by Ninni

Tarkkailkaa variksia

Jo toinen maaliskuun viikko on menossa. Kevät ei ole asiasta tietääkseenkään – se tuntuu ottavan askelia taaksepäin. Täällä on tuiskuttanut lunta ja äsken sulat tiet ovat taas talvisen oloiset. Minä juon teetä ja luen Kustaa Vilkunaa ja maaliskuisia enteitä.

Vanha kevään merkki on Vuotuisen ajantiedon mukaan varisten ilmaantuminen jopa syrjäseuduille. (Lasketaankohan Mynämäki syrjäseuduksi, en ole varma?) Vanha kansa tutkaili tarkkaan varisten käyttäytymistä: raakkujien pysytteleminen teillä tiesi kelirikkoa, mutta ilmassa lentely ennusti kaunista säätä.

Minä näin eilen lintujoukon, jossa suurin osa siivekkäistä taisi olla juuri variksia. Ne oleilivat tien päällä, väistivät laiskasti autoani. Toisessa linturyppäässä näin harakankin. Se on helppo huononäköisemmänkin tunnistaa, siinä kun on sen verran valkoista ja se pitkä pyrstö erottuu myös.

Luonne ja legioona

Luin Kari Kallosen kirjan Leijonalegioona: suomalaiset sotilaat Ranskan muukalaislegioonassa. Kirja aloittaa historian hämäristä edeten nykyaikaan, legendaariset ja vähemmän legendaariset legioonakokemukset saavat kuvauksensa, karkureita unohtamatta.

Sota on aina kiinnostanut minua äärimmäisenä kokemuksena. Mietin voiko kukaan, yksikään ihminen, oikeastaan tehdä täysin harkitun päätöksen oman elämänsä riskeeraamisesta sotatilanteessa. Tarkoitan siis nimenomaan maksullista sotimista, palkkasotilaana oloa tositilanteissa. Suomen asevelvollisuus on edelleenkin niin eri kategoriaan kuuluva, ankarasti velvoittavasta sotilasvalasta huolimatta. Kaikki tietävät, että todennäköisyys sen valan täyttämiseen on – Luojan kiitos – hyvin pieni.

Nuorena oma kuolema voi olla ymmärrettävä rationaalisella tasolla. Jokainen lapsikin tietää kaikkien kuolevan joskus. Asian järkiperäinen tajuaminen on kuitenkin pinnallista. Kun Tilanne tulee eteen, niin ihmiset reagoivat hyvin eri tavalla. Elämä alkaakin tuntua kovin kallisarvoiselta. Näitä legioonalaistarinoita ja muita palkkasoturimuisteloita lukiessa ei voi muuta kuin ajatella, että meitä ihmisiä on valettu monissa erilaisissa muoteissa. On pakko uskoa, että joillekin se on elämäntapa, luonteelle sopiva sellainen.  

by Ninni

Kukkia

Minä onnistuin jokin aika sitten tappamaan kultaköynnöksemme: hämärä valaistus, silmälasittomuus ja sakset eivät ole hyvä yhdistelmä kasvinhoidollisten toimenpiteiden yhteydessä. Nyt suruajan päätyttyä oli aika hankkia uusi. Teimme siis sunnuntaina PuoLiskoisen kanssa toivioretken Plantageniin. Kultaköynnöksen lisäksi mukaan lähtivät muratti ja suloinen violetti saintpaulia-kukkanen. Nyt vain toivon, etten päädy murhaamaan näitä(kin) kasviparkoja.

Viikonlopun lukukokemukset ovat tulleet kaunokirjallisuuden piiristä. Innostuin lauantaina kirjastossa lainaamaan pari länsinaapurista kotoisin olevaa kirjaa, Niels Fredrik Dahlin Viime kesänä ja suomalaista alkuperää olevan Antti Jalavan Asfalttikukan. Dahlin romaani on jännitykseen ja trilleriin taipuvainen kuvaus avioparin keskinäisistä suhteista, puhumisesta ja puhumattomuudesta, mustasukkaisuudesta ja omistamisen tarpeesta.

Jalavan Asfalttikukan muistan lukiovuosilta. Silloin se masensi minua, sen kuvaaman elämän rumuus. Se on siirtolaiskuvaus, kuvaus suomalaisten sopeutumistaistelusta ruotsalaiseen kieleen, mieleen ja yhteiskuntaan. He onnistuvat vaihtelevasti: joku hakkaa sisulla päähänsä vieraan kielen, mutta jää mieleltään vieraaksi. Joku toinen sortuu yhteiskunnan laitamille, ylenmääräiseen päihteiden käyttöön ja prostituutioon.

Asfalttikukka ei ole suomeksi kirjoitettu, vaan ruotsiksi – alkuperäinen nimi on Asfaltblomman. Tavallaan se muistutti minua Susanna Alakosken romaanista Sikalat. Jalavan ja Alakosken teosten välillä on 26 vuotta, mutta tematiikka on sama. Kumpikin kirja päätyi vilkkaan keskustelun aiheeksi Ruotsissa, kumpaakin on kiitetty ja ylistetty. Elämän rosoisuus ja särmät on kummassakin esitetty lukijalle hiomattomina. Ihmettelen vain millaisen vastaanoton saisi sellainen tarina, jossa suomalaiset siirtolaiset menestyisivät alituisen päihteilyn, perheväkivallan ja tappiorappiotunnelmien sijasta? Toivottavasti kovan onnen kertomukset eivät ole ainoita sallittuja kertomuksia suomalaisten elämästä Ruotsissa. 

by Ninni

Vedestä tehty

Eräs Ranskaa hallinneista kuninkaista, Kaarle VI Hullu, uskoi (ajoittain) olevansa lasista tehty. Itselläni ei ole kokemusta tällaisesta tunteesta, mutta melkoisen oudon elämyksen koin silti baletissa: tuntui kuin olisin vedestä tehty koko ihminen. Voimaton ja heikko, lihakseton ja luuton. Oikeastaan pääsin vauhtiin vasta tunnin loppupuolella fondus-sarjassa, jossa haetaan juuri sitä virtaavuutta, juoksevaa jatkuvaa liikettä, vedenomaista. Silloin olin elementissäni virratessani ja pyörteillessäni.

Viime yö oli taas melko huonosti nukuttu ja väsymys teki sarjojen muistamisen vaikeaksi. Kirjastoissakaan en kirmaillut ihan normaaliin tapaani, vaan tyydyin lainaamaan muutaman kirjan ja käyttämään PuoLiskoisenkin paikallisen kirjastomme ikoninäyttelyssä. Meillä on aikomus ainakin yrittää päästä taas sellaiselle ikonimaalauksen viikon mittaiselle intensiivikurssille tulevana kesänä. 

Matteuspassiota ja tiikerikakkua

Koko koti tuoksuu tiikerikakulle, leivoin sen juuri äsken. Tiikerikakun tuoksu on kotoinen, sävelmaailma sen sijaan täynnä surua, joka ei ole tästä maailmasta: Bachin Matteuspassio soi.  

by Ninni

Ikonimasennus

Olin tänään paikallisessa kirjastossa, jossa oli myös kirjojen poistomyynti. Tietysti sorruin ostamaan, kuinkas muuten – sattui olemaan poistettavien joukossa Merete Mazzarellan kirja Esitettävänä elämä. Ja juuri kun itse olen pitänyt pitkät puheet siitä, kuinka kirjoja ei saa enää kertyä meille! Alakerrassa ovat kirjahyllyt täynnä ja tilanne alkaa olla siltä osin aika hallitsematon.  

Kirjastossa oli myös Sinikka Rikkilän ikoninäyttely. Katsoin ja masennuin oman taitamattomuuteni vuoksi. En käsitä kuinka Sinikka Rikkilä saa maalaamiensa pyhien ihon niin tasaiseksi ja silmät niin eläviksi. Oma, itse maalattu ikoni näyttää hyvältä kun sitä katselee täällä kotinsa yksinäisyydessä. Vertailusta tulee paha mieli. 

by Ninni

Särmikkäistä mielistä, järjestä ja järjettömyydestä

Maaliskuun säät ovat oikullisia. Yhtenä päivänä ilmassa on suorastaan toukokuuta – seuraavana sää on mitä armottominta tammikuuta, syvää talvea. Valo kuitenkin lisääntyy koko ajan ja sillä on onnellistuttava vaikutus. Pihalintujen lennossakin on läsnä kevään odotus.

Pihalinnuilla tarkoitan pikkulintuja, lintulautamme ruokavieraita. Mutta on meillä toki isompikin: fasaani pitää pihaamme omana reviirinään. Se on tavattoman rohkea, on pörhistellyt minullekin ja seissyt haastavasti tielläni, kun olen yrittänyt kotiin mennä. Autokatoksessa huomaa valtavan määrän fasaanin jälkiä – se taitaa olla sen suosikkipaikka.

Järjen tulevaisuus?

Luin Sam Harrisin kirjan Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Suuri osa kirjasta oli omistettu islamin sotaisuuden esittelylle ja myös tietyt amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ylilyönnit saavat osansa kirjoittajan huomiosta. Vanhan testamentin sisältämät julmuudet marssitettaan taas kerran lukijan eteen. Suurimman osan uskontokritiikistä saivat osakseen juutalaisuus, kristinusko ja islam. Lopussa sentään tuli esiin viisasten kivi: kirjoittaja pistää oman toivonsa buddhalaisuuteen ja meditaatioon ainakin New Age-tyyliseen löyhään tapaan ymmärrettynä. Mystiikkaa, ei uskontoa.  

Kirja piti sisällään muutamia mielenkiintoisia ja hyviä argumentteja, mutta osa jätti lukijan hämmennyksen valtaan. Malliesimerkkinä kulmakarvat nostattavasta argumentaatiosta mainittakoon esimerkiksi Harrisin pohdinta siitä, kuinka paljon työtunteja menee hukkaan ihmisten miettiessä Jumalaa. Niin – kuinka paljon oikeastaan, onko sitä tutkittu? Miksi Jumalan miettiminen olisi yhtään sen huonompi tapa haaskata työtunteja kuin ihmissuhteiden/harrastusten/lomamatkojen pohtiminen? Kuinka paljon enemmän saisimmekaan aikaan ilman tietokonepelejä, joita jotkut hyväkkäät pelaavat työhuoneidensa kätköissä. Puhumattakaan nyt työajalla tapahtuvasta nettisurffailusta. 

Suuri ongelma islamin kohdalla on omasta mielestäni teologisen tutkimustradition puute. Koraania pitäisi saada lähestyä tieteellisen tutkimuksen keinoin ja sille pitäisi kehittyä akateemisia tulkintatraditioita uskonoppineiden näkemysten rinnalle. Jos Koraani voitaisiin altistaa samanlaiselle historialliskriittiselle tutkimukselle kuin esimerkiksi Raamattu, niin vaikutukset muslimimaailman mielenmaisemassa voisivat olla järisyttäviä. 

Islamin pyhä kirja on sotaisampi kuin Uusi testamentti, mutta kaikki on kiinni tulkinnasta ja siirtymisestä kirjaimellisen piiristä vertauskuvalliseen. Lisäksi länteen muuttavat muslimit joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan maallistumisen paineen ja mukavuuksilla täytetty kulttuurimme tappaa sittenkin aika tehokkaasti uskonnollisen intomielen. Antakaa ihmisille sata televisiokanavaa, halpaa olutta ja runsaasti kalorikasta, rasvaista ruokaa ja katsokaa mitä tapahtuu. Muutamia koraanikoulujen johtajia lukuunottamatta suurin osa tarttuu täkyyn ja maallistuu. 

Länsimaissahan kesytetään särmikkäät mielet syleilemällä ne hengiltä. Ei toisin sanoen anneta mitään ehdottomia määräyksiä siitä miten uskoa, miten rukoilla, miten elää. Ei anneta vastusta eikä aihetta kapinaan, anything goes, jokainen tulee autuaaksi uskollaan. Tällaista maailmaa vastaan on vaikea lietsoa sotaa. Se joustaa kaikkialla, mitään hankausta ei pääse syntymään. Kaikki hyväksytään, mitään elämäntapaa ei tuomita. Yrität esittää haastavia argumentteja elämäntapa x:n puolesta ja se törmää kaikkialla olevaan sovittelun henkeen: "Voihan se noinkin olla.." Piankos sitä ihminen luopuu ja alkaa miettiä muita asioita, kuten nyt vaikkapa seuraavaa kahvitaukoa ja ottaako siellä hillomunkin vai viinerin.

by Ninni

Voimaton Voimala

Katsoin Voimalan. Sen aiheena oli vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto ja sen rimmaaminen ihmisoikeuksien kanssa. Tyypillinen televisiokeskustelu tämäkin, eli paljon (liikaa?) osallistujia ja liian vähän aikaa. Pintaraapaisuja aiheesta, joka on nyt tapetilla.

Minä en käsitä miten joku herätysliikkeen ulkopuolinen taho voisi puuttua tähän tilanteeseen. Vaikka liikkeen johto ulkopuolisten painostamana sanoisi ettei mitään kieltoa ole, niin käytännön elämän tasolla arvot ja normit eivät välttämättä muuttuisi. Niiden muuttumiselle pitäisi olla olemassa sisäinen paine ja pyrkimys. Sitä ei voi tuoda ulkoapäin. Ratkaisevassa asemassa taitavat olla nuoret miehet ja naiset.

Tuntuu kummalliselta ajatukselta alkaa holhota aikuisia ihmisiä. Yhteisö luo paineita ja oikeusjutuilla tai julkilausumilla pitäisi alkaa vapauttaa ihmisiä näistä paineista. Paineista vapautuu parhaiten lähtemällä sellaisesta yhteisöstä, jossa niitä esiintyy. Helppoa se ei varmasti ole, mutta mikäpä tässä elämässä olisi? Itse lähtisin takuuvarmasti joukosta, jossa oloni olisi jostakin syystä paha. Tarpeeksi suuttuneena ja painostettuna eivät edes tunnesiteet painaisi paljon. Uskoisin jokaisella ihmisellä olevan rajansa, jonkun pisteen, jonka jälkeen kaikki painostus menettää merkityksensä. Minulla ainakin tuollainen piste on.  

Siivellinen Behemot

Luin toisenkin uutisen muinaisaikojen jättiläiseläimestä. Tällä kertaa kyseessä on merilintu, joka eleli noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Siipien kärkiväli tällä oliolla saattoi olla peräti kuusi metriä! Lintu söi ilmeisesti kaloja ja kalmareita. Varmaan se verottikin vesien kalakantaa aika runsaasti, noin suuri kun oli. Jättiläislinnun fossiili löydettiin Perusta.

On vaikea kuvitella jättiläiskäärmeiden ja massiivisten lintujen asuttamaa maailmaa. Kuinka lyhyt ihmisen valtakausi sittenkin on ja kuinka epävarma sen pysyvyys. Täytyy tarttua tähän hetkeen, koska se voi olla kaikki mitä meillä on. 

by Ninni

Kauniin naisen kuolema

Eilen oli ihana päivä. Melkein pelkkää auringonpaistetta ja valossa sulavia katuja. Kevättä niin lähellä, että siitä olisi melkein saanut napattua otteen.

Baletissa vaihtuivat sarjat. Nyt ensimmäistä kertaa niitä tehdessä emme ehtineet käydä kaikkea suunniteltua läpi – ilmeisesti luvassa on hyppyjäkin, vaikkemme nyt niitä ehtineet tehdä. Ehkä ensi kerralla? Taisi olla ensimmäinen kerta tässä ryhmässä, kun teimme battement frappés-harjoituksia. Edellisessä tanssikoulussa niitä oli enemmän. Tunnin lopussa oli myös pitkänpitkä battement fondus-sarja. Ennen tunnin alkua kurkimme oven suussa katsomassa edellisen ryhmän suoriutumista fondus-koetuksesta ja täytyy sanoa sen näyttäneen upealta. Toivottavasti meistä voi sanoa samaa.

Kävimme tietysti myös kirjastoissa, me urautuneet. PuoLiskoinen sai taas harjoitusta käsilihaksille, sen verran paljon kaikkea lainasimme. Baletin jälkeen lepuutin lihaksia uppoutumalla Sarah Churchwellin kirjaan Marilyn Monroen monta elämää.

Churchwellin kirja on enemmän kuin elämänkerta. Se on myös elämänkertojen kommentaari, Marilyn Monroesta kirjoitetun tekstin analyysi. Näyttelijätär on kahdella tavalla läsnä Churchwellin kirjassa: hän on (elänyt ja kuollut) henkilö, ihminen ja hän on fiktio – haaveiden ja salaliittoteorioiden kohde. Churchwell pyrkii antamaan Monroesta vivahteikkaamman kuvan kuin vain sen perinteisen kylmä laskelmoija tai viaton uhri. Miksi ihminen ei voisi olla molempia samaan aikaan? Herkkyys ei sulje pois kovuuden mahdollisuutta – ihmisessä voi olla monta keskenään ristiriitaista ominaisuutta, ihmisellä voi olla monet kasvot.

Nuorena kuolleisiin ihmisiin liittyy mystiikkaa ja romanttista surua. Kirjoitettaisiinko heistä jos he olisivat vanhentuneet, tehneet ammatillisen mahalaskun ja muuttuneet rumiksi, rasittaviksi ja omituisiksi? Edgar Allan Poe sanoi kauniin naisen kuoleman olevan maailman runollisin aihe. Kuollakseen kauniin naisen kuoleman on naisen pakko olla (jokseenkin) nuori. Menetettyjä mahdollisuuksia on oltava. On oltava ovia, jotka jäävät ikuisesti avaamattomiksi. On oltava täyttymättömiä lupauksia. Ruusutkin poimitaan niiden ollessa nupullaan.

by Ninni

Leviatan

Luinpa juuri järkyttäviä uutisia muinoin maailmaa asuttaneesta jättiläiskäärmeestä. Olio on ristitty Titanoboaksi. Se eleli planeetallamme noin 60 miljoonaa vuotta sitten sademetsissä, nykyisen Kolumbian seuduilla.

Hirvityksen paino vaihteli 730 kilosta noin kahteen tuhanteen kiloon. Pituutta oli noin 10-15 metriä. Uutisessa eliötä kuvaillaankin osuvasti bussin kokoiseksi. Onpa helpotus, ettei sellaisia enää ole. Ja etteivät sellaiset olennot noin ylipäätään viihtyisi kylmässä kuitenkaan.  

Mieleen tulevat pakostakin raamatulliset ajatukset Leviatanista ja vähemmän raamatulliset ajatukset intialaisen mytologian Vritrasta. Jättiläiskäärmeet, merihirviöt, yliluonnollisen suuret eläimet – myyttisten maailmojen tosiksi osoittautuneet pahat unet.

by Ninni

Kertomusten voima

Viime päiviin on mahtunut kaksi mielenkiintoista lukukokemusta: Stefan Einhornin Salattu Jumala: usko, tieto ja etsintä ja Timo Airaksisen Ihmiskoneen tulevaisuus. Einhornilla on syöpälääkärin ja syöpätutkijan pätevyys ja nykyisin sellainen koulutus taitaa olla kaikkein paras keino saada uskottavuutta millä hyvänsä alalla. En sano tätä ilkkuakseni lukemaani kirjaa, huomioinpa vain jotain ajan hengestä. Airaksinen on filosofi ja monella voisi varmaan olla vankkoja ennakkokäsityksiä hänen kirjansa sisällöstä (teknopelko!) jo ennen siihen tarttumista.

Einhornin kirja käsittelee erilaisia jumalakäsityksiä eri uskonnoissa. Myös tieteet, tietoisuus ja moderni fysiikka tarjoavat valaistusta asiaan. Tuloksena on kiinnostava yleistajuinen yleisesitys. 

Airaksinen kirjoittaa posthumanismin ajasta, tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista ja uhkakuvista. Mitä tarkoittaa oikeastaan virtuaalitodellisuus ja mahdollisuus tulevaisuudessa kokea kaikki haluamansa "turvallisesti" ketään vahingoittamatta lumetodellisuudessa? Tämä ei varmastikaan ollut Airaksisen pääpointteja, mutta itse jäin miettimään tätä paljonkin. Mietin nettiseksiä, netissä pelattavia pelejä, tietokonepelejä. Joskus on melkein kummallista ajatella vapaa-aikamme valtavaa määrää, jos niin suuri osa siitä on mahdollista hassata kaikenlaisiin peleihin. Mitä niistä opitaan, mitä niistä jää käteen? Peliriippuvaiset ja nettisekstaajat käsittääkseni vain päätyvät toistamaan kokemustaan, siitä ei ole pääsyä ulos eikä eteenpäin. 

Airaksinen kirjoittaa myös tekniikan hiljaisuudesta, siitä hiljaisuudesta jolla nyt jo olemassa oleva tekniikka kuitataan. Puheet kohdistuvat aina tulevaan, uusiin keksintöihin. Elämme tekniikan ympäröimänä, mutta emme noteeraa sitä. Jurgen Habermasin linjoilla voitaisiin puhua tekniikan valtaavan elämisympäristömme, se kolonialisoi sen, ja siitä seuraa hiljaisuus. Tieteen ja teknologian uudet, tulevaisuudessa siintävät keksinnöt viettelevät ihmiset puhumaan näistä tulevista ihmeistä. Samaan aikaan tekniikka valloittaa huomaamatta sen ympäristön jossa nyt elämme – ja tästä nykytilanteesta puhumattomien ihmisten hiljaisuus on alistettujen hiljaisuutta. 

Mietin tekniikkaa, Jumalaa, kieltä ja kertomuksia. Omasta mielestäni kaikki analogiat ihmisestä koneena ovat vaarallisia. Vertaukset aivoista kovalevynä ja tietoisuudesta softana ovat vaarallisia, vaikka ne pohjautuisivatkin tietyille samankaltaisuuksille. Kielellä ja kertomuksilla ei pitäisi leikkiä, niillä nimittäin on kyky muovata maailmaa ja ajattelutapoja. Kun tarpeeksi usein rinnastamme koneen ja ihmisen, niin eikö silloin ole olemassa vaara, että ihmisyyden perustavanlaatuisiin ominaisuuksiin ollaan valmiimpia puuttumaan ja "korjailemaan" niitä – kysehän on vain koneen korjaamisesta? Ihmisen rinnastaminen tietokoneeseen voi tietysti kertoa myös siitä suoranaisesta symbioosista, joka tänä päivänä vallitsee ihmisen ja tietokoneen välillä. Silti – se on haitallista.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani kirjaa Päättymättömät päivät kuolleena. Siinä esitettiin mielenkiintoisia ajatuksia erittäin kaukaisen tulevaisuuden mahdollisuudesta, super-super-super-tietokoneesta, joka pystyisi aikojen lopulla herättämään kaikki kerran eläneet ihmiset kuolleista jonkinlaisessa tietokonesimulaatiossa. Tässä visiossa Jumalaa ei välttämättä ole ollut, mutta "Hän" tulee olemaan – ihmisen luoman kehityskulun seurauksena. Teknojumala, teknoylösnousemus. Kristillinen myytti uudelleen luotuna, mukautettuna tietokoneaikaan ja tieteen kieleen. Tällaiset kehittelyt ainakin todistavat kertomusten voimasta, niiden kyvystä alkaa toteuttaa itseään. Olisiko näitä potentiaalisia tulevaisuudennäkyjä voinut edes kehitellä, jos kielessä ja kulttuurissa ei olisi kristillistä ylösnousemuksen käsitettä? Kulttuurin kertomuksiin ei tarvitse uskoa kokeakseen niiden vaikutuksen ja operoidakseen niillä. 

by Ninni

Susirajan takana?

PuoLiskoisen harrastustoveri ja naapurimme tiesi kertoa mielenkiintoisen asian: sudet ovat saapuneet lähipiiriimme. Tämän ihmisen pihapiirissä oli niitä ollut kolme kappaletta, pieni lauma siis. Tuntuu hullulta ajatuksen tasolla, kun olen tottunut pitämään kotikuntaamme lähinnä Turun satelliittina. Sitä helposti unohtaa tässä olevan suuren erämaa-alueen ihan lähettyvillä ja karhujen ja susien siellä mellastavan.

Maalla asuminen on tehnyt minusta paljon rohkeamman yöliikkujan kuin koskaan olin Turun aikoina. Kaupunkilaisen pelko kohdistuu toisiin ihmisiin – maalla pelon aiheita tarjoaa korkeintaan eläinkunta. Yksittäista sutta en osaa pelätä, koska minulle se on vain tavallista suurempi ja leuoiltaan vahvempi koira, mutta lauma on jo eri juttu. Karhuja pelkään oikeasti ja sitä tilannetta, että ”Tapiolan vainiolla” joutuisin sellaisen kanssa ”painia lyömään”. Voisi siinä kaatua ryskyen jotain muuta kuin kuusi, sen verran suuri on karhun ja minun välinen kokoero.

Ohessa maanantainen kuva meistä. Minä synkistelen mustissani – aamulla oli Koettelemus ja se heijastuu vaatteiden värivalinnan myötä myös iltaan.