja toinen Catherine Bearnen A queen of Napoleon's court: the life story of Desiree Bernadotte.

Bertinin eduksi on sanottava, että ainakin hän pysyy asiassa. Marie Bonaparten poikkeuksellinen elämäntarina on kirjoitettu vetävään ja johdonmukaiseen tyyliin. Marie Bonaparte syntyi vuonna 1882 Bonaparte-suvun sivuhaaran tyttäreksi. Hänen lähipiirissään oli muutamakin erikoinen avioliitto, jotka eivät suinkaan luvanneet syntyneelle tyttölapselle menestystä seurapiireissä. Omaisuutensa puolesta hän oli kuitenkin kiinnostava kohde avioliittomarkkinoilla ja Kreikan prinssi George tarttui täkyyn. Avioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen: aviomies oli kiinnostunut viettämään aikaansa vain sukulaisensa – ja mahdollisesti rakastajansa – Tanskan prinssi Waldemarin kanssa.

Marie Bonaparten elämänkerta on mehukas. Hän itse on kuvannut elävästi ja kaihtelematta elämänsä arimpiakin yksityiskohtia muistikirjoissaan ja kirjoituksissaan, joten elämänkerran kirjoittajalla ei ole pulaa materiaalista. Marie Bonaparte ei ollut vain seurapiirien kukkanen, vaan hän liikkui aikansa poliittisisten ja älyllisten vaikuttajien joukossa heidän vertaisenaan. Hän oli Freudin opetuslapsi ja Ranskan pääministerin Aristide Briandin rakastettu. 

Catherine Bearnen Desiree-hengentuote on sen sijaan toista maata. Lukija hämmentyy kirjan nimen ja sisällön välisestä ristiriidasta. Desiree Bernadottea käsittelevä kirja päätyykin kertomaan enemmän Napoleonista kuin varsinaisesta kohteestaan. 

Ensimmäinen Bernadotte-suvun kuningatar oli merkillinen tapaus. Hänen menneisyyteensä kuului kaksivuotinen kihlaus itse Napoleonin kanssa, joka päättyi miehen tahdosta. Desiree Clary päätti vihata Napoleonia hautaansa saakka. Vuonna 1798 hän kuitenkin avioitui Jean Baptiste Bernadotten kanssa. Desiree vakoili omaa miestään ilmoittaen Napoleonille kaikki tämän aikeet ja tuumat. Naisen motiivista on vaikea sanoa mitään. Ehkä se oli lapsellista leikkiä hänen puoleltaan, tai sitten systemaattisempaa ja pahantahtoisempaa toimintaa – kukapa tietää? Tai kenties hän vain oli tyhmä kuin vasemman jalan saapas? 

Bernadotte oli omilla ansioillaan noussut armeijan riveistä kenraaliksi asti. Henkilönä hän oli Napoleonin tarkan silmälläpidon alainen: lahjakkuus ja päättäväisyys voivat olla vaarallisia ominaisuuksia. Aviomiehenä hän vaikuttaa olleen liiankin salliva sietäessään vaimonsa juonittelut selkänsä takana. Pahin seurasi kuitenkin Bernadotten muutettua Ruotsiin vuonna 1810 tulevan kuninkaan ominaisuudessa: hänen vaimonsa käväisi maassa, ei pitänyt siitä ja palasi Ranskaan! Ranskassa hän vietti aikaansa voivotellen Ruotsin kamalaa kylmyyttä ja ylimielistä aatelistoa. Vasta vuonna 1823 hän näytti sopeutuneen kohtaloonsa ja palasi Ruotsiin yhdessä poikansa morsiamen kanssa. Vielä tämän jälkeenkin hän kaihosi takaisin Ranskaan ja ilman aviomiehen jyrkkää vastustusta olisi myös sinne palannut. 

Bearnen teos pursuaa yksityiskohtia, tapahtumia, kuvia. Kuten sanottu: ikävä kyllä suuri osa siitä koskee Napoleonia. Välillä tyyli on suorastaan romaanimaista kerrontaa, joka vaikuttaa heikentävällä tavalla uskottavuuteen. Melkoinen sekametelisoppa. 

Ja mitä Desireehen tulee.. Taidan olla vanhanaikainen ihminen. Minusta ihmisen on vain kiltisti syötävä se puurolautanen, jonka elämä eteen kattaa ja se on tehtävä mahdollisimman arvokkaasti. Ei siinä auta itku eikä valitus. Jokainen purkoon hammasta ja hoitakoon leiviskänsä. Onko mukavaa olla toisten ihmisten säälittelemä tapaus? Ja mitä hyötyä on oman maan mollaamisesta muille? Vaikkei se olisikaan oma kuin nimellisesti ja vain aviomiehen kunnianhimon vuoksi, niin oma se on silti ja siitä on parasta pitää suu supussa. Omaa pesää ei kannata liata.

Me olemme niitä prinsessoja

Luin Jonas Gardellin kirjan Viattomuus. Se on matkakertomus Aasiasta, Amerikasta ja Euroopasta ja päästäänpä viimein Perimmäisten Kysymysten Äärelle, eli pohtimaan Raamattua ja uskontoa. Gardellin kuvaus Ruotsista "ykkösmaidon maana" on riemastuttava. Joskus meidän pohjoismaalaisten todellisuus tuntuu olevan niin kaukana kaikesta oikeasti merkityksellisestä. Kyllä se koskee meitä suomalaisiakin. Me olemme niitä prinsessoja, jotka kymmenenkin höyhenpatjan läpi tuntevat sängyn pohjalla pyörivän herneen kalvavan selkää.

Avaruuskalat

Pian koko maailma matkaa avaruuteen. Kalatkin ovat sinne jo päässeet – tai pikemminkin joutuneet. Tämä ihme tapahtui viime torstaina ja kyseenalaisen kunnian teosta saa läntinen naapurimaamme Ruotsi. 72 kalanpoikasta tulevat osoittamaan, kuinka kalat suhtautuvat painottomaan tilaan ja kärsivätkö ne matkapahoinvoinnista lentonsa aikana.

 

”Sui generis”, niinpä niin

Katselin eilen lyhyen aikaa Kosovon itsenäistymisestä käytävää televisiokeskustelua. EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn oli yksi keskustelijoista. Kriittistä Kosovo-kantaa edustivat Espanjan ja Kreikan keskustelijat. Kosovon itsenäistymistä hehkutti paneelin saksalainen osapuoli. Rehn oli samassa veneessä, mutta hillitymmin.

Kosovon itsenäistyminen on sitä puoltavien mielestä niin kutsuttu sui generis-tapaus, eli ainoa laatuaan. Tätä esimerkkiä eivät voi muut lähteä seuraamaan. Muka. Vaan kas kummaa: jo nyt sellaisia pyrkimyksiä on ilmassa. Abhasia ja Etelä-Ossetia tahtovat irtautua Georgiasta ja viis Kosovon ainutlaatuisuudesta. Muitakin mielenkiintoisia ajatuksia häälyy ilmassa. Espanjan baskiseparatistit voivat tästä saada vettä myllyynsä. Kypros on toinen eurooppalainen kipupiste, jossa itsenäinen Kosovo voi synnyttää odotuksia. Makedonian albaanejakin tämä nyt syntynyt valtio voisi innoittaa monella levottomuutta herättävällä tavalla.

Balkanin ruutitynnyri uhkaa taas räjähtää. Venäjä uhkaa voimatoimilla ja on napit vastakkain lännen kanssa. On kaikki niin kuin ennenkin, vuosi 1914 on pukeutunut naamiaisvaatteisiin ja esittää onnistuneesti vuotta 2008.

Suomessa yleinen mielipide lienee vankasti Kosovon tunnustamisen puolesta. Jos ei muun vuoksi niin siksi, kun Venäjä vastustaa sitä.

Lyhyitä luonnehdintoja luetuista kirjoista

Norman Mailer: Adolfin linna. On aikamoinen haaste kirjoittaa romaani Adolf Hitlerin lapsuudesta. Ajatus Hitleristä leikkivänä, tavallisena lapsena, on jotenkin outo. Ettei hän tullutkaan maailmaan hakaristi hihassa ja rumat viikset nenän alla?

Norman Mailer väistää haasteen valitsemalla avukseen henkiolennot ja paholaiset, joista yksi on kirjan kertoja. Vanhan Kehnon lähettiläät olivat siis mukana muokkaamassa Hitleriä lapsesta pitäen. Hitlerin mahdollisesti sukurutsainen tausta käydään läpi, kuin myös hänen tiukkakurinen lapsuutensa ja vaikeat suhteet vanhempiin ja sisaruksiin. Romaani on hauska ja ajatuksia herättävä.

Entäpä jos Hitlerin lapsuus olikin suhteellisen tavallinen sen ajan lapsuus? Jos mikään enkeli tai paholainen ei sekaantunut siihen? Pahan banaalius ja arkipäiväisyys on pelottavampaa kuin kaikki tämän maailman demonit. Ei ihme, että Mailerkin turvautui henkimaailmaan.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa. Tämä kirja suorastaan pakottaa ajattelemaan omia juomatapojaan. Enkä tarkoita alkoholin "ongelma"käyttäjiä, vaan ihan meitä, jotka otamme yhden tai kaksi. Miksi otamme sen yhden? Mikä on ihmiselle terveellinen ja turvallinen määrä alkoholia? Seppänen (työterveyslääkäri ammatiltaan) tulee siihen tulokseen, ettei sellaista ole. Parasta on olla ottamatta ollenkaan.

Gelsey Kirkland – Greg Lawrence: Ballerinan kuolemantanssi. Gelsey Kirkland tanssi vasta 15-vuotiaana maineikkaassa New York City Balletissa. Hän oli myös George Balanchinen lemmikki ja opetuslapsi. Kirklandin kasvuiässä ollut vartalo pistettiin varsinaisen lihamyllyn läpi: 11-vuotiaana hänellä oli jaloissaan vaivaisenluut ja myöhemmin kuvioihin tuli kauneuskirurgia. Pakonomainen täydellisen ballerinan olemuksen tavoittelu oli tuhoon tuomittu yritys.

Huumeiden ja prostituution kautta elämän synkempi puoli nousee vallitsevaksi. Kirkland onnistuu kuitenkin kääntämään elämänsä suunnan. Tämä ballerinan ja hänen miehensä yhteistyönä kirjoittama kirja on mielenkiintoinen dokumentti ja ajankuva 1970- ja 1980-luvulta. Kuuluisat nimet loistavat tähtipölynä sen sivuilla: Neuvostoliitosta länteen loikannut Mihail Baryshnikov on tuttu partneri Gelseylle, kuin myös unkarilainen Ivan Nagy ja britti Sir Anthony Dowell.

Kunhan vain elämä jatkuu

Luen Ingmar Bergmanin ja Maria von Rosenin kirjaa Kolme päiväkirjaa. Se on kooste Bergmanin, hänen vaimonsa ja heidän tyttärensä päiväkirjoista. Tekijöitä on kaksi, päiväkirjoja kolme: lienee tarpeetonta sanoa Bergmanin vaimon kuolleen ennen kirjan ilmestymistä.

Joskus yksi päivä elämässä muuttaa kaiken. Sen päivän jälkeen ei mikään enää ole entisellään. Kolmikolle tällainen päivä oli tiistai, 11.10.1994. Bergmanin vaimo Ingrid sai tietää sairastavansa vatsasyöpää. Edellisen päivän päiväkirjamerkinnät ovat vielä maanantaista Tavallista Elämää: lapsen viemistä kuoroharjoituksiin, puolison viemistä teatteriin. Seuraavana päivänä kaikki on toisin.

Mitä ihminen miettii tietäessään edessä olevan koko vatsalaukun poistaminen? Itse olen aina inhonnut kaikkia lääketieteellisiä kokeita ja leikkauksia. Se ei ole kivun pelkoa, vaan arvokkuuden menettämisen pelkoa, pelkoa tulla kohdelluksi pelkkänä lihapalasena*. Mutta jos tilanne olisi joko-tai, tule leikatuksi tai kuole? Emmeköhän me kaikki vain rakasta elämää niin paljon, että ääritilanteessa teemme sen, mitä tehtävä on. Luovumme ennemmin vatsalaukusta, kädestä, jalasta – kunhan vain elämä jatkuu. Kunhan ei tarvitse hyvästellä läheisiä ihan vielä.

Pariskunnan tytär Maria on todellinen selviytyjä, monissa liemissä keitetty. Hän kasvoi Ingrid von Rosenin ja hänen aviomiehensä Jan-Carl von Rosenin lapsena. Vasta 22-vuotiaana hän sai tietää biologisen isänsä olevan Ingmar Bergman, jonka kanssa hänen äidillään oli ollut suhde viisikymmenluvun lopulta kuusikymmenluvun lopulle asti. Kumpikin oli tahoillaan naimisissa, joten tilanne oli arka. Bergman ja von Rosen avioituivat keskenään vasta vuonna 1970.

Seuraavaksi Saturnukseen?

Luin Saturnuksen Titan-kuun olevan varsinainen hiilivetyparatiisi. Energiaa on riittämiin: satoja kertoja enemmän kuin se määrä, mitä meidän planeettamme voi tarjota öljyn ja kaasun muodossa. Pienoisen ongelman muodostaa pitkä matka. Titan ei ole ihan kättemme ulottuvilla, vaan sinne on matkaa 1,2 miljardia kilometria. Sääolosuhteetkaan eivät helli homo sapiensia: päivälämpötila on noin -179 celsiusastetta. Täytynee pukea päälle lämpimästi, jos aikoo sieltä suunnasta energiaa etsiä?

 

*) Sen verran kokemusta minulla on lääketieteen ihmeellisestä maailmasta, että tiedän tuon pelon olevan aiheellinen.

 

Vain muutaman dollarin tähden

Luin uudemman kerran Truman Capoten Kylmäverisesti. Se sai ylimääräistä viehätystä äskettäin katsomani Capote-elokuvan vuoksi, mutta ilman elokuvaakin kirja on oivallinen. Lajityypiltään sen voisi sanoa olevan dokumenttiromaani: kirjailija käytti kuusi vuotta haastatellakseen kaikkia asianosaisia – myös rikokseen syyllistyneitä.

Kylmäverisesti on kuvaus nelihenkisen perheen raa'asta murhasta 50-luvun lopun Kansasissa. Pienen yhteisön elämä järkkyy vauraan ja pidetyn maanviljelijän Herbert Clutterin, hänen vaimonsa ja kahden lapsensa löydyttyä kotoaan sidottuina ja ammuttuina. Rikoksen selvittämistä haittaa sen ilmeinen motiivin puute: viljelijäperheellä ei ollut vihamiehiä eivätkä rikosta edeltäneet riidat tai uhkaukset. Eräänä yönä perhe vain tapettiin ja siihen sidoksissa olleet ihmiset jäivät ahdistuksen ja pelon valtaan.

Romaani kuvaa sekä rikollisten etsintää että rikoksen vaikutusta yhteisöön. Luottamus murtuu: ennen lukitsemattomat ovet lukitaan ja naapuriaan katsoo uusin silmin. Murhien tapahtumisesta rikollisten kiinni saamiseen kesti kuusi tukalaa viikkoa. 

Capote antaa kirjassaan suunvuoron myös kahdelle murhaajalle. Perry Smithin ja Richard Hickockin lähtökohtia ja taustaa valaistaan kirkkaalla lampulla. Lukijan työksi jää valita oma tunnetilansa: sääliäkö, pelätä vai vihata näitä kahta elämäntaparikollista? Oikeusjärjestelmä veti omat johtopäätöksensä tuomiten molemmat kuolemaan. Heidät hirtettiin huhtikuussa 1965.

Kaikkein vastenmielisin yksityiskohta koko tapahtumasarjassa oli sen tarpeettomuus. Verilöylyn motiivina oli huhupuhe perheen kotona muka olevasta kassakaapista, jossa piti olla paljon rahaa. Mitään tällaista ei tietenkään ollut ja rikollisten saaliiksi jäi 30-40 dollaria rahaa. Yksi ihmishenki oli siis noin kymmenen dollarin arvoinen.