Avainsana: kirjat

by Ninni

Kaikkivoipa terapia?

Suomessa on taas kouluammuskeltu. Edellisestä kerrasta ei ole, ikävä kyllä, kulunut pitkää aikaa. Asian vatvominen on turhauttavaa – erityisen turhauttavaa on tämä usko mielenterveyspalveluiden kaikkivoipaisuuteen. Lisää rahaa siihen osoitteeseen (mieluiten jokaiselle kansalaiselle oma yksityinen terapeutti), niin kaikelta ikävältä säästytään. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Minä nyt kuitenkaan en usko, että terapialla estetään tällaisia tapahtumia. Yhteisössä, jossa ihmisten arvopohja on ohut tai olematon, on lyhin tie maineeseen ja kunniaan tappaa joukko sivullisia ja samalla itsensä. Maine tietysti tulee postuumisti, mutta moniko nuori – tai vanhempikaan – pystyy oikeasti käsittämään olevansa kuolevainen?

Paljon olen kaikenlaisia ihmisiä tuntenut, mutta en yhtään sellaista, joka olisi terapialla "parantunut". Tiedän tapauksia, jotka ovat käyneet jollekin pseudotieteilijälle vuodattamassa sisimpiä tuntojaan vuosikymmenten ajan. Terapeutti saattaa aina välillä vaihtua, mutta asiakkaan tilanne ei. Ongelmat sen kun jatkuvat vain, mitään edistymistä ei tapahdu. Ainoa aktuaalinen muutos tapahtuu lompakossa: se kevenee huomattavasti.  

Lääkitykseen toisaalta uskon lujasti. Ihmisaivothan ovat sähkökemiallinen järjestelmä, johon voi vaikuttaa lääkkeillä. Lisäksi tuo vaikutus on havaittavissa ja osoitettavissa. Eli konkreettinen apu tulee psykiatrilta, lääkemääräysten kirjoittamiseen oikeutetulta lääkäriltä. Psykiatriaa taas tarvitaan paljon nykyistä vähemmän, jos ihmiset saavat jo lapsuusiässä vanhemmiltaan eväät tasapainoiseen elämään, toisten ja oman elämän ehdottomaan kunnioitukseen.

Alakulo

Karen Blixenin elämänkerta alakuloisti mieltäni eilen ja tänään. Judith Thurmanin perusteellinen ja pikkutarkka Karen Blixen: tarinankertojan elämä oli vaikuttava asiantuntevuudessaan, itse kohteen tarina minua masensi. Miksi nuori eksentrikko saa paljon anteeksi, mutta vanhan ihmisen eksentrisyys vain huvittaa tai säälittää ympäristöä? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sehän nyt ei ole varsinaisesti mikään uutinen.

Ihailen Blixeniä: harva nainen olisi niin vapaa katkeruudesta saatuaan syfilistartunnan puolisoltaan. Harva antaisi anteeksi sellaista taloudellista ajattelemattomuuttakaan mihin Blixenin mies syyllistyi. Karen Blixenissä yhdistyvät silti hämmästyttävä suurisieluisuus ja pikkumaisuus oudolla tavalla. Halu olla vapaa, mutta myös hysteerinen takertuvuus ihmissuhteissa. Kyky suureen anteliaisuuteen ja toisaalta pienisieluinen lahjojen ottaminen takaisin (!), ystävien ja auttajien tahallinen loukkaaminen.

Eurooppalaisena Afrikassakaan ei ole missään mielessä tiukasti totuudessa pysyttelevä kirja. Kirjoitustapa antaa ymmärtää niin, mutta sen totuus on kaunisteltua. Toisaalta: emmekö me kaikki ala muuttaa totuutta siinä vaiheessa, kun alamme muuntaa sitä kirjalliseen muotoon? Kirjaimet, sanat, lauseet – totuus karkaa yhä kauemmas, vaikka kuinka haluaisimme siinä pysytellä. Kumarran nopeasti Jacques Derridan suuntaan ja väistyn takavasemmalle.

by Ninni

Inhotuksia

Television kokkikilpailut herättävät minussa voimakasta vastenmielisyyttä. Kuka on sanonut, että ruoalla leikkiminen on hauskaa? Kuka on sanonut, että se on hyvää viihdettä?

Kokkisota oli aikoinaan varsinainen pohjanoteeraus. Ihmiset tunkivat studioon varustautuneina lakritsapötköllä ja herkkusienillä. Ja se oli sitten hurjan hauskaa katsoa, mitä näistä aineksista saadaan aikaiseksi mahdollisimman vähäisessä ajassa. Saimme todistaa taantumaa: aikuisten paluuta koulun seiskaluokan kotitaloustunnille, jossa mikään ei ollut mahdotonta.  

Oma lukunsa ovat nämäkin showt, joissa otetaan joukko ihmisiä nöyryytettäväksi keittiömiljöössä. Kisaan itsevarmana lähtenyt kotikokki saa rajua kritiikkiä alan ammattilaisilta ja se on sitten taas niin hauskaa että. Mallia näyttää kai brittiläinen öykkärikokki Gordon Ramsay, josta on suorastaan tullut sankari törkeän käytöksensä vuoksi. Entisen pallonpotkijan valmistama ruoka ei olekaan vain ruokaa, vaan Ruokaa. Se oikeuttaa suhtautumaan halveksien jokaiseen, joka oletettavasti ei suhtaudu kokkaukseen samanlaisella pieteetillä.

Ruokaintoilijoita rasittavampia ihmisiä ei olekaan. Kun yksinkertaisista asioista aletaan tekemällä tehdä vaikeita ja koukeroisia, niin metsään mennään. Oltiinpa sitten kotikeittiössä tai studiossa kameroiden edessä. 

Eilinen

Kävimme kirjasto(i)ssa PuoLiskoisen kanssa. Lainasin Bachin H-mollimessun, Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa* ja Maija Kilkin toimittaman Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Löytyipä vielä Raision kirjastosta Leonard Cohenin Kauniit häviäjät ja pitihän se tietysti ottaa.

Kilkin kirjaa olen jo silmäillyt. Pahimmillaan pikkupiika saattoi olla 10-vuotias lähtiessään kotoa. Ja kuinka suuria vastuita ja monia tehtäviä hoitivat vain 14-15-vuotiaat tytöt viime vuosisadan puolivälissä. He hoitivat kokonaisen talouden töineen ja lapset siihen päälle. Töiden lomassa moni poti koti-ikävää, ikävää maaseudulle. Nykyisin pidetään urotyönä, jos yläasteikäinen siivoaa itse oman huoneensa – niin muuttuu maailma.

Kirjaston lisäksi eilen oli tietysti myös tanssipäivä. Baletissakin huomaa syksyn saapuneen. Sen verran viileää on jo, että säärystimet tulevat tositarpeeseen. Juominen oikeasti ehkäisee suonenvetoja, senkin olen tullut huomaamaan. Sarjat alkaa jo muistaa todella hyvin ja opettaja lupasikin niiden pysyvän ennallaan vielä ainakin parin viikon ajan.

Teimme tunnin loppuun kuuluvat hyppysarjat nyt keskilattialla. Tangon puutteen tunsi kipeästi: siitä on niin helppoa ottaa tukea ja varastaa vähän voimaa, niin että loikkiminen näyttää komeammalta kuin se oikeasti onkaan. Tasapainokin on kovilla keskilattialla. Harjoittelemalla se kuitenkin paranee.

Suomalaiseen kirjakauppaan tilaamani kirjakin oli saapunut ja haimme sen baletin jälkeen. Kuinka osuvaa: kirja oli Agrippina Vaganovan Basic principles of classical ballet. Noinkohan sen luettuaan balleriinailee paremmin? Kirja koostuu jokaisella balettitunnilla vastaan tulevien perusasioiden esittelystä. Mukana ovat hypyt, pliét, liikkeitä yhdistävät apuaskelet (pas de bourréet, coupét, flic-flacit ja passét), käsien, jalkojen ja vartalon asennot ja erilaiset jalkojen iskevät ja venyttävät liikkeet.

*) Minun Afrikkani pohjautuu juuri tähän kirjaan.

by Ninni

Vedestä, vanhurskaudesta, hyvyydestä, tiestä

Luin pitkästä aikaa Tao te chingiä. Ostin omani joskus vuonna 0 Lontoon Hampsteadissa sijaitsevasta kirjakaupasta, joten englanniksihan tuo on. En itse asiassa edes tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi.

Kahdeksannessa luvussa käsitellään hyvyyttä. Käännös (omani) menee näin:

"Todellinen hyvyys / on veden kaltainen. / Vesi on / kaikelle hyvää. / Se ei kilpaile."

Niinhän se on. Vesi juoksee, virtaa, pyörteilee. Se kulkee hitaasti pienenä purona, tai nopeasti mahtavana virtana. Se ei erottele hyvää ja pahaa kulkiessaan, se ravitsee yhtä lailla rikkaruohot ja jaloruusut. Se on viileä, se tasoittaa ja rauhoittaa. Kiertää sulokkaasti tielle tulevat kivet ja antaa katsojalle rauhan. Se ei taistele tiellä olevaa estettä vastaan, vaan kiertää sen. Sillä ei nimittäin ole kiire minnekään, eikä se kilpaile minkään kanssa. 

Vanhan testamentin Aamoksen kirjan viidennen luvun 24. jae mainitsee sekin veden ja veden tiet: "Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro." Virratkoon kuin vesi: joskus hitaasti, mutta aina määränpäähän saapuen – siihen voi luottaa. Ehtymätön puro, loputon veden määrä, josta ammentaa. Jota juodessaan ei tarvitse pelätä sen loppuvan.  

Tao te chingin koko nimi kirjan kannessa sisältää alaotsikon: a book about the way and the power of the way. Kristinuskon alkuaikoina uskovat puhuivat uskostaan Tienä. Apostolien teoissa jo tuo ilmaus tulee esille useampaan otteeseen. Onhan se mielenkiintoista, kulttuurista ja uskosta toiseen tunnetut yhteiset, toistuvat vertauskuvat. Ryömin syvälle jungilaiseen majaani, enkä sano enää sen enempää tästä. 

Ei kiitos

Luin eilen Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Se on taattua anna-leena -laatua: napakkaa ja paikoitellen hersyvän hauskaa suomea, nautittava kirjallinen makupala. En usko lukijan pettyvän. Itselleni kirjaa lukiessa syntyi lähinnä kaksi ongelmatilannetta: henkilöhahmojen ohuus ja itse ongelman epäuskottavuus. 

Härkönen on minun mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä, joiden ammatit ovat jollakin tavalla lähellä hänen omaa elämäänsä näyttelijänä ja kirjoittajana. Esimerkiksi Avoimien ovien päivässä kuvaussihteeri-Astaan oikeasti uskoi. Puhun tietysti vain omasta subjektiivisesta kokemuksestani käsin, mutta minusta Ei kiitoksen opettajapariskunta jäi vähän pahviseksi maultaan. Kuin olisi vain haluttu valita kaksi keskiluokkaista ammattia korostamaan että Normaaleilla Kunnon Ihmisilläkin On Näitä Ongelmia. 

Ja mitä ongelmia siis? Seksuaalista haluttomuutta, miehen puolelta. Ei kiitoksen Heli Valkonen tekee parhaansa sytyttääkseen aviomiehensä, mutta turhaa on työ: mies elää mieluummin netissä tietokonepelien maailmassa. Ja tähän minun on hiukan vaikea uskoa. Varmasti tällaisia ongelmia on, mutta itse en ole ainakaan kuullut vastaavasta. Toisin päin taitaa olla yleisempää? Sitä paitsi: kaikkihan tietävät, että paras keino suitsia naisen liian vahva libido ovat kotityöt. Ehkä romaanin Heli olisi kaivannut kunnon syyllistämissessiota. "Katso nainen kotiasi, selvä sikolätti, mars siivoamaan!" Kun pyyhkii kotikullan huoneiden ovia, moppaa lattiat, siivoaa jääkaapin ja kuuraa saunan, niin kummasti alkaa ramaista. 

Itse aloin romaania lukiessani miettiä, oliko mies sittenkään tässä se ongelmien lähde. Ettei vain päähenkilö itse koettaisi tehdä seksistä ratkaisua, jotain enemmän kuin mitä se voi olla? Sen verran pakkomielteenomaiselta toiminta ajoittain vaikutti.

Ihmisten odotukset parisuhteelta ovat nykyisin massiivista luokkaa. Jos joku osa-alue ei toimi, niin asiasta tehdään heti Ongelma. On kuin ihmisillä olisi päässään vahva visio siitä, millainen parisuhteen on oltava. Ja senhän myös on sitten oltava sitä, tai muuten*. Mitä tilaa ihmisillä on enää liitoissaan olla oma itsensä? Ja mitä kumppanin vaihtaminenkaan ratkaisee? Jos suhdelaivasta yhden vuotavan kohdan saa kuntoon kumppania vaihtamalla, niin monta muuta uutta vuotopaikkaa syntyy varmasti. Mikä sitten ratkaisuksi, kulkeminen suhteesta toiseen vai? Aina etsien täydellisyyttä, joka kummasti pakenee, juoksee kuin vesi sormien välistä, ei se anna kiinni.

*) Tai muuten = laitetaan lusikat jakoon, pistetään paperit vetämään.

by Ninni

Vali(s)tusvirsi

Luin Jutta Zilliacuksen (o.s. Kingo) muistelon Toisenlainen lapsuus. Ei varmaankaan olisi pahaksi muillekaan lukea sukulaiskansamme koettelemuksista neuvostovallan kurimuksessa. Jutta Zilliacuksen suurteko on nimittäin kerrontansa lomassa muistuttaa mieliimme siitä vaietusta, joka tapahtui ihan lähellä. Ja joka olisi voinut tapahtua meillekin. Ja josta meikäläiset poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat olleet kovin hiljaa, hävettävän hiljaa.  

Zilliacus osaa vakuuttaa lukijan: lapsuuden maisemat, virolaiset kesänvietot ja sotia edeltävä Helsinki on kuvattu eloisalla kynällä niin, että siihen uskoo. Zilliacus kuvaa lasta, joka ei oikeastaan koe kuuluvansa mihinkään. Virolaista hänessä ovat vanhemmat ja geenit, suomalaista kasvuympäristö, suomenruotsalaisuus taas on aivan selkeästi valinta, jonka hänen äitinsä teki. Yhteiskuntaluokka on toinen ongelma: Jutta Armelle Kingo ei syntynyt työväenluokkaan, vaikka kummankin vanhemman ammatit olivat palvelualalta ja käsityöläisyyden piiristä. Perheen asenne kaikkeen "luokkatietoisuuteen" ja ohjelmalliseen vasemmistolaisuuteen oli selkeän kielteinen. Pikemminkin Zilliacuksen vanhemmat – erityisesti äiti – pyrkivät samaistumaan yläluokkaisten työnantajien maailmaan.

Näin syntyy ihminen, joka katselee kaikkea ulkoapäin. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarkoita suurta objektiivisuutta. Häiritsevää kirjassa ovat nimittäin toistuvat valitukset suomalaisten suvaitsemattomuudesta, nurkkakuntaisuudesta ja kehnoista käytöstavoista. Zilliacus samaistuu virolaisiin ja se hänelle suotakoon, mutta pakostakin lukija joutuu miettimään katsooko kirjailija naapurikansaa ruusunpunaisten silmälasien läpi. 

En itse enää jaksa uskoa näitä kirjoituksia suomalaisten erityisestä rasismista ja suvaitsemattomuudesta. Uskon jokaisen ihmisyhteisön suhtautuvan luonnollisella varauksella ulkopuolisiin. Erilaisuus ei ole missään helppoa – ellei sitten puhuta joistakin maailman todellisista suurkaupungeista*, jotka sulattavat nikottelematta erikoisimmatkin etniset tapaukset osaksi suurta kokonaisuutta.

Kadehdin Zilliacuksen suhdetta Viroon, sen myönnän. Suhde on niin sopivasti etäinen, että Virosta on mahdollista muodostua se kakkupalainen Onnela, jota Suomi – arkipäivän ruisleipämaa – ei koskaan voi olla. Neuvostomiehitys sulki ovet vieden viimeisetkin mahdollisuudet elää virolaista arkipäivää ja aikahan tunnetusti kultaa muistot. Ehkä kirjailijan suhde Suomeenkin olisi toisenlainen, jos hän olisi joutunut laittamaan rakkautensa virolaisuuteen arkielämän tarjoamaan kovaan kokeeseen. Rakastaminen on nimittäin aina helpompaa etäältä, sen olen tullut itse huomaamaan.

*) Tällä en tarkoita Helsinkiä tai Tallinnaa. 

by Ninni

Tekstiä sisään, verta ulos

Aamu alkoi mukavasti verikokeella. Kuulun niihin ihmisparkoihin, joiden täytyy käydä verikokeissa enemmän tai vähemmän säännöllisesti – terveydentila (vai sairaudentila?) kun vaatii sitä. Verikokeen tuottama vaiva tuntuu aamuisin suhteellisen vähäiseltä, mutta iltaisin olen asiasta täysin toista mieltä. Pakollinen paastoaminen nimittäin tarkoittaa myös iltateesaavillisten jättämistä väliin ja sehän teenystävää harmittaa.

Vankina omassa itsessämme

Olen viime aikoina elänyt Ian McEwan-kautta. Luin romaanit Rannalla, Ikuinen rakkaus ja Sovitus. Jokainen näistä oli sitä lajia, ettei taukojen pitäminen tullut kuuloonkaan: kirjat piti lukea heti ja siltä istumalta, alusta loppuun.

Ian McEwan kuulunee niihin kirjailijoihin, joita kiehtoo meissä kaikissa asuva pieni solipsisti. Kaikki kolme romaania kertoivat nimittäin siitä, kuinka eri tavalla eri yksilöt kokevat asiat. Tapahtuma, joka yhdelle ihmiselle merkitsee jotakin kaunista, voi toiselle näyttäytyä rumana ja vääränä. Olemme vankina omassa itsessämme, lihamme ja luumme muodostavat vankilamme. Keinomme välittää kokemuksiamme ja tuntemuksiamme toisille ihmisille ovat rajalliset. Väärin käsittäminen voi olla yleisempää kuin oikein ymmärtäminen. 

Rannalla kertoo nuoren vastavihityn parin hääyön tarinan. Pariskunta on nuori, pari vuotta päälle kahdenkymmenen, ja kokematon. Eletään 1960-luvun alkua  ja seksuaalinen vallankumous on vasta tulevaisuuden lupaus. Vähän enemmän tietoa, vähän enemmän elämänkokemusta olisi voinut pelastaa tuoreen avioliiton. Kiire, hoppu, kokemattomuus ja tietämättömyys sen sijaan johtivat avioliiton mitätöimiseen ja yksinäisiin elämänkohtaloihin. 

Ikuinen rakkaus kertoo raivostuttavasta ja pelottavasta tilanteesta. Mitä voi tehdä, kun joku ihminen on niin tyhmä tai sairas, että ei tajua olevansa ei-toivottua seuraa? Mitä voi tehdä, kun joku kuvittelee rakastuneensa täysin tuntemattomaan ihmiseen ja tunkeutuu kutsumattomana vieraana tämän elämään? Minä olisin ollut valmis lyömään Ikuisen rakkauden häirikköön Jed Parryyn läheisriippuvaisen leiman, mutta taudilla olikin toinen nimi: de Clérambaultin oireyhtymä. 

Sovitus on näistä kolmesta romaaneista kunnianhimoisin ja laajin. Sen tapahtumat alkavat leppoisasta kesänvietosta vuonna 1935. Tallisin perheen 13-vuotias tytär Briony näkee vanhemman siskonsa ja perheen palvelijan pojan välisen kohtauksen, jota hän ei ymmärrä oikein. 13-vuotias on niin lapsi, ettei käsitä aikuisten välisiä tunnejännitteitä, mutta 13-vuotias on myös tarpeeksi aikuinen saadakseen aikaan arvaamattoman paljon pahaa ja poistaakseen kuvasta ongelmallisen ihmisen. 

Sovituksessa näkyy McEwanin loistokkuus tarinankertojana ja henkilökuvaajana. Niin ärsyttävänä ja sietämättömänä kuin Briony näyttäytyykin, ei häntä voi myöskään olla säälimättä. Brionyn pahuus ei ole pahantahtoista – ei varsinaisesti – vaan ajattelemattomuudesta, vilkkaasta mielikuvituksesta ja tietämättömyydestä johtuvaa.

by Ninni

Laiskaa tanssahtelua, eli paluu balettiin

Pelkäsin hieman syksyn ensimmäistä balettituntia. Kun on istunut koko kesän vain paikallaan itseään säälittelemässä, niin selvähän se on, että ajatus lihasten käyttämisestä hirvittää. Eikä suotta!

Tangossa ei koskaan saisi "roikkua". Mitä tahansa liikettä ihmispolo tahkoaakin, niin lihasvoiman pitäisi tehdä työ. Tangosta ei ole tarkoitus hakea voimaa, mutta tulihan sitäkin tehtyä. Oikein tunsi kuinka kyljet fuskasivat, ei niissä ollut pitoa nimeksikään. Tanko kitisi ja protestoi kesäkunnossa olevien aikuisballeriinojen kiskoessa sitä. Onneksi ei sentään irronnut. 

Opettaja vakuutteli lonkankoukistajalihasten sun muiden "löytyvän" uudestaan tässä muutaman viikon sisällä, mutta minusta oikeasti tuntui siltä, kuin ne olisivat pakanneet laukkunsa ja poistuneet pysyvästi ruumiistani. Huh!

Kirjallisia lohdukkeita

Luin aamusta Tove Janssonin Tarinoita Muumilaaksosta. Ihanaa luettavaa. Olen nyt siinä kertomuksessa pyrstötähdestä, siinä missä Muumipeikko tapaa ensimmäisen kerran Niiskuneidin. Taikalaatikon muumisarjassa ei juurikaan korosteta sitä tosiasiaa, että niiskut vaihtavat väriä mielialansa mukaan. Ja että ne ovat kauttaaltaan hennon karvan peitossa.

Kävimme ennen balettia PuoLiskoisen kanssa sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa nyt, kun kirjastot ovat taas auki lauantaisinkin. Löysin paljon hyvää luettavaa. Löydöistä suurenmoisimpia olivat Afrahat Persialaisen Viisaan Uskon monet värit. Kirjassa tämä itäisen teologian kirkas tähti käy läpi kolminaisuusoppia, kristinuskon perusteita ja askeettielämää. Kirjoittaja eli elämäänsä 200-300 -lukujen vaihteessa, mutta hänen kirjoittamansa asiat ovat yhä hyvin ajankohtaisia tänäänkin. Ja avaavat ikkunan varhaiskristilliseen tapaan nähdä ja kokea maailma. 

Lainasin myös Tapio Puolimatkan Usko, tiede ja Raamattu – nimi puhuu puolestaan. Jutta Zilliacusta tuli otettua myös ja pari ballerinojen elämänkertaa. Romaanipuolta edustivat Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Sovitus. 

by Ninni

Lähtölaskenta

Viimeisimmän tiedon mukaan syyskuun 10. päivä alkaa tuomiopäivän mylly jauhaa: hiukkasfysiikan tutkimus saa uutta tuulta siipiensä alle, kun protonit pistetään pyörimään LHC-tehosekoittimeen. Saa nähdä, kuinka käy ihmiskunnan, eläinkunnan ja tämän planeetan.

Kirjoitan tietysti hiukan kieli poskessa. Ehkä tästä sentään selvitään. Riski kuitenkin on olemassa. Ei olisi mukavaa saada kosmiseen hautakiveen tekstiä "kuolivat omaan fiksuuteensa".

LHC on minulle myös mielenkiintoinen eettinen dilemma. Kenellä on oikeus päättää (meidän kaikkien puolesta) millaisia ja miten vaarallisia tieteellisiä kokeita tehdään? Millainen on hyväksyttävä riski ja kuka sen päättää? Suurin osa ihmiskuntaa on pelkkiä takarivin taaveja ja sivustakatsojia näissä kuvioissa. Meillä ei ole sanan sijaa ja pelkomme leimataan hysteriaksi ja tietämättömyydeksi.

Joskus epäilen LHC:n olevan vasta alkua.

Kirjastossa

Kävin paikallisessa kirjastossa tänään. Lainasin lisää Henrik Tikkasta: Henrikinkatu ja Yrjönkatu lähtivät mukaani. Kuin myös Imbi Pajun Torjutut muistot (tämä jo toisen kerran) ja Pentti Linkolaa kahden opuksen verran. Linkolaa ihan vain mielenkiinnosta, ei minkään suuren sielujen sympatian vuoksi. 

by Ninni

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta

PuoLiskoinen on palannut kotiin vietettyään viikon Itä-Suomessa sorsastuksen merkeissä. Minun viikossani tuntui miehen poissaolo: jouduin tappamaan itse sisälle eksyneen, jumalattoman suuren ampiaisen. Kärsin vanhemman siskoni tavoin jonkinasteisesta ampparikammosta, joten ihan helppo tuo tehtävä ei ollut. Jos PuoLiskoinen olisi ollut paikalla, niin hän olisi luultavasti vain auttanut otuksen ulos, takaisin elämään ampiaisenelämäänsä.

PuoLiskoinen ei tapa ampiaista, minä taas tapan. Minä en tapa sorsaa, mutta PuoLiskoinen tekee sen.

Helppoa ja vaikeaa

Antti Nylén on päässyt – tai joutunut – uusimpaan City-lehteen. Haastattelussa sivutaan myös kristittynä elämistä. Katolilainen Nylén kuvaa uskoaan näin: "Minun on helppo uskoa uskontunnustuksen kaikki kohdat. Usko on tietoisuutta, traditiota. Minulle on tärkeää, että niin kauan kuin täällä on ollut ihmisiä he ovat uskoneet Jumalaan. Usko ei vaadi sellaisia todisteita kuin tiede. Usko on toivoa. Me uskomme mielellämme, että rakkaus on todellisuutta ja totta, mutta jos meidän pitää todistaa missä se on… "

Itse en oikeastaan osaa sanoa, onko minun helppo vai vaikea uskoa uskontunnustukseen. Usko on minulle vähän kuin toivo tai rakkaus: niiden olemus vaihtelee päivästä päivään. Rakastan PuoLiskoistakin, mutta se tunne on erilainen joka päivä. Joka päivä löytyy uutta rakastettavaa, tai uusi näkökulma. Joskus rakkaus on ilon sävyttämää (kun teemme yhdessä jotain hauskaa) ja välillä siinä on mausteena ärtymystä ja surua (jos olemme erossa). Sama pätee toivon suhteen. Joskus sitä jaksaa olla hyvinkin toiveikas – maailma näyttää valoisalta, ihmiset hyviltä, kaikki kauniilta – mutta joskus toivo voi olla pessimismin värittämää. Ajoittain taas tulee toivottua vähän kuin velvollisuudesta. Mutta toivoa se on silti kaikissa muodoissaan.

Joskus uskontunnustus on minulle kirjaimellinen, joskus taas tunnen sen tuovan esiin koko elämää ylläpitävän, näkymättömän kudoksen ja kantavan voiman. Jonain päivänä sen sanat ovat sanoja ja otan ne juuri sellaisenaan. Välillä taas ne ovat symboleja, joiden taakse kätkeytyy suuri totuus.

Sanoinkin jo nauttineeni Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä. Pystyn hyvin nauttimaan sellaisestakin tekstistä, jonka kanssa en ole kaikissa asioissa yhtä mieltä. Esseissä oli minun mielestäni aika vahvastikin ihmisvihamielisiä sävyjä, tyylikeino vai todellinen asenne, en tiedä, ja niihin näkemyksiin oli vaikea samaistua.  

Minusta kristityn on vaikea olla ihmisvihaaja. Yhtä mahdotonta on – minun mielestäni – nostaa eläimet ihmisen yläpuolelle. Tässä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: luulisin ihmisvihamielisesti asennoituneen kristityn kohtaavan valtavia vaikeuksia ajatellessaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa – sehän tapahtui juuri meidän ihmisten vuoksi. Ruokavalioon katsomatta.

by Ninni

Mietoisten Sanomat, eli järjettömiä haaveita

Olen joskus haaveillut perustavani Mietoisten Sanomat. Olisin itse kustantaja, päätoimittaja, kulttuuritoimittaja, ruokakriitikko, kolumnisti ja seurapiiritoimittaja. Suuri vastuu yksillä hartioilla, mutta ihminenhän kasvaa tehtävänsä mukana.

Uutisaiheet olisi helppo saada kokoon. Tarvitsisi vain kävellä tuonne paikalliselle huoltoasemalle, siellä on tietäväistä väkeä. Voisin saada tietoa ilman kypärää ajavasta mopopojasta (kypärättömyyden lisäksi kironnut huoltoasemalla). Ja kuinka moni autoaan tankkaamaan tullut manaa bensiinin hintoja.

Paikallisen kaupan henkilökunta puolestaan voisi kertoa ulkomaisista vierailijoista, joita täällä sentään käy ihan kiitettävä määrä. Kustavintien varressa kun elämme, niin selvähän se on, että kaupan asiakkaista osa on muilta mailta. Sen verran vahva houkutin on Kustavi. Voi tietysti olla, että ulkomaiset arvovieraat ovatkin "vain" ulkosuomalaisia lapsuutensa maisemia katselemassa, mutta sitähän ei tiedä, ennen kuin kysyy kaupan väeltä. Kaupassa voisi myös vaania itse arvoisa toimittaja ja tarttua kiinni näihin kiehtoviin vierailijoihin. Saisivat kertoa vaikutelmiaan Mietoisista, ennen ei matka jatku.

Seurapiiritoimittajan ominaisuudessa koluaisin läpi kaikki kylän tapahtumat. Esimerkiksi elokuun lopussa täällä on tapana ollut järjestää rakovalkea-ilta. Sinne voisi mennä observoimaan, siellä voisi selvitä Kuka Kukin On. Ja kuka esiintyy tapahtumassa päihtyneenä ja kuka on poissa.

Ruokakriitikkona olisin kiireinen: paikallinen huoltoasema on tehnyt uuden aluevaltauksen ja tarjoaa nyt myös lounasruokaa tiloissaan. Terassikin on. Toinen paikallinen ravintola, Tumikuu, saisi käydä huoltoaseman kanssa veristä kilpaa suosiostani. Mitään Michelin-tähtiä en voisi tarjota, mutta ehkä pikkuruiset tyhjät lautaset ravintola-arvioissa olisivat hyvä symboli? Mitä enemmän pikkuisia tyhjiä lautasia, sen parempi paikka. Yksinkertaista!

Aina välillä päätoimittaja voisi kutsua kulttuuritoimittajan luokseen ja pitää tiukan puhuttelun. Jos ei juttujen taso parane, niin etsitään työhön joku toinen, joka kirjoittaa sydänverellään. Myös kolumnisti saisi satikutia kuivista tarinoistaan. Henkilökunta pitää pitää kurissa ja Herran nuhteessa, ei muuten tulosta synny.

Mietoisten Sanomat olisi varmasti menestys. Kilpailisin menestyksekkäästi Erkon imperiumin kanssa. Ainakin kaksi ihmistä ostaisi mainiota lehteäni: PuoLiskoinen ja minä. Tyvestä puuhun noustaan!

Henrik Tikkanen ja hartiasärky

Luin Henrik Tikkasen omaelämänkerralliset kirjat Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 28. Melkoinen purkaus omien vanhempien elämäntyyliä vastaan. Melkoinen avoimuuden aarre-aitta. Tikkanen kuvaa omat ja vanhempiensa rakkaus- ja seksijutut suoraan ja kaihtelematta. Hän ei myöskään välttele ongelmista puhumista, esimerkiksi nyt alkoholiongelmasta. Ei silloinkaan, kun se koskee häntä itseään. Ei kaunistelua, ei karttelua, vaan suoraa puhetta.

Luin kirjat yhdeltä istumalta ja sain hartiasäryn. Pian on aika vierailla taas kerran hierojan luona.

by Ninni

Pieni, suuri historia

Päiväkirjan pitäminen kannattaa. Useimmat päiväkirjat pidetään vain omia silmiä varten, mutta joskus käy niin, että niiden sisältö puhaltaa suureen historiaan elämän hengen. Näin kävi esimerkiksi Mauno Karttuselle, koulupojalle, jonka päiväkirjamerkinnät näyttelevät suurta osaa Antero Karttusen kirjassa Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918.

Löysin kirjan kirjastosta, kiinnostuin ja lainasin. En vähiten siksi, että siinä kuvattu toinen perhe, Karttusten perhe, vaikutti Lemillä, jossa mekin olemme kesiämme viettäneet. Luonnollisesti seudun ihmisten kokemukset vuodelta 1918 ovat siitä syystä mielenkiintoisia.

Antero Karttunen on kirjoittanut kiinnostavan kronikan kahden perheen vaiheista 90 vuotta sitten. Toinen perhe on helsinkiläinen Killisten virkamiesperhe ja vaikka olot maaseutuperheeseen verrattuna ovat erilaiset, niin yksi asia yhdistää: sekä Killiset että Karttuset ovat "valkoisia". Killisen perheen pojat toimivat suojeluskunnan lähetteinä ja kotona oli asekätkö. Lemin rovastin, Antti Karttusen, viidestä pojasta neljä soti valkoisten puolella. Tästä syystä olivat vaarassa rovasti itse, ruustinna ja perheen 13-vuotias kuopuskin.

Karttusen kirjassa suuri osa kerrontaa on annettu aikalaisten itsensä hoidettavaksi: kirjeet ja päiväkirjamerkinnät muodostavat tärkeän elementin kirjan koostumuksessa. Vuoden 1918 kronologiaa käydään läpi myös oivilla tietoiskuilla: tummemmalle pohjalle painettuja, kuukausi kuukaudelta eteneviä tärkeiden tapahtumien listoja on muun kerronnan lomassa ja ne auttavat vähemmän valistunuttakin muodostamaan yleiskuvan vuoden sattumuksista*.

Oman viehätyksensä kirjaan lisää Karttusten ja Killisten sukujen yhtyminen avioliiton kautta. Kirjoittaja itse on siis molempien perheiden jälkeläinen. Toivoa sopii, että suvun muut jäsenet ovat soveliaan kiitollisia tästä opettavaisesta opuksesta, josta ulkopuolinenkin saa paljon irti. Eikä vähiten siksi, että historian suuret tapahtumat saavat tässä kirjassa pienten ihmisten nimet ja kokemukset mausteekseen.

Ei historia ole jotakin kirjojen kansien väliin sullottua kuivaa faktaa. Me elämme sitä parhaillaan. Eikä historia ole vain presidenttien sanomisia ja ulkoministerien tekemisiä, se on ruoan hinnan nousuja (jotka saavat tavalliset ihmiset pähkäilemään budjettiensa pitävyyttä), se on bensiinin hinnan muutoksia, luottamusta tai epäilystä huomispäivää kohtaan. Maailman tapahtumat luovat taustaa kulutustottumusten muuttumiselle, elämäntapavalinnoille, arvovalinnoille. Suuri heijastuu pieneen ja pieni suureen.

Kyllä äiti osaa!

Television mainostarjonta on sitten ihmeellistä! Kyllä ne äidit ovat taitavia ja tekeväisiä. Äiti laittaa korkillisen pesuaine x:ää pesukoneeseen ja kas – tulee oikea puhtaan pyykin ilotulitus, lepertelee lapsen ääni mainoskatkolla. Toisessa mainoksessa taas esiteini-ikäinen poika saa mamilta avun murheeseen: syylät vaivaavat, ja äiti näppärästi käsikauppavalmisteella hoitaa ne pois. Ja ennen siihen tarvittiin lääkärin hoitoa!

Mikähän rooli isillä mahtaa perhe-elämässä olla mainosnikkareiden mielestä? -Ai niin, ostelevat tietysti autoja, joita myydään hemaisevien naisten avustuksella. Ja ei, nämä naiset eivät totisesti näytä siltä, että heittelisivät korkillisia pesuainetta pesukoneeseen tai poistelisivat syyliä madonnamainen hymy kasvoillaan.

Mainosmaailma pitää huolen siitä, että ihmiset hoitavat todella tarkasti ehkäisyasiat. Kuka kumma nainen haluaisi elää tuollaista perhe-elämää? Heitellä korkillisia pesuainetta pesukoneeseen ja poistaa syyliä. Niin, ja välillä tietysti kokata oman perheen ruoat ja Saarioisten valmissapuskat. Ja saada onnea elämäänsä uuden tehomopin avulla. Poistun tästä voimaan pahoin.   

*) Tietoiskujen lisäksi eräänä positiivisena asiana mainittakoon saarnaiskujen puute. Vuosi 1918 on monelle neuroosin paikka: siitä ei vain kirjoiteta, vaan sorrutaan saarnaamaan puolesta tai vastaan. Todistellaan, puolustellaan, syytellään. Tämä kirja oli sellaisesta vapaa – ja hyvä niin.