Eilen kuoli kaksi tärkeää olentoa. Toinen oli tärkeä yleisellä tasolla ja toinen yksityisellä. Yleisellä tasolla tärkeä kuollut on Pentti Linkola. Lahjomaton oman tiensä kulkija, joka eli niin kuin opetti. Hän ei pelännyt ruoskia rahvasta sen synneistä, eikä katsonut asioita läpi sormien kenenkään kohdalla.

Toinen kuollut oli vain meille tärkeä, nimittäin Laku. Jälleen kerran menimme keskellä yötä Evidensiaan, jälleen kerran toivoimme, vaikka toivoa ei oikeastaan ollut. Alaruumiin halvausoireet olivat alkaneet ja menivät aina pahempaan suuntaan. Palmusunnuntain aamuna Laku lähti taivasmatkalle PuoLiskoinen saattajanaan. Itse en ollut mukana, koska Evidensiassakin vaikuttavat korona-ajan säännöt: vain yksi ihminen lemmikkiä kohti.

Luen parhaillaan (taas kerran) Paavalin kirjeitä. Kuinka hyvin hän kuvaakaan rakkautta. Se kuvaus ei kulu, vaikka uskon sen olevan pakollinen ohjelmanumero lähes kaikissa häissä. Tarkoitan nyt tätä ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä” -jaksoa. Ja erityisesti sitä, että ”kaikki se toivoo”. Kun rakastaa, niin toivoo. Toivoo, vaikka järki sanoisi muuta. Tahtoo uskoa, vaikka tieto ohjaisi toiseen suuntaan. Toivottomuus on rakkaudettomuutta.