Toiveikas ihminen, sellainen kuin minä, laskee elokuun kesäkuukaudeksi. Onhan se sitä: elokuun alussa ovat vielä koululaisetkin lomalla, ja moni työssäkäyvä valitsee juuri tämän pimeiden iltojen ja upeiden kuutamoiden kuukauden kesälomakseen. Elokuun loppua kohti mentäessä sitä sanoo itselleen, että vielähän tuo aurinko paistaa lämpimästi päivisin, luonto on vehreä, kesä jatkuu.

Syyskuussa tulee muutos. Ikkunat suljetaan, pimeä hiipii aina vain lähemmäs päivänaikaa. Tuntuu kuin kesä vaihtuisi syksyksi ihan viikon sisällä. On pakko hyväksyä väistämätön; kesä on ohi.

Koiratkaan eivät enää viihdy ulkona niin hyvin kuin kesäsäässä. Yksi harrastus kuitenkin jatkuu, nimittäin takapihalle kaivetun kuopan syventäminen. Sitä puuhaa Bruno tarmokkaasti, satoi tai paistoi. Kunhan maa menee routaan, niin loppuu sekin puuha. Ainakin sitä voi toivoa.

 

Raamattu – katoavaa kansanperinnettä?

Lapsuudestani muistan, että joka kodissa oli Raamattu. Useimmiten se oli vanhempien vihkiraamattu – niin meilläkin. En tiedä kuinka ahkerasti sitä luettiin, mutta kotien kirjahyllyissä se kuitenkin oli. Tuosta ajasta tuntuu olevan hyvin pitkä aika. Lestadiolaisesta kodista lähtöisin olevalla opiskelijakaverillani oli Raamattuja useampikin kappale: rippikoululahjaksi saatuja, syntymäpäivälahjoja, muuten vain lahjaksi saatuja, ja tietysti sitten se vihkiraamattu.

Kuinka monen nuoren aikuisen kotona enää on Raamattu? Kuinka monen kansalaisen kotoa se kohta enää löytyy, jos sen siteeraamisesta tehdään viharikos? Black lives matter -kuohunnan vaihteluksihan meillä on taas ollut seurattavaa Päivi Räsäsen ajojahdissa. Kuinka monta kertaa hänen nyt lasketaankaan ”kiihottaneen kansanryhmää vastaan” homoseksuaalisuutta koskevilla puheillaan? Neljä vai kuusi? Sivullinen ei pysy mukana. Varmaa taitaa vain olla se, että tuomio tullaan tehtailemaan ennemmin tai myöhemmin, syystä tai toisesta.

Räsäselle tuomio tarkoittanee sakkoja. Onneksi kansanedustajan palkka on hyvä. Olennaista lienee kysyä, mitä tällaiset tapahtumat opettavat kansalle, niin sanotulle suurelle yleisölle? Sananvapaus ei enää ole loukkaamaton arvo sinänsä, vaan se on hyvin ehdollista ja voi tulla käyttäjälleen kalliiksi. Moni ajassamme elävä toisinajattelija varmaankin hautaa uskomuksensa ja ajatuksensa entistä syvemmälle itseensä. Asioista puhutaan suoraan ja sydämellisesti enää vain taatusti samanhenkisessä seurassa. Reaktio on ymmärrettävä, vaikka hyvä olisi toimia juuri päinvastoin. Jokohan näitä ”kiihotusrikoksia” tehtailevat väsyisivät toimeensa, jos yhä useampi kansalainen olisi kohteena?

Meillä on kotona kaksi Raamattua. Pidän kiinni molemmista, ne kun ovat vuoden 1932/38 -käännöksiä. En epäile yhtään, etteikö tulevaisuudessa tulisi uusi, vanhat syrjäyttävä käännös, jossa ”kiihottavat kohdat” on joko poistettu kokonaan, muunneltu, tai sitten varustettu pitkillä alaviitteillä, jotka vesittävät itse asian. Kun Raamatusta tulee rikos, niin hyväksyttäväksi tulee myös tehdä leikkaa ja liimaa -versio tuosta kerran pyhästä kirjasta.

Minä siteeraan, kun vielä saan. Ja siteeraan sittenkin, kun en enää saisi.

”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2.)

 

Viime kerralla ikonimaalauksessa tuli puheeksi oma asenne maalaukseen ja sen viemään aikaan. Kerroin muille, että meillä PuoLiskoinen on aina innokkaana lähtemään ollakseen ajoissa paikalla. Maalauksen loppuessa hän on myös viimeisten joukossa (tai suoraan sanottuna viimeinen, aina) pakkaamassa tavaroitaan pois. Itse olen rennompi; en pidä siitä lukua, jos olemmekin maalaamassa viisi, kymmenen minuuttia myöhemmin kuin pitäisi. Olen myös ajoissa korjaamassa välineitä pois, ettemme olisi yliaikaa. Tämän teen oikeastaan yhtä paljon opettajamme vuoksi kuin itseni. Opettajamme on kiitettävän kärsivällinen ihminen, mutta joskus murehdin hänen pitkiä työpäiviään ja tahtoisin antaa hänelle mahdollisuuden päästä kotiin aikaisemmin. Toki myös itse olen innoissani menossa koiria paijaamaan, sanottakoon nyt tämäkin.

Eräs maalari sanoi, että PuoLiskoinen suhtautuu selvästi ”intohimoisemmin” maalaukseen kuin minä. Jäin miettimään sitä sanaa – intohimoa. Nykyisinhän sitä viljellään hyvinkin runsaasti ja se nähdään positiivisenä asiana. ”Intohimoni on kuntoilu”/”Matkustaminen on intohimoni”/”Intohimoni on hyvä ruoka”. Mietin mitä ikonimaalaus meille oikeastaan on? Suhtaudummeko siihen sittenkään niin eri tavalla, PuoLiskoinen ja minä? Näkisin, että Janne on asialleen omistautunut maalari. En näe hänessä intohimoa: se on sanana liian kuohuva ja epävakaa kuvatakseen hänen asennettaan. Senkin voin todeta, ettei se kuvaa omaa asennettani. Näen meidät molemmat sitoutuneina maalareina, uskollisena sen idealle. Tämä siis vaikka PuoLiskoinen moittii minua myöhästelystä ja itse narisen hänen viivyttelystään, kun on aika lähteä kotiin.

Aina ollessani ”intohimoinen” (vahvasti jonkun tunteen vaikutuksen alla ja kiihkeänä) ei suju maalaus. Ei sitten ollenkaan. On kuin se vaatisi tyyneyttä, eikä mitä tahansa tyyneyttä vaan kaikkityyneyttä tai ikityyneyttä. Suuttumuksen vallassa siitä ei myöskään tule mitään. Mielen pitää olla rauhallinen ja mielellään mahdollisimman puhdas.

Minun on mahdotonta suhtautua ikonin maalaamiseen kuin minkä tahansa kuvan maalaamiseen. Siinä on aina hengellinen ulottuvuus. Monelle kyse voi olla vain rentouttavasta harrastuksesta, mutta itse tahdon sitä kautta Pyhät kotiini. Joskus mieli on altis masentumaan, kun käsi ei noudata pään käskyjä maalatessa. Silloin on ainakin hyvä muistaa, että kyse ei ole teknisesti täydellisimmän kuvan maalaamisesta. Ikoni on ikoni, vaikka se olisi kömpelöstikin tehty. Tämä tuonee suurta helpotusta ja vapautta pakosta olla toinen Andrei Rublev.

.. ja uudet ja vanhat harrastukset sulostuttavat päivää! Olimme tänä syksynä ensimmäistä kertaa ikonimaalauksessa. Viime kevään kausi jäi kesken, kun opettajamme loukkasi kätensä. Siksi kai tuntuu kuin viime maalauskerrasta olisi ikuisuus.

Minulla on edelleen työn alla Johannes Teologi, eli se Johannes, jonka nimeä kantaa yksi evankeliumeista. Maalatessa alkuun tuntui kuin kädet ja sormet olisivat olleet turrat – ne eivät totelleet käskyjä. Ajan kuluessa tapahtui kuitenkin ihmeellinen notkistuminen ja jopa hyvin pienten yksityiskohtien maalaaminen onnistui. Puuhasin melkein koko illan sen evankeliumikirjan parissa, jota Johannes kantaa sylissään. Kirjan kallisarvoisuus korostuu sen jalokivi- ja helmikoristelussa. Ihanaa leikkiä väreillä, mutta ah niin pikkutarkkaa.

Tänä syksynä osallistumme myös piirustuskurssille; siitä on apua ikonimaalauksessakin. Ja kalligrafiaakin pääsemme kokeilemaan. Elämän kaunis turhuus tässä ja nyt, kellastuvat puut ja hetkelliset käden työt. Taidot, jotka opitaan ja unohdetaan. Jatkuva muutos, joka on pysyvää.