Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Ajan voima

Ennätin syksyn ensimmäiselle aerobic-tunnille torstaina ja perjantaina olikin vuoro koetella ikonimaalarin taitoja.

Aerobic on mieluista vaihtelua balettiin, mutta en pääse eroon siitä pakosta tehdä liikkeet mahdollisimman huolellisesti ja tarkasti. On kuin selkäni takana olisi aina joku tarkkaavine silmineen, valmiina sanomaan jotain liian alas nostetusta kädestä tai jalasta. On vaikea tottua siihen, ettei aerobicissa puututa sellaiseen.

Menin bicciin pyöräillen. Matka ei ollut pitkä, kun oman kunnan puolella harrastetaan. Matkan lyhyydestä huolimatta oli todella vetämätön ja väsynyt olo. Se parani ihmeesti tunnin aikana – tuntui kuin olisin saanut liikunnasta lisää virtaa. Se riehakas meno vei mukanaan ja kotimatka sujui höyhenen keveydellä.

Perjantaina sain luonnosteltua suojelusenkelin ääriviivat ikonipohjalle. Lievää epätoivoa leijui ilmassa, kun viivani oli vuorotellen paksua ja ohutta, mutta alati vapisevaa ja aaltoilevaa. Vilkuilin aina välillä vieressä istuvan PuoLiskoisen tasalaatuista työtä ja mieleni mustui. Muutkin kurssin ikonimaalareista tuntuvat olevan joko vanhoja konkareita, tai sitten hyvin lahjakkaita aloittelijoita. Ei saisi vertailla itseään muihin, mutta pelkään olevani kurssin heikoin osanottaja. Ne ääriviivat olivat kuin humalaisen tai pikkulapsen kädestä!

Tänään kaivoin ikonin alun käsilaukustani, kun olin kirjastossa. Se ei enää näyttänyt ollenkaan niin mahdottomalta kuin eilen illalla. Ihmeellinen on ajan voima! Sen sanotaan kultaavan muistot, mutta se myös tasoittelee hellästi horjuvia viivoja ja kiinnittää huomion kokonaisuuteen yksityiskohtien sijaan.

Kirjastolöytö

Luen Axel Madsenin kirjoittamaa herkullista elämänkertaa Coco Chanel. Madsen on aiemmin kuvannut elämänkerturin kynällä sellaisia henkilöitä kuin Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir ja Yves Saint Laurent. Coco Chanelin elämänkerrassa voi aistia menneen maailman: 1900-luvun alun tiukkarajaisen sosiaalisen kosmoksen kunniallisine ja vähemmän kunniallisine naisineen ja miehineen, joiden kunniallisuudella ei ollut niin väliä.

Se maailma huomasi pienet erot hattujen koristelussa, hameenhelman pituudessa ja puseron kirjonnassa. Siinä todellisuudessa Coco Chanel oli todellinen pioneeri ja eteenpäin pyrkivä tienraivaaja, joka onnistui kääntämään heikot lähtökohdat voitokseen.   

by Ninni

Ajan Valtias

Nuppu Abigail on todellinen Ajan Valtias. Pieni valkoinen on imenyt tehokkaasti kaikki ylimääräiset tunnit itselleen leikin ja sylin tarpeineen. Etenkin sylissä viihdytään erittäin hyvin ja aletaan lämmittää ihmistä pienen, mutta tehokkaan patterin tavoin. Tänään oli pieni tahtojen taistelu, kun piti ensimmäistä kertaa kokeilla talutushihnaa pannan kanssa. Parikiloinen olisi mieluummin ilman mitään sellaisia rajoittimia, mutta tielle menon ehtona ne kuitenkin ovat.

Kaksi pelottavaa asiaa kotisusi on havainnut: imurin ja oman peilikuvansa. Jos imuri vain on päällä, niin sitä vältellään ja sen äänettömänäkin ollessa laitos kierretään kaukaa. Oma peilikuva irrottaa luojanluomasta pienen vinkaisun verran ihmetystä. 

Roskaa!

Pitäisi perustaa ihan uusi kirjaluokitus kirjastoihin, nimittäin turhat kirjat. Toinen vaihtoehto olisi ristiä lajityyppi reilusti roskaksi vaan. Luin jokin aika sitten Catherine Sandersonin Petite Anglaisen, joka kai edustaa maailmalla chick lit-kirjallisuutena tunnettua alalajia. Kyseessä on siis nuorehkoille naisille suunnattu tarina englannittaren kommelluksista Pariisissa.

Englannitar Catherine elää ranskalaista avoliittoa ja yhden lapsen äitiyttä. Arki on tappanut rakkauden huumat ja elämään tuo sisältöä blogi, jonka yhä useampi lukija ottaa omakseen. Blogi onkin varsinainen Paljastusten Paikka, jossa käydään läpi Catherinen tympääntyneisyys parisuhteen tilaan ja uusi ihastuminen.

Jos joku odottaa löytävänsä tästä kirjasta aitoranskalaista tunnelmaa ja elämänmenoa, niin turhaksi jää odotus. Jos joku toivoo löytävänsä kirjasta hauskuutta ja huumoria, niin se löytöretki voi päättyä tuloksettomasti. Lukija voi odottaa kokevansa turhautuneisuutta ja surua erään perheen tarinan päätyttyä ja minkä vuoksi? Ranskalaista paikallisväriä oli mielestäni mukana kovin vähän. Pikkuruisilla muutoksilla tarinan olisi voinut sijoittaa Helsinkiin, Lontooseen tai Berliiniin.

Kansi oli kuitenkin herkullisen ja houkuttelevan värinen.

by Ninni

Se

Se painaa 2,4 kiloa. Sillä on terävät pienet piikkihampaat ja suikulapuikula häntä. Se on valkoinen, mitä nyt korvat ja muutama laikku toffeen väriä luomassa lehmämäistä tunnelmaa. Se muistuttaa kummallisella tavalla niin Tähtien sodan Yodaa kuin kotimaista lepakkoa. Sen rekisteröity nimi on Abigail, kutsumanimi Nuppu, se on chihuahuatyttö ja se asuu meillä.

Minua ei allergia vaivaa, vaikka yhdessä nukumme kaikki kolme. Koiran suhteen olen aina ollut sellainen kiikun-kaakun rajatapaus. Nuppu on kuitenkin tullut jäädäkseen. Jos myöhemmin alkaa nenä vuotaa, niin elämä nuhanenänä on sitten oma valintani.

Nupun sukupuun rinnalla moni Almanach de Gothan tai Debrettin sivuilta löytyvä famille jää toiseksi, mutta viisikuukautinen täystuho tuottaa häpeää aristokraattisille juurilleen järsimällä kirjaimellisesti kaikkea, minkä suinkin suuhunsa saa. Minun vaatteeni ovat usein löylytyksen kohteena ja PuoLiskoisen sukatkin saavat tietää huutia.

Rakkaalla lapsella on jo monta nimeä: Ötökkä, Itikka, Bugi ja Valkuainen. Noin viikon ajan se on jo elämäämme sulostuttanut ja nyt tulkoon myös tämän blogin sivuille.

Ötökän tulo on saanut aikaan kummallisia ajatuskulkuja. Olen oikeasti alkanut miettiä lihansyönnin jättämistä. Tuntuu kummalliselta toisaalta helliä koirakerubia ja pelätä sen sairastuvan/kuolevan, ja sitten toisaalta aterioida nisäkkäiden lihaa. Kanat, possut ja lampaat eivät ehkä ole yhtä söpöjä kuin Nuppu – vaikka karitsaa suloisempaa eläinlasta tuskin onkaan – mutta yhtä kaikki ne ovat eläimiä.

Luultavasti tämä ajatuskulku ei koskaan konkretisoidu elämässäni millään tavalla. Lihansyönti nyt yksinkertaisesti on niin helppoa ja vaivatonta, että siihen on helppoa juuttua. Ja onhan se hyvääkin. Taas yksi uusi syy tuntea syyllisyyttä.

 

by Ninni

Pehmeään harmaaseen

Tarvitsen unta jo enemmän kuin ennen. Siinä on yksi ero menneeseen kesään. Kesällä on helppoa valvoa: aurinko valvoo ihmisen kanssa täällä pohjoisessa, aurinkokaan ei mene nukkumaan. Kun illat alkavat pimetä ja aurinko menee yöpuulle aina vain aikaisemmin, niin jo siinä kaksijalkainenkin väsyy. Mitä aurinko, sitä ihminen. Kuinka riippuvaisia olemmekaan siitä ja kuinka monin eri tavoin. Ja kuljemme samaa tahtia.

Syksy tulee mielentilaan ja vaatevarastoon. Muotilehtien käskyt käyttää aina vain iloisen värisiä vaatteita harmittavat. Miksi ei joskus saisi upota pehmeään harmaaseen, kuin aamun usvaan?

Syksy on retrospektiota, nostalgiaa, hulluja energiapuuskia ja luonnon väriloistoa. Syksy on ilahtumista siitä, että löytää pihalta yhä hyviä mustikoita. Syksy on sytytetty kynttilä olohuoneessa. Syksy on ystävien kokoamista saman pöydän ääreen ja syömistä kynttilänvalossa.

Kirjatoukka kiiruhtaa hitaasti

Luen edelleen Erica Jongin romaania Syvästi kaivaten. Luen tarkoituksellisen hitaasti, koska en tahdo kirjan loppuvan. Tiedän jo nyt ikävöiväni sitä, kun viimeinenkin sivu on uponnut tajuntaani.

by Ninni

2 x Diane Keaton

Olen viihdytellyt itseäni katsomalla kaksi oivaa elokuvaa. Molemmissa on suuressa osassa Diane Keaton. Jotain annettavaa-elokuvassa hän esittää viisikymppistä Erica Barryä, joka opettaa nuorempien naisten lumoissa olevalle vanhalle ketulle (Jack Nicholson) pari asiaa rakkauden olemuksesta, sen ennakoimattomuudesta. Perheen jalokivessä Diane Keaton esittää aikuisten lasten äitiä Sybil Stonea, joka on huolissaan pojastaan tämän morsianvalinnan vuoksi. Epäsopivaa, jäykän tärkeilevää morsianta esittää Sarah Jessica Parker

Kummassakin roolissaan Diane Keaton esittää kaunista ja lämmintä, kypsän viehättävää naista. Jotain annettavaa-elokuvassa hän on fyysisesti niin lähellä täydellisyyttä, että se on melkein pelottavaa. Sitä taustaa vasten katsottuna Jack Nicholsonin esittämän Harry Sandbornin vimma jahdata itseään 30 vuotta nuorempia naisia tuntuu tyhmältä.

Tahtoisin itse olla ikääntyneenä kuin Keatonin roolihahmot. Elämää kokenut, elämää tunteva, mutta ei katkera. Jotain annettavaa oli todellinen helmi. Kuinka usein muka Hollywood näyttää kypsien ihmisten välistä rakkautta romanttisella, kauniilla ja hauskalla tavalla? Ja kuitenkin tämä aihepiiri on monelle läheinen ja ajankohtainen. Elinikä pitenee ja se tarkoittaa myös enemmän mahdollisuuksia rakastaa.   

by Ninni

Menneisyyden hauraat, paperiset jäänteet

Viime kirjastoreissulla tein mielenkiintoisen löydön: Erica Jongin Syvästi kaivaten. Vaikka en ole mikään Jong-intoilija ennen ollutkaan, on tämä nyt lainaamani mielenkiintoinen tapaus ihan muista syistä. Tarina on suvun tarina, juutalaisen suvun kadonnut tarina, joka pelastetaan unohdukselta erään suvun naisen ansiosta. Tarvitaan vain kirje, valokuva – menneisyyden hauraat, paperiset jäänteet – ja kiinnostus herää.

Vaikka olen kirjassa vielä alkutaipaleella niin tiedän jo rakastavani sitä. Lukujen alussa olevat juutalaiset sananparret, koko se juutalainen nimistö ja historia maistuu lukuaistiin ihanalta ja eksoottiselta. Vieraalta ja tutulta samaan aikaan ihmiselle, jonka suuri rakkaus on Isaac Bashevis Singer.

Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät tiedä suvustaan mitään. Meillä on aina kerrottu tarinoita ja niiden kautta ovat tulleet tutuiksi elävät ja kuolleet. Olisi omituinen ajatus olla tietämättä mitään vaikkapa isoäitinsä äidistä. Olo olisi varmasti aika juureton.  

by Ninni

Suuruudenhulluus

PuoLiskoisella ja minulla on ongelma. Ikonipohjat tuntuvat olevan väärän kokoisia. Kurssimme ohjaaja kertoi sähköpostitse PuoLiskoiskoiselle sen suurimman pohjan koon ja se ei tyydyttänyt minua. ”Liian pieni”, oli järkkymätön tuomioni. Kuningasajatus kun on saada kotiimme suurensuuri ikoni PuoLiskoisen taitavista käsistä. Pohjista pienin tulee minulle ja – kuten odottaa voikin – se taas on mielestäni liian suuri.

Kun sanoin PuoLiskoisella ja minulla olevan ongelman, niin tietyssä mielessä se oli väärin sanottu. Meillä on kaksi ongelmaa. Yksi on ikonipohjien väärä koko ja se on minun ongelmani. Toinen ongelma on sitten pohjien koon kaikkinaisen sopivuuden vakuuttelu ja se on PuoLiskoisen ongelma! Tänään automatkalla kävimme syvällisen semanttisen keskustelun suuren ja pienen käsitteistä ja kaiken suhteellisuudesta. Se helpotti, mutta en voi luvata asian jäävän tähän. Minua vaivaa suuruudenhulluus ja suuruudenhimo.  

Itäiset ihmiset

Tänään meillä oli mielenkiintoinen kohtaaminen venäläisen rouvan kanssa. Se sai minut, itärajan läheisyydessä syntyneen ja kasvaneen, mietteliääksi. Onko meissä itäisissä ihmisissä kansalaisuuteen katsomatta enemmän joustavuutta ja onko joustavuus edes oikea sana kuvailemaan taipumustamme vetää mutkat suoriksi ja olla suurpiirteisiä?

Onko laki ihmistä varten vai ihminen lakia varten? Onko lain mukaan toimiminen aina oikein? On ihmisiä, jotka eivät edes u-käännöstä tee, mutta minä en kuulu heihin.    

by Ninni

Tunne

Tänään on kurkussa ollut alkavaa kipeyttä enteilevä tunne. Se oli siellä jo aamulla herätessäni ja tunne jatkui päivälläkin. Menin tuntemukseni kanssa kangaskauppaan ostoksille. Minä ja kurkkuni katsoimme pölyhiukkasten leijailua auringonvalossa, kangaspakkoja kangaspakkojen päällä, muutama vanha rouva niitä tutkailemassa.

Minä ostin lankaa! Ja kahdenlaista pörröisen pehmeää kangasta. Kangaskaupoissa vallitsee sisaruus: sain hyviä neuvoja toiselta asiakkaalta pörrökankaan hoidosta. Otin ne kiitollisuudella vastaan, minä käsityöasioissa autuaan tietämätön.

Luettua, koettua

Tällä hetkellä luen Catherine Scott-Clarkin ja Adrian Levyn kirjaa Meripihkahuone: maailman kahdeksannen ihmeen jäljillä. Tämä kirja on herättänyt myrskyisiä tunteita erityisesti Venäjällä, jossa suuren isänmaallisen sodan muisto on pyhä ja sitä on helppo loukata.

Meripihkahuone oli Preussin kuninkaan Fredrik I:n lahja Venäjän Pietari Suurelle. Kyseessä oli todellinen mestariteos, jota Hitler himoitsi natsien taideaarteiden kokoelmiin. Kirjan kirjoittajat kertovat huoneen katoamisesta ja sen etsinnästä, mutta myös vaikutelmistaan Venäjällä. Tuntuu kuin kirja olisi jännityskertomus, historiateos ja matkaopas samassa paketissa. Kuvat ovat mustavalkoisia, pieniä ja melko huonolaatuisia. Siitä ei viitsi antaa miinusta, koska tällaista kirjaa ei lue kuvien vuoksi.  

by Ninni

Viikon (ja pohkeiden) loppu

Viikko on lopuillaan. Niin ovat pohkeenikin – niissä tuntuu kipakkana muisto eilisestä balettitunnista, syksyn ensimmäisestä. Olen tottunut siihen, että syksyn ensimmäinen tunti on helponlainen ja siksi eilinen tulikin yllätyksenä. Yllättävän raskaita sarjoja oli tarjolla. Opettaja sanoi olevansa ihan tyytyväinen, jos ylipäätään pysyisimme pystyssä nyt ensimmäisellä tunnilla. Sille oli helppoa nauraa tunnin alussa, mutta loppua kohti alkoi kaatuminenkin vaikuttaa mahdollisuudelta. Onneksi niin ei käynyt!

Nyt pitäisi ensi viikolla muistaa hokea hyppysarjassa käytettyjä asentoja: 6., 1., 2. (parallel), 2. Ja sama toisinpäin. Niin etten sekoile seuraavalla kerralla! Ehkä loikin sarjaa täällä kotona ihan harjoituksen vuoksi.

Enkeleitä ja idiootteja

Kävimme eilen kirjastossakin. Lainasin Marjo Heiskasen (esikois)romaanin Idiootin valinta. Vaikuttaa mielenkiintoiselta äiti-poika -suhteen kuvaukselta. Kirjan poika, 14-vuotias koululainen, muuten kirjoittaa blogia. Osa romaanista koostuu siis blogipostauksista ja postauksiin tulleista kommenteista. Tähän asti lukukokemus on ollut oikein viihdyttävä ja viehättäväkin.

Lainasimme myös ikonikirjoja. PuoLiskoinen teki löydön tarttumalla Robert de Caluwen teokseen Enkelit ikonografiassa. Nimestä voi päätellä kirjasta olevan hyötyä etenkin minulle, jos suojelusenkeli-ideani toteutuu ikonimaalauskurssin alkaessa.

Luen samaan aikaan uudemman kerran Sofi Oksasen Puhdistusta. Mietin parittajia ja ihmiskauppiaita: joko heidän täytyy olla typeriä, tai sitten tavattoman rohkeita (kumpikaan vaihtoehto ei toki sulje toista pois) harrastaessaan puuhiaan. Itse olisin hyvin varovainen herättämään sellaista vihaa ihmisissä. Eihän tuollainen hämärämies voi koskaan edes selkäänsä kääntää turvallisin mielin. Vihollisia on niin paljon – liikaa – ja liian lähellä.

Minä puolaan

PuoLiskoinen pyysi minua puolaamaan ompelukoneella ja suostuin epäröinnin jälkeen. Ei olisi pitänyt. Puolasin nimittäin paitsi puolan, myös sen juuren täyteen lankaa. Ilmankos siinä tuntui kestävän niin kauan.

by Ninni

Muilla enkeleillä siivet on

Minähän olen tunnetusti siivetön serafi, mutta muilla enkeleillä siivet on ja ne tuottavat allekirjoittaneelle päänvaivaa.

Eilen aloimme PuoLiskoisen kanssa valmistautua ikonimaalauskurssia varten katsomalla sopivia mallikuvia netistä. Pyysin PuoLiskoista etsimään itselleni jonkun ”helpon” suojelusenkelin, mutta ei sellaista taida olla olemassakaan. Kaikki ne näyttävät pelottavan vaikeilta. Siivet ovat ehkä se haastavin kohta. Niiden tekeminen tulee kysymään tarkkuutta.

Minulla on suunnitelmissa (yrittää) maalata pienikokoinen suojelusenkeli-ikoni. PuoLiskoinen tekee suurikokoisen Kristus Pantokratorin. Kristuksella ei ole siipiä, mutta on tuo Pantokratorkin ylen määrin haastava. Siinä on paljon kaikenlaisia detaljeja.

Olo on hyvällä tavalla jännittynyt ja innostunut. Tekee mieli kaivaa ikonimaalausmuistiinpanot esiin ja katsella niitä. Ja mennä kirjastoon lainaamaan iso pino ikonikirjoja!

Työ tekijäänsä kiittää

Vanhoissa sanonnoissa asuu ikuisia totuuksia. Sen takia kai ne jatkavatkin olemassaoloaan sukupolvesta toiseen. Tänään mietin siistiä kirjahyllyä katsellessa, ettei mikään ihmisen antama kiitos voi olla niin tyydyttävä kuin oman työn jäljen näkeminen. On palkitsevaa nähdä, että ihminen oikeasti voi omilla pienillä konsteillaan tuoda järjestystä kaaokseen.

Perjantai-ilta tummuu tummumistaan. Kupissa höyryää valkoinen tee ja CD-soittimesta kuuluu ylimaallisen kaunista musiikkia – Bachin Goldbergin muunnelmat.