Milloin maailmastamme tuli niin ruma ja tylsä, että meidän on pakko suojautua siltä olemalla kuulokkeet korvilla aina kuin voimme? Mitä oikein emme kestä kuunnella? Ja miksi sormen pitää koko ajan näppäillä älykännykkää? Mitä me oikein yritämme välttyä näkemästä?

Käytän me-muotoa väärin ja teen sen tietoisesti. Itse en kulje napit korvilla, enkä plaraa älykännyä. Uskon kuitenkin, että tätäkin lukee moni, joka suojautuu maailmaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin.

Asuimme neljä kuukautta Helsingissä vuonna 2015. Muistan metroajelut ja niitä ajatellessa toisaalta ymmärtää halun sulkea todellisuus pois. Onkohan maailmassa mitään rumempaa kuin Helsingin metro? Sen kirkuvan oranssi väri saa silmät pakostakin nipistymään kiinni. Ja ne penkit graffitteineen; todellinen painajainen kiskoilla koko metro.

Minkä pitäisi muuttua, että voisimme lopettaa todellisuudelta pakenemisen?