Luin jokin aika sitten kahden kuninkaallisen naisen elämänkerrat. Toinen oli Celia Bertinin kirjoittama Marie Bonaparte: a life ja toinen Catherine Bearnen A queen of Napoleon's court: the life story of Desiree Bernadotte.
Bertinin eduksi on sanottava, että ainakin hän pysyy asiassa. Marie Bonaparten poikkeuksellinen elämäntarina on kirjoitettu vetävään ja johdonmukaiseen tyyliin. Marie Bonaparte syntyi vuonna 1882 Bonaparte-suvun sivuhaaran tyttäreksi. Hänen lähipiirissään oli muutamakin erikoinen avioliitto, jotka eivät suinkaan luvanneet syntyneelle tyttölapselle menestystä seurapiireissä. Omaisuutensa puolesta hän oli kuitenkin kiinnostava kohde avioliittomarkkinoilla ja Kreikan prinssi George tarttui täkyyn. Avioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen: aviomies oli kiinnostunut viettämään aikaansa vain sukulaisensa – ja mahdollisesti rakastajansa – Tanskan prinssi Waldemarin kanssa.
Marie Bonaparten elämänkerta on mehukas. Hän itse on kuvannut elävästi ja kaihtelematta elämänsä arimpiakin yksityiskohtia muistikirjoissaan ja kirjoituksissaan, joten elämänkerran kirjoittajalla ei ole pulaa materiaalista. Marie Bonaparte ei ollut vain seurapiirien kukkanen, vaan hän liikkui aikansa poliittisisten ja älyllisten vaikuttajien joukossa heidän vertaisenaan. Hän oli Freudin opetuslapsi ja Ranskan pääministerin Aristide Briandin rakastettu.
Catherine Bearnen Desiree-hengentuote on sen sijaan toista maata. Lukija hämmentyy kirjan nimen ja sisällön välisestä ristiriidasta. Desiree Bernadottea käsittelevä kirja päätyykin kertomaan enemmän Napoleonista kuin varsinaisesta kohteestaan.
Ensimmäinen Bernadotte-suvun kuningatar oli merkillinen tapaus. Hänen menneisyyteensä kuului kaksivuotinen kihlaus itse Napoleonin kanssa, joka päättyi miehen tahdosta. Desiree Clary päätti vihata Napoleonia hautaansa saakka. Vuonna 1798 hän kuitenkin avioitui Jean Baptiste Bernadotten kanssa. Desiree vakoili omaa miestään ilmoittaen Napoleonille kaikki tämän aikeet ja tuumat. Naisen motiivista on vaikea sanoa mitään. Ehkä se oli lapsellista leikkiä hänen puoleltaan, tai sitten systemaattisempaa ja pahantahtoisempaa toimintaa – kukapa tietää? Tai kenties hän vain oli tyhmä kuin vasemman jalan saapas?
Bernadotte oli omilla ansioillaan noussut armeijan riveistä kenraaliksi asti. Henkilönä hän oli Napoleonin tarkan silmälläpidon alainen: lahjakkuus ja päättäväisyys voivat olla vaarallisia ominaisuuksia. Aviomiehenä hän vaikuttaa olleen liiankin salliva sietäessään vaimonsa juonittelut selkänsä takana. Pahin seurasi kuitenkin Bernadotten muutettua Ruotsiin vuonna 1810 tulevan kuninkaan ominaisuudessa: hänen vaimonsa käväisi maassa, ei pitänyt siitä ja palasi Ranskaan! Ranskassa hän vietti aikaansa voivotellen Ruotsin kamalaa kylmyyttä ja ylimielistä aatelistoa. Vasta vuonna 1823 hän näytti sopeutuneen kohtaloonsa ja palasi Ruotsiin yhdessä poikansa morsiamen kanssa. Vielä tämän jälkeenkin hän kaihosi takaisin Ranskaan ja ilman aviomiehen jyrkkää vastustusta olisi myös sinne palannut.
Bearnen teos pursuaa yksityiskohtia, tapahtumia, kuvia. Kuten sanottu: ikävä kyllä suuri osa siitä koskee Napoleonia. Välillä tyyli on suorastaan romaanimaista kerrontaa, joka vaikuttaa heikentävällä tavalla uskottavuuteen. Melkoinen sekametelisoppa.
Ja mitä Desireehen tulee.. Taidan olla vanhanaikainen ihminen. Minusta ihmisen on vain kiltisti syötävä se puurolautanen, jonka elämä eteen kattaa ja se on tehtävä mahdollisimman arvokkaasti. Ei siinä auta itku eikä valitus. Jokainen purkoon hammasta ja hoitakoon leiviskänsä. Onko mukavaa olla toisten ihmisten säälittelemä tapaus? Ja mitä hyötyä on oman maan mollaamisesta muille? Vaikkei se olisikaan oma kuin nimellisesti ja vain aviomiehen kunnianhimon vuoksi, niin oma se on silti ja siitä on parasta pitää suu supussa. Omaa pesää ei kannata liata.