Avainsana: ajankohtaista

by Ninni

”Lutun yö, Annan aatto”

On Lucian päivä. Vanhojen kansanuskomustemme mukaan tämä nyt kuluva yö, ”Annan aatto” on vuoden pisin. ”Lutun yö, Annan aatto, kukko kolmesti orrelta putoo”, päivittelivät esivanhempamme tätä pimeää aikaa.

Minulle pimeys tuo tullessaan Ingmar Bergman-kauden. Kirjastosta voi onneksi lainata lähes pistämättömän oloisia Bergman-elokuvia: ne ovat keveitä kantaa kassissa ja sisältö vain on painavaa. On yleistä tuntea Bergmanin maailma hänen elokuviensa kautta, mutta itse asiassa on suotavaa tutustua mieheen myös kirjailijana. Hyvä tahto, Sunnuntailapsi ja Laterna magica ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Myös Fanny ja Alexander löytyy kirjallisessa muodossa. 

Viime yönä katsoin Kuiskauksia ja huutoja. Ennen sairaaloita kärsimys ja kuolema olivat mukana perhepiirissä kuin perheen kahtena ylimääräisenä, mutta tunnustettuna, jäsenenä. Moni kaipaa takaisin vanhoja hyviä (?) aikoja, jolloin sairastettiin ja kuoltiin kotona. Bergmanin jälkeen sen ajatuksen kyseenalaistaa.

Kärsimys ja kuolema olivat myös nyt muistetun Lucian osana. Länsimaisessa taiteessa Lucia kuvataan joskus ojentamassa silmiään lautasella: Lucia riisti omat silmänsä päästään, koska niiden kauneus vietteli miehiä ja toi hänelle kosijoita. Taide esittää silmäuhrin kauniina: ei näy roikkuvia verisuonia tai mädäntyvää kudosta, on vain kaksi kaunista silmää kahvipöytäänkin sopivalla tarjoilulautasella. Uhrinsa antanut Luciakin on saanut uudet näköelimet kasvatettua entisten tilalle, joten kuvassa ei ole mitään groteskia.

Lapsuudessani Lucian päivä oli vaaleaverikköjen riemujuhla. Jostakin syystä kouluissa valittiin aina vaaleahiuksinen Lucia-neito. Brunetit saivat tyytyä laulamaan laumana ylistystä vaalealle valitulle. 

by Ninni

Homoilta ja sen jälkipyykki

Televisiossa on keskusteltu homoista sillä seurauksella, että tuhansien joukko on rientänyt eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Ja hyvä niin: jos ei jäsenyys tuon vahvemmissa kantimissa ole, niin ehkä onkin parempi erota kokonaan.

Päivi Räsänen on taas kerran saanut melkoista ryöpytystä osakseen. Helsingin Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti menee jopa niin pitkälle, että kehottaa Räsästä pitämään suunsa kiinni – omituinen sanavalinta ottaen huomioon kyseessä olleen keskusteluohjelman, johon Räsänen oli kutsuttu. Suu kiinni on vaikea keskustella. Mutta ehkä se on tarkoituskin? Etteivät ”väärällä tavalla” ajattelevat keskustelisi ollenkaan. 

Ihmisille ei välttämättä tule mieleen, että Päivi Räsäsellä on täsmälleen sama oikeus mielipiteeseensä kuin kenellä hyvänsä muullakin. Jos mielipide ei ”edistyksellisiä” miellytä, niin sillehän ei voi mitään.

Suomalainen suvaitsevaisto on kunnostautunut taas. Jari Tervo kuulemma kehottaa Räsästä häpeämään. Taitaa hävettävää olla yhdellä jos toisella muullakin.

by Ninni

38

Tänään oli syntymäpäivä, 38. sellainen. Sitä on vietetty kaikella asiaankuuluvalla ilolla ja riemulla.

Olimme ulkona syömässä. Paluumatkalla pohdin vanhenemista. Suorituskeskeisessä elämässä on helppoa kuvitella tuon tai tämän suorituksen tuovan tullessaan mielenrauhan ja onnen. Saavutusten tultua todeksi niin ei kuitenkaan käy – elämä jatkuu aivan yhtä epätäydellisenä, ahdistavan vajaana. Jokainen syntymäpäivä on siinä tilanteessa varsinainen kärsimysnäytelmä, koska se merkitsee ajan vähenemistä, taas yhtä kulunutta ja hukattua vuotta, yhtä vuotta vähemmän aikaa saavuttaa tavoite.

Tällä viikolla Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä on pitänyt minut kiireisenä. 846 sivua kanadalaista mielenmaisemaa, sodan eläneen sukupolven haaveita paremmasta maailmasta, kylmän sodan sotureiden ohuesti kyynisyydellä kuorrutettua idealismia. Linnuntietä on romaani aikuisten peloista ja lasten peloista, aikuisilta suljetusta lasten maailmasta. Tummia sävyjä kirjaan tuovat lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja pikkutytön murha. Lasten maailman tulkkina on Madeleine McCarthy, ilmavoimien nomadiperheen 8-vuotias tytär.

by Ninni

”..kukisti pahojen henkien voimattoman röyhkeyden..”

Marttyyri ja palkatta parantaja Tryfon Lamsakoslainen, nimittäin. Tänään on hänen muistopäivänsä; hänen joka paransi rukouksella niin ihmisiä kuin eläimiäkin, hänen joka paransi keisari Gordianuksen riivatun tyttären ja näki riivaajan lähtevän tytöstä mustan koiran muodossa.

Mietin usein Kirkon pyhiä palkatta parantajia. Pyhä Tryfon ei nimittäin ole ainoa. On suuri lahja parantaa, sekä toimia lääkärinä että parantaa rukouksella. Todellinen siunaus on kuitenkin parantaminen palkatta. Rahalla palkittu on jo palkkionsa saanut tässä ja nyt.

Lääkärileikeistä

Pohdin valelääkäreitä ja vale-eläinlääkäreitä. Ihmisessä voi asua tarve pelastaa toisia ja siinä mielessä toimia profaanin messiaan tavoin. Sen tarpeen voi ymmärtää, mutta tätä sen ilmenemismuotoa ei. Miksi pelastajakompleksista kärsivä ei toimi sairaala-apulaisena tai vapaaehtoistyössä, miksi pitää ”leikkiä lääkäriä”? Kaipa se on valkoisen takin suoman arvovallan viettelys. Ihmisten pelastamista tärkeämpää on oman egon pönkitys.

Milloin mahtaa ilmestyä ensimmäinen valehammaslääkäri ja millaisin seurauksin? Pelolla ajattelen! Posken läpi jyräävä pora ei ole mukava ajatus. Eikä ammattitaidottomasti toteutettu viisaudenhampaan poisto tai juurihoito.

Valekampaajakaan ei ole miellyttävä vaihtoehto. Menet hiusten leikkaukseen ja päädyt siilipääksi. Ihmisten välinen luottamus rapautuu, valeammattilaiset vaanivat kaikkialla.    

by Ninni

Tämän valkoisen maailman hiljaisuus

Katson ulos ikkunasta ja näen vaahteramme oksilla paksun kerroksen lunta. Se näyttää niin hämäävän painavalta – sitä ihmettelee kuinka puu ollenkaan pysyy niin suoraryhtisenä taakkansa alla. Silmä ei näe, että kyseessä on kevyt pakkaslumi. Se näyttää paksulta ja painavalta, mutta on oikeasti kevyempää. Yksi pyyhkäisy ja se lentäisi kuin tomusokeri. Sitä pyyhkäisyä en vain tahdo tehdä. En tahdo rikkoa tämän valkoisen maailman hiljaisuutta.  

Lumen valkoisuus on nyt myös tuijissa ja koivuissa. Männyn kylkikin on saanut kuorrutteen. Lumipeitteisten männynlatvojen yläpuolella on pastellinvärinen talvitaivas. On kaunista ja niin rauhallista.

Hyviä enteitä

Minä en ennusta teenlehdistä enkä korteista, mutta kenties koirien käytöksestä voisi vetää jotain suuntaviivoja tulevaan? Kaksi karvaista ystäväämme kestivät hyvin elämänsä ensimmäisen vuoden vaihtumisen. Maaseudulla asumisessa on etunsa: kukaan ei tule meidän pihallemme rakettiriehumisineen tai muine mekastamisineen. Naapuristossa ammuttiin taivaalle yksi jos toinenkin valotähti, mutta meidän pienet ystävämme nukkuivat niistä huolimatta levollisina läpi yön.

Ehkä koirien käytös on hyvä enne. Ehkä se tarkoittaa tyyntä suhtautumista arkipäivän ongelmiin ja kykyä jättää huomiotta ärsyttävät asiat? Mistäpä sen tietää, ehkä Nupun ja Niiskun rauhallisuus tarkoittaa myös sitä, että ensi vuonna me kaksijalkaiset emme välitä niin paljon kaikesta näennäisestä loistosta ja paukkeesta, vaan keskitymme olennaiseen?

by Ninni

Elämä kuin saalistava pantteri

Sanovat sikainfluenssan levinneen epidemiaksi koko maassa. Minä katson ulos ikkunasta ja maailma näyttää silti aivan samalta kuin eilenkin. Menen aerobicciin: osallistujia on yhtä paljon kuin ennenkin. Viikatemies ei kulje kaduilla, punaisen kuoleman naamio ei kurkista kenenkään kasvoilta. Jos media ei rummuttaisi koko ajan tuhon tunnelmaa, niin minkään ei huomaisi olevan vinossa. Ja onko mikään edes vinossa? Tarvitsemme kai kipeästi tätä tunne-elämän pyöritystä (hallitusta) kriisistä rokotteen kautta ihmepelastumiseen. Jokainen Taudilta säästynyt voi onnitella itseään: olen sankari minäkin, olen saanut elämäni takaisin kuin lahjana ikään.

Miltä näyttäisi sikainfluenssan pelko jos nyt tapahtuisi luonnonmullistus ja 100 000 suomalaista kuolisi maanjäristyksessä?

Harmillista ettei itse elämää vastaan ole rokotetta. Se mokoma vaanii ja uhkaa, elämä kuin saalistava pantteri ja siihen sisältyy kuolema jokainen hetki. Kuolema elämän sisään käärittynä kuin ei-toivottu lahja. Heti syntymän hetkestä kuolema on läsnä mahdollisuutena jokaisena elämän päivänä. Keskimääräinen elinikä ei tarkoita oikeutta elää ne keskimääräiset odotettavissa olevat vuodet. Kuolema voi katkaista päivien ketjun milloin vain.

Lukulampun alla..

Luen Hannu Mäkelän Eino Leinosta kertovaa elämänkertaromaania Mestari. Mäkelä kuvaa Leinon suhdetta Onervaan kauniisti, kuin Onerva olisi Leinolle ylivertaisen tärkeä, kohtalokas ihminen. Mahtoiko noin olla oikeasti? Romantikko minussa haluaa uskoa, mutta pragmaattinen puoleni uskoo intohimon liekin palaneen loppuun ja suhteen olleen ystäväpohjalla. En voi uskoa miehen menevän naimisiin aina vain muiden naisten kanssa kuin ”todellisen” rakkautensa – sama pätee naiseen. Pakostikin siinä naimisten ja eroamisten ketjussa tulisi vapaa hetki kahden rakastavaisen liitolle. Mutta näinhän ei käynyt Onervalle ja Leinolle. Joten.

Mäkelä kirjoittaa kauniisti, nautittavalla leinomaisella kielellä. Silti romaanin yksinpuhelumainen muistelumuoto on raskas.     

by Ninni

Kalmakakkua

Halloween – tai kyökkiengelskalla Hälöwiin – on todellakin rantautunut Suomeen. Kauppiaat tienaavat. Juhla sellaisenaan on meille vieras, muinaisina aikoina meillä vietettiin kekriä. Se ei enää kelpaa: ehkä siitä olisi vaikeampi netota rahallisesti? Hälöwiin on helppo, sen rekvisiitta on jo tuttua kaikista kauhuelokuvista ja televisiosarjoista. Tuodaan vain se sama muovimuodossa Suomeen ja asia on sillä selvä.

Monissa muuten rakastamissani leivontablogeissakin näkyy ajankontainen aihe. Hautausmaakakkuja, vainajien kädet kurkottelemassa hautapaasien alta. Katkottuja sormia – joskus hyvinkin aidon näköisiä. Vainajiksi, noidiksi ja piruiksi pukeutuneita lapsia.

Tällaiset vanhoilliset ilonpilaajat kuten minä eivät tällaisista näyistä innostu. Enkä sitäkään tiedä pystyisinkö itse edes maistamaan kalmakakkua. Ihastelen kyllä taitavaa toteutusta, teema vain ei miellytä. Se tekee sairaaksi ja vatsaa vääntää. 

Mitä vanhemmaksi käyn, niin sen kieroutuneemmalta tuntuu ajatus vainajilla pelottelusta. Yhä useampaa rakasta ihmistä on jo Nurmi-Tuomas kutsunut – ajatus näistä ihmisistä kauhuelokuvan hirviöinä on samaan aikaan absurdi ja surullinen.

Mistä johtuu noitien ja paholaisten esiinmarssi? Hälöwiinin lisäksi pääsiäisen virpomaperinnekin on jo pitänyt näillä kansoittaa. Kulttuurintutkija minussa tietää syyn: maallistuminen, perinteiden sekoittuminen, kristillisten pyhien huono tuntemus jälkikristillisessä todellisuudessa etc. Ihminen minussa suree.    

 

by Ninni

Saako sanoa?

Minähän en katso mitään Tanssii tähtien kanssa-ohjelmia, mutta olen lehtien ansiosta ollut perillä Susanna Rahkamon aiheuttamasta pömppömaha-kohusta. Minusta koko juttu on masentava. Ihmiset säntäävät antamaan kovasanaista välitöntä palautetta tietämättä mistä oikeastaan oli kyse. Nykyiset tekstiviestit, sähköviestit ja nettikeskustelupalstat tekevät palautteen antamisen hyvin helpoksi. Tarvitsee vain kirjoittaa solvaus ja näpäyttää kerran etusormella enteriä ja viesti lähtee matkaan. 

Ennen maailmassa kenkkuilevan palautteen antaminen vaati kirjepaperin etsimistä, postimerkin löytämistä tai sellaisen ostamista. Kun oli vuodatettu tunteet paperille niin suurin kiukku olikin jo kadonnut, eikä kirje välttämättä edes lähtenyt matkaan. Varsinkin kun olisi pitänyt vielä kävellä postilaatikolle asti viemään vihaviestiä. Nyt on toisin ja se näkyy.

Meillä tanssitunnilla yksi yleisimmistä korjauksista koskee vatsan aluetta. Opettaja antaa sen usein leikillisesti sanomalla "breakfast in!" Siinä ei ole mitään pahaa, eikä tietääkseni kukaan ole loukkaantunut. Se on kehon hallintaa koskeva ongelma, josta pitää voida sanoa.

Sitten on tämä toinen tapaus, mies (ja vaimonsa) jota kaikki rakastavat vihata: Timo T.A. Mikkonen. On pöyristyttävää, että jotkut katsovat asiakseen esittää uhkauksia jos toisten elämäntapa nyt sattuu olemaan omaa vanhoillisempi tai erilainen arvoiltaan. Miksi Mikkoset eivät saisi olla sitä mieltä, että lasten päivähoito on pahasta. Miksi he eivät saisi olla sitä mieltä, että feminismi on hullutusta. Nehän ovat mielipiteitä, eivät mitään absoluuttisia totuuksia. Eikö meillä aikuisilla ihmisillä ole varaa kohauttaa olkapäitämme ja sallia heille mielipiteensä. Etenkin kun se ei tarkoita omistamme luopumista.  

Mietin siedämmekö nyt 2000-luvulla huonommin erilaisia mielipiteitä kuin ennen? Ja niin vain kuvittelemme olevamme suvaitsevampia ja sivistyneempiä kuin koskaan aikaisemmin. Vai johtuuko tämä tunne tosiaan vain siitä, että sähköisen palautteen antaminen tapahtuu nykyään helposti ja reaaliaikaisesti? Ovatko ihmiset aina olleet näin kireitä ja helposti raivostuvia, mutta julkisen keskustelun aikaisempi paperinen luonne on onnistuneesti salannut tämän? Nyt sitten saamme tutustua ihmisluontoon pahimmillaan.

Oikeastaan kaikki kuvitelmamme suvaitsevaisuudestamme ovat harhakuvitelmia. Emmehän me suvaitse mitään muuta kuin minkä näkyvin media kulloinkin käskee suvaitsemaan. Epävirallisen virallisen linjan ulkopuolelle jäävät yksilöt ja mielipiteet ovat lainsuojattomia.  

by Ninni

Siivoten, lukien

On taas aika heilua imurin kanssa ja tanssia hidasta valssia moppi parina. Siistiä tulee ja kun aikaa jää, niin sitten luetaan. Aloitin Tito Collianderin muistelmateosten parissa: sain luettua Lapsuuteni huvilat ja nyt siirryn Aarnikotkan pariin. Collianderin kuvaama monikansallinen sukuperimä tuntuu tutulta ja todelta. Omassa suvussanikin on oltu liikkuvaisia ja vaellettu ympäri Eurooppaa.  

Mynämäen kirjastossa on melkoisen mielenkiintoinen näyttely meneillään. Ensi viikonloppuna juhlitaan kotikunnassani Antti Lizeliusta: hänen syntymästään tulee 12.10. kuluneeksi 300 vuotta. Kirjastossa käydessäni sain nähdä kirkollista esineistöä 1700-luvulta. Vanha alttaritaulu oli esillä, samoin vaivaisukko. Ja hieman raadollisempiakin vekottimia oli näytteillä, esimerkiksi häpeärangaistuksiin käytetty jalkapuu.

Mynämäki saa olla ylpeä Lizeliuksesta, Raamatun kääntäjästä, sanomalehtimiehestä ja köyhäinhoidon uudistajasta.