by Ninni

Pohjustavaa puhetta

Pyörähdin tänään pikaisesti Raisiossa, ikonimaalauskurssin pitopaikassa. Osasin ajaa sinne ihan ilman epäröintiä – on tainnut reitti upota selkäytimeen asti. Siellä oli meneillään toinen kurssi, mutta sain vaihtaa pari sanaa opettajan kanssa. Hän muisti minut, muisti nimeltä – ensin olin imarreltu ja iloinen, mutta sitten epäilys valtasi mielen. Entä jos minut muistettiinkin hämmästyttävän taitamattomuuteni takia?

Ikonipohjien tilanne on tänä vuonna kuuleman mukaan huono. Niitä ei ole toimitettu mitenkään runsaalla kädellä. Löysin kuitenkin vapaana olevista kaksi sopivaa PuoLiskoiselle ja minulle. Nämä uudet ovat isompia kuin edelliset ikonipohjamme, suuremman mitat ovat tällä kertaa 21 x 26 senttimetriä. Toinen on sitä hiukan pienempi. 

Minulla oli ollut koetteleva aamu – en pitkään aikaan kyennyt löytämään kodin- ja autonavaimiani mistään, soittelin hätääntyneitä valitussoittoja PuoLiskoiselle ahdistuen avaimettomuudesta ja lähdön välttämättömyydestä – joten olin opettajan tavatessani vieläkin melko agitoituneessa tilassa. Siksi unohdin kysyä valkoviinin ja keltuaisen suhdetta. Uskoisin kuitenkin muistavani sen viime kesältä: noin yksi osa keltuaista, kaksi valkoviiniä. 

Hopeasormi

Näin tänään kirjastossa miehen, jolla oli jokaisessa sormessaan hopeinen sormus, myös peukalossa. Mietin, että hänen täytyy aina suihkun jälkeen pujotella ne sormiinsa yksi kerrallaan ja hän sen tekee myös. Eikä koe sitä ärsyttävänä, hassuna tai turhana. Itse kokisin. 

Minulla on neljä sormusta. Timanttisormus vasemman käden keskisormessa – ylioppilaslahja jo edesmenneeltä isoäidiltäni – ja kolme sormusta oikean käden nimettömässä. Näin on hyvä!  

by Ninni

Ratas on nyt alkanut pyöriä..

Ikonimaalauskurssimme alkaa ensi viikolla ja tiettyä valmistautumisen tunnelmaa on jo ilmassa. PuoLiskoinen on yllyttänyt minua soittamaan kurssin vetäjälle ikonipohjista – taidamme tarvita hiukan suuremmat pohjat kuin edellisellä kurssilla ja siitä kai olisi hyvä ilmoitella etukäteen. PuoLiskoinen on myös ihmetellyt sitä, ettemme ole vielä saaneet laskua kurssista. Ettei vain olisi hukkunut postissa?

Minunkin sisälläni ratas on nyt alkanut pyöriä. Aion ostaa vihkon, johon alan tehdä ikonimaalausaiheisia muistiinpanoja. Kurssilla asiat tietysti pysyvät mielessä, mutta jakson päättyessä pää tyhjenee kuin puhkaistu ilmapallo. Ei ole mukavaa aina aloittaa uudestaan tiedollisesta nollapisteestä.

PuoLiskoinen ehdotti myös sankirin sekoittamista täällä kotona valmiiksi, ettei tarvitse kurssilla alkaa siihen aikaa käyttää. Siitä seoksesta syntyy kasvojen väri.

Olen silmäillyt pappismunkki Arsenin teosta Ikonikirja: historiaa, teologiaa ja tekniikkaa ja helpotuksekseni huomaan sen olevan aika käytännönläheinen opas, jonka avulla voi myös verestää muistiaan ihan näissä konkreettisimmissakin kysymyksissä.

Ikonimaalauksen lisäksi myös kaikki muu visuaalinen on alkanut taas kiehtoa. Tahtoisin oppia ottamaan kunnollisia valokuvia, mutta se vaatii aikaa. Kysyy myös kärsivällisyyttä oppia tuntemaan kameran ominaisuudet ja mitä sillä oikeasti voi tehdä. Haluaisin kuvata ihmisiä – ihmiset kiinnostavat minua. Kadulla nähty kiireinen ihminen, tärkeänä kuin muurahainen. Tai sitten alakuloinen ihminen, silmissään katse kuin surullisella eläimellä.  

Tänään..

Sireenit pihallamme ovat vaaleanvioletissa kukassaan. Tuuli riepoo vaahteraa, sen lehdet kiiltävät sadevedestä. Olohuoneessa palaa tuoksukynttilä ja Sibelius soi CD-soittimesta.

Kävin kaupassa: siellä hapan nainen valitsi sipuleita kasvoillaan sellainen ilme, ettei mikään oikein kelpaisi. Mutta kun on pakko ostaa, muutakaan ei voi!

Lainasin kirjastosta Robert Servicen kirjan Lenin ja nyt huomaan sen olevan kirjahyllyssäni kulmittain Montefioren Stalinin kanssa. Stalin on pitkällään ja Lenin pystyssä: muodostuu 90 asteen kulma. Sen kulman sisälle mahtuu kokonaisten kansakuntien kärsimys.

by Ninni

Me Paulat, Paulinat, Paulinet..

Tänään on nimipäiväni. Suojeluspyhäni on 200-luvulla elänyt pyhä Paula, rohkea marttyyri keisari Aurelianuksen aikana. Hän vei ruokaa kristityille vangeille, pesi heidän haavojaan ja hautasi marttyyreinä kuolleiden ruumiita. Kun marttyyri Paula yritettiin surmata viskaamalla hänet palavaan ahjoon, ei tämä pyhä ihminen siitä vahingoittunut. Lopulta hänet mestattiin ja se oli pyhän maanpäällisen elämän loppu.

Tänä päivänä siis me Paulat, Paulinat, Pauliinat ja Paulinet juhlimme. Tai ainakin muistamme suojeluspyhää ajatuksissamme. Minulla se on jäänyt juuri tuollaiseksi ajatuksissa muistamiseksi – muiden arkisten askareiden lisäksi olen siivonnut tarmokkaasti ja siihen aika on mennytkin. Toisaalta: eikö suojeluspyhänikin tehnyt elämänsä aikana tehtäviä, jotka vaativat henkisen voiman lisäksi myös fyysistä ponnistusta, arkisuuden ja lian kestämistä? Siinä esimerkki minulle! Ehkä pyhän elämää voi yrittää jäljitellä myös arkisissa askareissa. Kenties sellainen palvelutyö on jopa parempikin muistamisen muoto kuin leivoksille lähteminen?

Potemkinia ja pölyhuiskua

Tänään olen taas ihmetellyt Potemkinia, rakastuneen miehen rohkeutta. Kuka uskaltaisi kysyä Katariina Suurelta kuinka monta rakastajaa tällä on ollut? Potemkin uskalsi. Hän oli kiihkeän mustasukkainen mies, joka oli kuullut huhuja Katariinan 15 häntä edeltäneestä rakastajasta. Ja kirjeitse hän vaatii rakastetulta (Venäjän keisarinnalta!) selvitystä menneistä erheistä.

Katariina tekeekin tiliä ja saa rakastajien lukumääräksi neljä. Siis vain "kolmannes" siitä mitä Potemkin oli kuullut väitettävän, näin keisarinna todistelee. Kirjeet ovat säilyneet jälkipolville ja ne kertovat lemmestä, joka ei arvoasemia kumarrellut.

by Ninni

34-ihminen

Viime aikoina olen vastaanottanut kummallisia tekstiviestejä. Niiden pääsisältö on kutsu poliittiseen toimintaan: Kokkolan seudulla vaikuttava sosialidemokraattien joukko haluaa "minut" mukaan jakamaan vaalimateriaalia tai muuten vaan auttamaan puoluetta voittoon. Tyydyin pelkästään ihmettelemään näitä viestejä saatuani niitä muutaman, mutta tänään laitoin sitten oikaisua lähettäjälle. Kaikkea hyvää vain vaalityölle, mutta minua ei niissä toimissa tulla näkemään.

Piti oikein varmistaa Kokkolan tarkka sijainti PuoLiskoiselta, jota käytän heti saatavilla olevana karttakirjana. Ihan eri puolella Suomea se on kuin tämä kotikultamme.

Muistan kerran aikaisemmin saaneeni huvittavan tekstiviestin joltakin nuorelta mieheltä, joka kyseli ystäväänsä oluelle lähtemään. Ensimmäinen viesti oli kutsu, ja kun en reagoinut niin hetken päästä tuli patistus: "Mennäänkö sinne kaljalle vai ei". Olisi varmaan pitänyt tarttua tilaisuuteen. Olisi voinut poika kokea elämänsä yllätyksen, kun minä ilmestynkin paikalle kaljoittelukaverin sijasta. Minä, joka en olutta juo ja joka varmasti jonkun 20-vuotiaan silmissä olen varsinainen muinaismuumio.

On outoa saada jollekin toiselle tarkoitettu viesti. Joku etsii seuraani, mutta ei kuitenkaan etsi. Jos tietäisivät numeroni kuuluvan minulle, niin eivät lähestyisi. Lähestyvät numeron vuoksi, väärän sellaisen – kaksi viimeistä on esimerkiksi voinut vaihtaa paikkaa. Kirjoita 43 viimeiseksi ja saat kiinni minut, kirjoita 34 ja se onkin joku muu. Kukahan se Kokkolan suunnan demari mahtaa olla, jolle minun viestini olivat tarkoitettuja? Kenties hän on juuri se 34-ihminen. Varmaan todellinen tarmonpesä ihmiseksi, aktiivinen ja sitoutunut puolueensa tavoitteisiin. Ehkä sellainen ihminen, joka uskoo jonkun tietyn ehdokkaan olevan valtavan paljon parempi kuin muut, sellainen maailmaa parantava ehdokas. Voisinpa itse uskoa samoin. En ole vieläkään omaa äänestyspäätöstäni tehnyt – uhkaa tulla vaikea valinta. 

Pako 1700-luvulle

Olen tänään nautiskellut ruhtinas Potemkinin seurasta. Mistäköhän johtuu, että entisajan ihmiset vaikuttivat niin paljon yksilöllisemmiltä ja persoonallisemmilta kuin monet omat aikalaiset? Kenties televisio on tehnyt meistä kaikista niin samanlaisia, mene ja tiedä. Missä piileskelevät Persoonallisuudet? 

Eräs sukulaiseni kuvaili kerran kolmatta klaaniimme kuuluvaa sanoilla "hän elää menneisyydessä". Mahdanko itse olla samaa maata? Historiallisista henkilöistä lukeminen muuttaa aika- ja ihmiskäsitystä. Esimerkiksi Potemkin: Katariina Suuren suosikki ja vallan jakaja, silti hänelläkin vain se oma pieni hetkensä, kahden vuosiluvun väliin sisältyvä elämänaika. Takana loppumaton menneisyys, edessä päättymätön tulevaisuus, keskellä ihmisen elämä sittenkin niin lyhyenä.  

by Ninni

Valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu..

Vietimme viikonlopun maaseudun rauhassa Itä-Suomessa. Uimaankin uskaltauduimme: veden lämpötila järvessä oli 15 astetta perjantaina, mutta se nousi muutamalla asteella sunnuntaita kohti. Sen verran pieni on se järvinen, jonka rannoilla kesiä vietämme.

PuoLiskoinen halusi uistella (se on eräs kalastamisen laji) ja minä, Rouva Avulias, olin mukana soutamassa. Airoista veteen tippuvassa pisarajonossa on jotain hypnoottista. Sitä katsellessa soutu etenee: tuntuu kuin ei voisi lopettaa, täytyy aina vain uudestaan nähdä se välkkyvä pisaroiden katkoviiva veden pinnalla. PuoLiskoinen sai yhdessä vaiheessa suorastaan hillitä vauhtiani.

Mietin kaloja, järven valtakunnan outoja asukkeja. Millainen suhde vallitsee niiden kalaihon ja veden välillä? Pisara tippuessaan airosta veteen lähettää aina vain laajenevia renkaita veteen. Tuntevatko kalat kaukanakin sen, että niiden valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu? Ehkä se tuntuu kuin kosketuksena: järvessä tapahtuu jotain. Kalat vaikuttavat erillisiltä olennoilta, mutta ehkä niiden yhteys järveen ja veden elementtiin menee syvemmälle kuin meidän ihmisten kosketus omaan elementtiimme. Emme me ihmiset tunne sitä, jos joku lajitoverimme huitoo ilmaa tuskissaan, suutuksissaan tai iloissaan. Ihomme ei reagoi siihen – ilma tuntuu yhä samalta koskettaessaan meitä.

Kirjaostoksiinkin lankesin. Löysin taukopaikan myymälästä Ingmar Bergmanin Laterna magican ja Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Molemmat olen lukenut, mutta ostamisen myötä en enää joudu lainaamaan niitä uudestaan ja uudestaan kirjastosta.


 

by Ninni

Kolme toivomusta

Suuri Päivä lähestyy, syntymäpäiväni nimittäin. Siihen täytyy tietysti varautua huolella ja hyvissä ajoin. Kirjoitin lahjatoivelistan PuoLiskoiselle, siitä saa hän vinkkejä oikeaan suuntaan. Minun toivelistallani on kolme elämänkertaa: Mengelen, Göringin ja Romanian kuningattaren Marian. Kuningatar Maria vaikuttaa näistä kolmesta sympaattisimmalta, mutta Mengelestä en toisaalta ole lukenut juuri mitään ja Göringissä taas oli jotain niin uskomattoman farssimaista ja siksi kiinnostavaa. Kaikki nämä elämänkerrat löytyvät Amazonin nettikirjakaupasta – Suomesta on turha toivoakaan löytävänsä mitään vastaavaa.

Oikeastaan olen iloinen siitä, että PuoLiskoinen joutuu tekemään lahjapäätöksen minun asemastani. Valinta olisi minulle kohtuuttoman vaikea. 

Stalinin viimeiset sanat

Luin uudestaan Simon Sebag Montefioren kirjan Stalin: punaisen tsaarin hovissa. Mikä käsittämätön ihmiskäärme tuo itäisen naapurimme itsevaltias olikaan. Ja kuinka surkean ja pienen lopun hän sittenkin sai. Me voimme uskotella olevamme titaaneja ja maailman valtiaita, mutta elämämme lopussa olemme sittenkin vain – ihmisiä. 

Stalinin saatua halvauksen hänen viimeiset sanansa olivat: "dzz.." Sen verran sai suustaan ennen kaikkivaltias päiden katkoja. Paikalle kutsutut lääkärit tuskin uskalsivat koskea mieheen. Puoli vuorokautta ainakin hän makasi omassa virtsassaan, tuo maailman kauhu. Vierellä viimeisinä hetkinä oli sellaisia lohduttajia kuten esimerkiksi Berija, joka vuoroin sylki ja kirosi herraansa ja aina välillä pelonpuuskassa suuteli isännän kättä. 

by Ninni

Puun muisti

Pihalle istuttamamme kaksi itäsuomalaista vaahteraa ovat juurtuneet hyvin. Toinen on jo taloamme korkeampi ja toinenkin on alkanut kasvaa pituutta, vaikka aluksi epäilimme sen selviämistä. Kumpikin lykkää myös pikkuruisia vaahteravauvoja juureltaan: muutaman vuoden kuluttua pihamme on pelkkää vaahteraa, jos niin annamme tapahtua.

Vaahterat huojuvat nyt tuulesta, joka on kotoisin suoraan mereltä. Mitä puut muistavat?Mahtavatko ne muistaa aikaisempaa elämäänsä, sisämaan hiljaista rauhaa ja lähellä olevan järven tasaisen tyyntä pintaa. Itärajan läheisyys totutti vaahterat kylmyyteen ja lumeen – niistä ei ainakaan täällä lännessä ole muuta jäljellä kuin muisto. Ehkä ne karaistuivat idässä ja siksi menestyvät nyt erityisen hyvin. Ne kasvavat ja jokainen uusi lehti vie palan niiden muukalaisuudesta pois.

by Ninni

Ainutkertainen kohtaaminen

Blogin lisäksi minä pidän päiväkirjaa, sellaista käsin kirjoitettavaa, perinteistä. Kerran eräs ihminen kysyi minulta mitä oikein kirjoitan siihen. Tuo kysymys kertoi melkoisesta eroavaisuudesta maailmankatsomustemme välillä. Tuo kysymys tarkoittaa sitä, että vain kaikkein erikoisimmat ja merkillisimmät kokemukset ovat tallentamisen arvoisia. Arkipäivästä ei niin väliä.

Minusta jokainen päivä on ainutkertainen ja tallentamisen arvoinen. Jos näen lihavan mustan labradorinnoutajan kunnan keskustassa, niin sitten kirjoitan lihavasta labradorinnoutajasta kunnan keskustassa. Se on kuitenkin ainutkertainen kohtaaminen. Vaikka ei se ei varmastikaan jää viimeiseksi liikapainoiseksi koiraksi elämäni varrella, niin Herakleitoksen tavoin totean ettei samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

Tallennan koiran kirjaani. Sen vaappuvan kävelyn ja keinahtelun puolelta toiselle kirjaan myös. Ja saatan mainita kiiltävästä turkistakin.

Kirjaani pääsee caprihousuinen nainen, jonka näen apteekin edessä. Kevään ensimmäinen caprihousu on aina mainitsemisen arvoinen. Kun luen kirjaani 20 tai 30 vuoden kuluttua, niin tahtoisin sen olevan muutakin kuin vain sanoja. Tahtoisin maistaa siinä elämäni maun ja tuntea sen tuoksut. Tahtoisin nähdä menneen elämäni väreissä, ei mustavalkoisena. Onkohan sellainen edes mahdollista?

Monotonia

Kaupassa myytiin Edy Poppyn kirjaa Anatomia.Monotonia yhdellä eurolla ja 90 centillä. Ostin, mutta luettuani päädyin pitämään hintaa liian korkeana. Euro pois, niin alkaisi olla kohdallaan – kansikuvasta kannattaa kyllä maksaa sen verran.

Edy Poppy on taiteilijanimi, jonka taakse kätkeytyy norjalainen Ragnhild Moe. Kirjassa olevan lyhyen elämänkerran mukaan hän on vaikuttanut teatterin ja kuvataiteen saralla ja toiminut valokuvamallina.

Anatomia.Monotonia on monitaiturin kokeilu kirjallisuuden suuntaan. Tarina kertoo norjalaistytöstä ja hänen ranskalaisesta aviomiehestään, jotka ovat keksineet pyörän uudestaan. Kyse on siis avoimesta avioliitosta, jossa kumpainenkin leikkii rakastajien kanssa. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen alkaa kyllästyminen ja uupumus: miksi tämä kirja kirjoitettiin? Puuduttavan yksitoikkoinen teksti etenee tuskallisen ennalta arvattavasti suhteesta toiseen, tekotaiteellinen boheemien henkilögalleria tympäisee. Päähenkilöt polttavat kuin savupiiput ja lukija ihmettelee kuinka kukaan tuntisi tarpeeksi vetovoimaa moisiin alkaakseen suhteentapaisen. Heidän partnerinsa ovat samaa maata – vakka kantensa valitsee. 

Monotonia, niinpä niin. Olen tunnistavinani jotain tuttua kirjoitustyylissä, vaikutelmia Anais Ninistä ja Marguerite Duras'sta. Ne eivät silti muuta huonoa tarinaa hyväksi. 

by Ninni

Merenneitokausi

Ikonimaalauskurssi lähestyy. Huomasin jokin aika sitten, etten ole aikoihin piirtänyt mitään. Piirtämiseksi ei oikeastaan voi laskea päiväkirjan piirustelujani: ilkeämielisiä pilakuvia, kuvia itsestäni balettitunnilla (miinus hiki ja yhteen puristuneet huulet), kuvia enkeleistä ja eläimistä. Pitäisi istua alas oikein kunnolla ja piirtää vakavamielisesti, ottaa malliksi joku esine ja uppoutua kuvaamaan sitä.

Joskus 90-luvun alkupuolella minulla oli merenneitokausi. Istuin olohuoneen lattialla akvaarion edessä, luin tentteihin ja piirtelin merenneitoja. Estonian onnettomuuden aikaan kehittyi variaatio teemasta: laivaan paksulla ketjulla kytketty merenneito silmät suljettuina. En nyt jälkeenpäin osaa sanoa oliko se kuollut vai elossa. Estonialla olleista moni hukkui, mutta merenneidothan eivät huku – ne/he pystyvät hengittämään veden alla. Silti noissa piirroksissani oli jotain kuollutta. Nyt en ole enää pitkiin aikoihin piirrellyt vedenneitoja. (Tuoksuisikohan sellainen kuolleena samalta kuin kuollut kala?)

Olen oikeastaan aina piirtänyt mieluummin mielikuvituksesta kotoisin olevia olentoja kuin todellisia kohteita. Ehkä todellisuutta kuvatessa omat taidolliset puutteet näkyisivät selvemmin? 

Eläköön romaani!

Romaani ei sittenkään ole kuollut. Voin sanoa tämän luettuani Siri Hustvedtin romaanin Amerikkalainen elegia. Luin kirjan, kehuin sitä ja nyt PuoLiskoinen on sen kimpussa. Siinä mielessä minun täytyy olla tarkkana kertoessani siitä – en halua pilata kirjan sisältämiä yllätyksiä häneltä. 

Tämä romaani on kertomus suvuissa ja perheissä elävistä salaisuuksista, joiden paljastuminen on sattumanvaraista. Kirja saa lukijan miettimään kuinka syvällisesti me ihmiset tunnemme toisemme, vaikka kuinka olisimme miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhempia. Ehkä meillä kaikilla on joku sellainen salattu alue, jonne emme päästä muita. Jotkut salaisuudet viemme mukanamme hautaan – ellei sattuman kautta jokin vihje johdata ihmisiä arvoituksen jäljille. 

Kirjan päähenkilö, norjalaista syntyperää oleva psykiatri, selvittää kuolleen isänsä salaisuutta, johon viittaa vain yksi lyhyt kirje miehen jäämistössä. Samaan aikaan alkavat myös kuolleen langon salaisuudet paljastua ja sisaren avioliitto näyttäytyä uudessa valossa. Päähenkilö Erik joutuu myös elävän arvoituksen vaikutuspiiriin: naapurissa asuva kaunis nainen on elävä salaisuus ja hänen menneisyydessään on paljon pelottavaa ja kiehtovaa.  

by Ninni

Syksykevät, kevätsyksy

Joskus kevät katkeaa ja toukokuinen päivä voi olla kuin suoraan syksystä. Luonto on vaaleanvihreissään, mutta taivas on harmaa ja sataa. Tuulessakin on syksyinen vire. Sellaisina päivinä pidetään poolokauluspaitoja ja juodaan paljon teetä. Mennään kirjastoon ja lainataan Ingmar Bergmanin mustavalkoisia elokuvia. Pohditaan kellariin vangittuja ihmisparkoja. Tällaisia asioita tehdään syksykevätpäivinä – tällaisia asioita minä olen tehnyt tänään.

Pari päivää sitten televisiossa näytettiin Beck-elokuva, jossa selvitettiin maakellariin kuolleen pikkutytön mysteeriä. Elokuvassa kyse ei kuitenkaan ollut sellaisesta Itävallan tyyppisestä Natascha Kampusch/Elisabeth Fritzl-tilanteesta, vaan tarina osoittautui aivan erilaiseksi eikä siihen liittynyt seksuaalista väkivaltaa. 

Tuo Beck-elokuva ja jokin aika sitten näytetty dokumentti venäläisistä kellaritytöistä on taas nostanut asian mieleni pinnalle. Onko tällaisia tapauksia (isä tai joku muu vanhempi mies kaappaa, vangitsee ja rääkkää tytärtään tai jotain tuntematonta naista) aina ollut ja ne ovat vasta nyt tulleet julki? Vai ovatko ne oman aikamme ilmiö?

John Fowles-kaudellani luin hänen kirjoittamansa Neitoperhon. Muistan silloin ajatelleeni, että koko idea kellarin varustamisesta vaivihkaa jonkun tuntemattoman tytön vankilaksi on absurdi, naurettava, mahdoton. Minusta se ei ollut uskottavaa. Kaikki se vaivannäkö, kaikki se hankaluus – ja miksi? Sen vuoksi, että saisi pitää tuntematonta ihmistä vihamielisenä vankinaan. Ei kovin todennäköistä, mietin silloin.

Nyt John Fowles tuntuu pelottavan tarkkanäköiseltä ja aikaansa edellä olevalta. Neitoperho on paitsi veret seisauttavan jännittävä myös profeetallinen, siinä on kaikki kohdallaan – se vain kirjoitettiin liian aikaisin. Kirjaa lukiessani pidin uskottavana sitä, että hullun kaappaama Miranda kuolee. Romaanissa siihen ei kulunut pitkääkään aikaa: kellarin kosteus ja hoitamaton flunssa saivat sen aikaan. Nyt olen saanut nähdä, että kellariin vangitut voivat oikeasti elää vuosikaudet ja juuri tätä en missään romaanissa olisi pitänyt uskottavana. Totuus on jälleen kerran tarua ihmeellisempää.

Mietin miksi näiden rikosten tekijät ovat aina miehiä? Onko sitä edes sallittua pohtiakaan, vai osoittaako pohdinnalla jo epäsuoran syytöksen miessukukuntaa vastaan. Mutta oikeasti – miksi? Onko se sitä, että miehet ovat keskimääräisesti naisia suurempia ja vahvempia ja "tilaisuus tekee varkaan"? Jos voimasuhteet olisivat toisinpäin, niin raahaisimmeko me naiset miehiä kellarivangeiksemme? Enpä usko.

Minussa tilaisuus ei saisi aikaan varasta. Ei voisi vähempää innostaa ajatus alkaa remonttitöihin autotallin tai varaston muuttamiseksi vankilaksi. Enkä suoraan sanoen tiedä mitä tekisin vangitulla miehellä alakerrassa. Mitään hyötyä sellaisesta ei olisi ja kärsimyksen näkeminen ahdistaisi minua suunnattomasti. Ja riittäisihän siinä palvelemista, ruokkimista, huoltoa, vaivaa kaikenmoista.