Viime päivinä uutistoimistoilla ei ole ollut aiheista pulaa. Aihe on aina Afganistan: juhlivat talibanit, epätoivoissaan pakenevat USA:n tukeman hallinnon työntekijät, siviilit, länsimieliset. Tapahtui se, mitä tapahtui englantilaisille 1800-luvulla ja neuvostoliittolaisille 1980-luvulla; ulkomaisella rahalla ja sotavoimilla pönkitetty hallinto ei kestänyt, vaan kotoperäinen islamistien liike otti omansa takaisin heti vieraiden joukkojen lähdettyä. Vieraat sotavoimat lähtivät – talibanit jäivät. Afganistan kuuluu taas afganistanilaisille – se tuntuu aina olevan lopputulema näissä suurvaltojen seikkailuissa. Hyvästi ajatus naisten tasavertaisista koulutusmahdollisuuksista, urheilusta, vapaudesta valita oma puoliso ihan itse. Naiset ja lapset ovat jälleen kerran miehisen käskyvallan alla; tosin voisi kysyä olivatko he sen alta koskaan edes päässeetkään.

Afganistanista ei tullut läntisen mallin demokratiaa. Se ei suostunutkaan omaksumaan läntistä käsitystä ihmisoikeuksista ja liberalismista. Koko tämän tekohengitetyn projektin ajan osia maasta oli talibanien hallussa. Burkha ei koskaan ollut kokonaan kadonnut. Vain kolmannes tytöistä kävi koulua. Vuosikymmeniä kestänyt sota ja levottomuus saivat siviilit pelokkaiksi, nälkäisiksi ja sairaiksi. Nälän, sairauden ja köyhyyden keskellä ei jaksa miettiä demokratian suurenmoisuutta, kun tahtoo vain pommit pois ja ravintoa perheelle.

Ei yksin leivästä

On ollut kiintoisaa seurata erityisesti suomalaisia reaktioita Afganistanin tilanteeseen. Epäusko tuntuu olevan yleinen reaktio. Että joku maa ei tahdokaan kehittyä demokratiaksi ja saada kenties siinä samalla loppumattoman määrän rahaa kehitysapuna. Että joku maa voi sanoa ”ei kiitos” lupaukselle materiaalisesta hyvinvoinnista!

Me oikeasti emme ymmärrä. Meillä on kaikenlaista, mutta meiltä puuttuu kaikki. Voimme syödä itsemme lihaviksi, juoda itsemme turtumukseen, käyttää niin paljon psyykenlääkkeitä kuin lääketeollisuus suinkin pystyy tarjoamaan. Ja voimme shopata, voimme shopata vaikka joka päivä aikuisten leluja ja kauniita vaatteita. Moninaisista me huolehdimme, vaikka vain yksi on tärkeää. Raamatussa se sanotaan näin:

”Silloin kiusaaja tuli hänen luoksensa ja sanoi hänelle: ’Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi’. Mutta hän vastasi ja sanoi: ’Kirjoitettu on:  Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.'” (Matt. 4:3-4.)

Miltä me näytämme afgaanien silmissä, me Lännen edustajat? Pillerinpopsijoilta, jotka kannattavat sairaita arvoja, joiden teini-ikäiset harrastavat irtoseksiä ja vaihtavat sukupuolta vanhempien marssiessa Pride-paraateissa tukemassa homoseksuaalista elämäntapaa. Jopa Naton pääsihteeri on nähty liehuttamassa sateenkaarilippua – kuinkahan se mahtoi vaikuttaa Naton nauttimaan arvovaltaan? Me näytämme likaisilta ja pahoilta, tyhmiltä ja itsekurittomilta. Näytämme jumalankieltäjiltä, joiden joukossa olevat muutamat kristityt vaikuttavat pilkatuilta, heikoilta ja anteeksipyyteleviltä. Aina ajattelemme, että tietysti kaikki meitä kadehtivat ja tahtovat meitä muistuttaa. No, tässä sitten uutisvälähdys: se ei pidä paikkaansa.

Afgaanien kokema köyhyys ja karuus on kovettanut heitä. He eivät ole riippuvaisia mukavuuksista. He voivat niitä kyllä haluta, mutta tulevat toimeen ilmankin. He eivät tule myymään jumalaansa saadakseen läntisen vaurauden. Taleban ei toimi siellä vastoin kansan tahtoa: liki sata prosenttia afgaaneista haluaa sharia-lakiin perustuvan yhteiskunnan, jonka he nyt tulevat saamaan islamilaisen emiraatin myötä. Ja me voimme vain pällistellä ja ihmetellä, vaihtaa kanavaa ja töllöttää urheilukisoja kaljaa juoden. Sitten koittaakin taas aamu ja matkustamme 100 kilometriä työhömme, joka stressaa meitä ja jota me vihaamme. Kolmikymppiset haaveilevat eläkkeelle pääsystä ja suorittavat hampaat irvessä. Onpa tosi kummallista, että joku maa sanoo tällaiselle menolle ei kiitos!

Vuosi 2015, osa 2

Suomessa jo kääritään hihoja valmistautuen pakolaisvyöryyn. Onhan meillä kokemusta, siltä vuodelta 2015, kun kymmenet tuhannet tulivat maahamme. Sitä ajatellessa on tosiaan hyvä muistaa tuo yllä oleva kaavio: 99% afgaaneista haluaa sharian ja islamilaisen valtion – siellä siis toimitaan kansan tahdon mukaan. Ja toinen asia: suihkukoneilla toiselle puolelle maailmaa siirretyt ihmismassat ovat yksinkertaisesti eilispäivää. Meidän on nyt ajateltava toisin.

Jatkossa mielestäni pakolaiskeskukset ja leirit on perustettava mahdollisimman lähelle kriisialuetta, heti ensimmäiseen rauhalliseen rajamaahan. Näin tuleva kotiutuminen on helppoa. Ei myöskään tule niin pahoja sopeutumisvaikeuksia, kun keskus sijaitsee maassa, jonka kulttuuri hiukan muistuttaa kotimaata. Jokainen voi miettiä asiaa omalta kohdaltaan. Jos jotain tapahtuisi, menisitkö mieluummin Viroon, vai Malesiaan? Vaikka Malesiassa olisi lattia kultaa ja katto kristallia, niin sen kulttuuri ja ilmasto on meille vieras. Virossa olisi helpompi olla, jopa kielikin on suomen sukuinen. Tämä on myös ekologinen kysymys. Olen itse rajoittanut lentoliikenteeni minimiin. Suosin kotimaan kohteita. Jokainen ajatteleva ihminen tietää kuinka suuri saastuttaja lentoliikenne on. Ja kannattaa kaivaa netistä sellainen kartta, jossa näytetään lentoliikenteen vilkkaus esimerkiksi Euroopan yllä: sitä on aivan liikaa. Emme me voi valita mitä sisällytämme ekologiseen elämäntapaan ja mistä luopuminen olisi meistä ikävää. Kaikkien pitää nyt tehdä uhrauksia ja turha lentely on hyvä kohde aloittaa.