Olen lukenut Anais Ninin päiväkirjoja. Päiväkirjoja lukiessaan täytyy olla oikeassa mielenvireessä: on luovuttava siitä ajatuksesta, että kirjoitettu teksti johtaisi jonnekin. Päiväkirjassa jokainen piste on vain uutta hetkeä edeltävä välimerkki, eikä se tarkoita tarinan saapumista loppupisteeseen. Tarina saapuu loppupisteeseensä ihmisen kuollessa, elämänvaiheiden rekisteröinnin loppuessa.

Päiväkirja on kuvaavinaan todellisuutta, mutta se on valikoitua todellisuutta. Siihen valikoidut hetket sulkevat ulkopuolelle muita. Päiväkirja voi pyrkiä rehellisyyteen, mutta se ei koskaan ole rehellinen. Kaikki sanoiksi muuttuva kokemus on fiktiota.

Pidän siitä, kun Anais kirjoittaa päiväkirjoissaan kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita hän on osakseen saanut. Miksi pitäisi vaieta niistä? Pidän siitäkin, ettei hän aina vaikuta olevan oman elämänsä sankaritar, vaan eksyksissä ja hämmentynyt.