Sydän on kiitollisuutta täynnä. Kinuskikakku on jumalaista, mansikoitakin on syöty. Lahjapöytä on ollut varsinainen runsaudensarvi ja muistamista on ollut monenlaista.
Tekijä: Ninni
Mantelimassaa
Allekirjoittanut on taas askaroinut keittiössä. Aamusta siivosin ja nyt olen leipomistouhussa. Pienen paussin voi itselleen sallia bloggaamisen muodossa. Appelsiinikakku on valmis ja nyt työstän Varsinaista Syntymäpäiväkakkua. Varsinainen on siis se oma suursuosikkini kinuskikakku. Minä ja Jean Sibelius, kaksi kinuskin ystävää.
Kakkusen pohjaan tuli reilusti – 250 grammaa – mantelimassaa. Se vaikuttaa lupaavalta. Seuraavaksi alkaa kinuskin keitto. Siinä on jotakin syvästi tyydyttävää: kinuskin tuoksu on lohdullinen ja piristävä samanaikaisesti.
Ympäristössäni on viime aikoina ilmennyt monia kodinkoneiden hajoamisia. Tuntuu kuin pesukoneen tai astianpesukoneen elämänkaari olisi suunniteltu ulottumaan vain noin viidestä seitsemään vuoteen. Saman ajan kai kestää keskimäärin yksi avioliitto tai parisuhde? Ehkä näillä asioilla on yhteys. Joku rahalle perso ihminen laskee jossakin kodinkoneelle sopivaa elinikää mallaten sen yhteen avioliiton keston kanssa. Kun avioliitto hajoaa, niin ihmisillä lienee muutakin mielessään kuin valittaminen hajonneista kodinkoneista. He jakavat arabiansa, nuolevat haavansa, muuttavat erilleen ja ostavat uudet kodinkoneet.
"Voi taivahan jumala..!"
Ylläoleva on suora sitaatti Kalle Päätalon kirjoista – tuota sanontaa viljeli hänen mieleltään sairas isänsä Herkko. Ja se tarttuu (sanonta siis, ei mielen sairaus!). Huomasin itsekin tänään jupisevani ihan samaa. Toivottavasti sitä ei lasketa turhaksi Herran nimen lausumiseksi?
Välillä ei vain voi muuta! Uutiset kotimaasta hämmentävät, eikä paljon muuta voi sanoa ulkomaidenkaan kuulumisista. Kotimaassa – näin kertoi autoradioni – puuhataan kovin aktiivisesti avoliittolaisten perimäoikeuksia ja avopuolisoiden oikeuksien parantamista avoeron sattuessa. Omana vaatimattomana mielipiteenäni sanoisin, että avoliittolaisten ei tässä asiassa tarvitse odottaa etananhitaita lainsäätäjiä parantaakseen oikeuksiaan: he voivat tehdä sen itse, ihan vain marssimalla maistraattiin tai sopimalla papin kanssa kuulutuksista ja vihkimisestä. Niin yksinkertaista se on.
Japanissa päättäjiä askarruttavat aivan toisenlaiset ongelmat. Kansan lihavuus huolestuttaa ja siksi Japanin hallitus on valjastanut myös yritykset taistelemaan lihavuutta vastaan lakisääteisen (!) vyötärönmittauskampanjan avulla.
Kiireinen kuin kimalainen
Sehän minä olen. Lainasin kirjastosta Ingmar Bergmanin Saraband-elokuvan ja David Leanin ohjaaman A passage to India. Nyt kun vielä ehtisin ne katsoakin. Koko ajan on vain olevinaan niin paljon tekemistä. Ehkä katson ne tänä yönä, tänä viimeisenä yönä, jonka vietän 35-vuotiaana. Huomenna alkavat uudet kujeet.
Kiire nyt ainakin on suhteellista. Valitan kiirettä, mutta en ole liian kiireinen kirjoittelemaan laadultaan vaihtelevia runonsäkeitä ystäville. Inspiroiduin huomisesta syntymäpäivästäni niin, että tänään tuotin tällaisen: kolkytkuus / on nuoruudesta ikuisuus.
Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea
PuoLiskoisen loma on alkanut. Sen kunniaksi kävimme eilen kolmessa eri kirjastossa: Mynämäellä, Naantalin Lietsalassa ja Raisiossa. Saamamme saalis osoittautui paremmaksi kuin hyväksi: olen uppoutunut Simone de Beauvoirin Perhetytön muistelmiin.
Osaan samaistua tähän erityisesti nuoren aikuisuuteni idoliin, olinhan lapsena itse samaa maata. Kun de Beauvoir kuvaa vähäistä kiinnostustaan "orgaanisiin elämänilmiöihin", niin teksti voisi olla kuin suoraan omasta kynästäni. Minäkään en koskaan kuulunut niihin pikkutyttöihin, jotka intomielisinä leikkivät kotia ja hoivasivat vauvanukkeja. Minulla ei koskaan ollut vauvanukkea, koska en sellaista halunnut. Pehmoeläimet taisivat olla lähinnä hoivattavia objekteja omassa lapsuudessani.
Barbit tulivat kuvaan myöhemmin, mutta niiden seikkailut olivat kaukana parinmuodostus- ja kotileikistä. Minun barbini kävivät sotaa ja kokivat ihmeellisiä seikkailuja, joista yksikään ei sijoittunut synnytyslaitokselle. Barbien ajoittain tarvitsemat muotiluomukset syntyivät äideiltä sosialisoiduista huiveista, jotka kiepattiin hoikkien vyötäröiden ympärille iltapukutyyliin. Ei siinä tullut paljon harjoiteltua nukelle ompelemisen iloja.
Muistelot menneestä ovat kiehtovia. Simone de Beauvoiria edelsi Merete Mazzarella-kausi, jonka aikana luin Illalla pelataan Afrikan tähteä, Ensin myytiin piano, Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin. Joissain näissä kirjoissa oli hätkähdyttävä paljastus: Merete Mazzarellan ensimmäinen nimi on Signe. Kulmakarvani kohosivat huippukorkeuteensa. Signe?* Aina sanotaan, ettei nimi miestä (tai naista) pahenna, mutta en osaa kuvitella Signeä kirjoittamassa mainitsemiani kirjoja.
Signestä tulee mieleen sellaiset 70-lukuiset "kissalasit", himppusen ylöspäin kaartuvat mummosilmälasit, tiukka permanentti ja ankarat suupielirypyt. Signe voisi olla nainen, joka yhtään ikäänsä ajattelematta pukeutuu olkaimettomaan iltapukuun ja antaa käsivarsien löysän ihon näkyä koko maailmalle. Meretessä puolestaan on jotain etelämaalaista lumoa, eksoottisen perhosen siiven hipaisu. Ja tummia öitä tähtitaivaan alla, jonka tähdet ovat ihan eri asennossa kuin täällä pohjolassa.
Ratkaisu dopingmurheisiin
Keskusrikospoliisi joutuu tekemään lisätutkimuksia suomalaisen hihtourheilun dopingsekoiluista. Sääliksi käy poliiseja: ikävystymisen vaara heitä uhkaa.
Olen totaalisen kyllästynyt näihin douppaamisuutisiin. Taitaa sellainen urheilija olla harvinaisuus, joka ei käytä jotakin. Jotkut vain osaavat salata käyttönsä paremmin kuin toiset. Käyttäminenhän ei ole mikään ongelma, mutta kiinni jääminen on. Onko kukaan enää oikeasti niin naiivi, että kuvittelee maailman huipulla pärjättävän ilman "apua"?
Näiden sotkujen selvittelyä perustellaan silläkin, että urheilijat ovat nuorison ihanteita ja siksi on kaikkinainen piikittely ja narkkaaminen tuomittava ankarasti. Niin, siis kuka on niin yksinkertainen, että opettaa lapsosensa ihailemaan urheilijoita kaikista maailman ihmisistä? Eiköhän kannattaisi ihannoida ennemminkin vaikka joitakin historian suurmiehiä ja mahtinaisia.
Tiedän muuten takuuvarman ratkaisun näihin pikku piikittelyjen aiheuttamiin ongelmiin. Se touhu loppuu tasan samalla hetkellä, kun urheilijoille lakataan maksamasta naurettavia rahasummia heidän voitoistaan. Se lakkaa sillä hetkellä, kun ei enää tipu tontteja ja kultapokaaleja mannana taivaalta. Doping ei ole murhe silloin, kun urheilu palaa harmittomaksi huviksi, jota ihmiset harrastavat ihan vain pysyäkseen kunnossa. Maine ja kunnia pelkästään – ilman rahallisia houkuttimia – eivät innosta ketään popsimaan nappeja tai ottamaan ruiskeita, joiden sisällöstä he eivät mitään tiedä tai ymmärrä.
*) Listaan tähän muutamia muita naissukupuolen kauhunimiä: Tarja, Katri, Sirkka, Varpu ja Raija. R-kirjain sopii minusta huonosti nimiin, en tiedä miksi tai mistä olen r-inhoni saanut. Ehkä r on hyväksytympi miesten nimissä, niissä se ei ahdista minua. Poikkeuksiakin tietysti on: esimerkiksi perinteiset nimet, Katariina, Laura yms. Niihin r sopii kyllä. Tuula, Eija ja Leila ovat muuten vain kaameita, vaikka niissä ei ole ärrää. Niistä vain tulee mieleen lavatanssit ja joku hirveä mekko.
Syntymäpäiväkuumetta
20. päivä lähestyy lujaa. Olen jo selaillut kaikki uudet ja vanhat suosikkikakkureseptini läpi toivoen löytäväni Sen Oikean. Loppujen lopuksi nainen täyttää 36 vuotta vain kerran. Äidinäitini muuten kuului niihin naisiin, jotka äskeistä toteamustani uhmaten täyttivät kaksikymppisen vuosia uudestaan ja uudestaan. Tätä jatkui aina siihen asti kun kasvavien lasten huomautukset ("jos sinä äiti olet nyt 27, niin saitko minut 17-vuotiaana?) lopettivat tämän nolon tavan.
Kakkureseptejä selatessa katse pysähtyy yhä useammin kinuskikakun moniin variaatioihin. Minä olen kinuskihullu – perinteinen marjahillokermavaahtotäyskäri ei ole suursuosikkini. Katselen arvioiden myös pikkuleipäreseptejä ja kuivakakkuja. Pakastimessa on vielä runsain mitoin viimeksi leipomaani tiikerikakkua, joten mitään pakottavaa tarvetta leipomisriehalle ei ole. Mutta se on mukavaa ja lopputulos on nautinnollinen.
Mitä enemmän vuosia tulee, sitä vahvemmin muistan makujen kautta. Tunnen nostalgiaa: tahdon palata lapsuuden makuihin, joihin kuuluivat äidin sunnuntaisokerikakut ja harvemmin leivottu bostonkakku. Aina kuivakakkuja paistaessani tunnen olevani osa suvun naisten ketjua, pitäväni yllä perinnettä. Vuokakin on perinteinen: se hiukan kolhiintunut alumiininen, jossa syntyvät parhaat kakut. Kaikki nämä uudet ruusunmalliset sun muut kahvikakkumuotit ovat kauhistus. Puhumattakaan nyt silikonivuoista! Oman vuokani toin mukanani muuttaessani Lappeenrannasta Turkuun ja se on kulkenut mukanani aina vuoteen 2008 asti. Ja saa kulkea edelleenkin.
Maistuiko äidin sokerikakku hyvältä siksi, kun Suomessa ei 70-80-luvuilla ollut vielä tällaista makeisten ynnä muiden ylitarjontaa kuin on nyt? Luultavasti se on yksi osatekijä. Nykyisinhän kuulemani mukaan lapset saattavat syntymäpäivillä jättää täytekakun kokonaan koskematta. Tarjolla kun on niin paljon kaikkea muutakin ja lapset ovat "nähneet jo kaiken" mitä kakkuihin tulee.
Miksi en yksinkertaisesti osta kakkua Aschanilta tai Naantalin Aurinkoisesta? Ehkä siksi, että silloin ei kotonani tuoksuisi paistuva kakku. Ehkä siksi, että silloin saisin tuntemattomien käsien toki taitavasti tekemän tuotoksen, jossa kuitenkin maistuu joku keinotekoinen, teollinen. Mitä se on, vaniljakreemijauhettako? Joku ääni sisälläni kuiskaa, että itse tekeminen on arvokasta. Kakun voi tietysti ostaa, mutta silloin luovutaan vain rahasta. Kun tekee itse, niin luopuu vapaa-ajastaan. Se merkitsee. Ehkä vaivannäkö sai äidin kakun maistumaan niin hyvältä, vaikkei siinä ollut päällä mitään marsipaanista tehtyä Hulk-hirvityksen kuvaa.
Ikonit valmiina kohti uusia haasteita!
PuoLiskoinen jo ennättikin omaan blogiinsa laittaa kuvan taiteilemastaan hienosta pyhästä Januariuksesta. Minun pyhää Paulaani ei tulla näkemään ennen kuin samainen PuoLiskoinen ehtii auttamaan tämän blogin asetusten kanssa. Kuvien laittaminen tänne tuntuu olevan joko työn ja tuskan takana, tai sitten suoranaisesti mahdotonta.
PuoLiskoisen pyhä kaipaa vielä päälleen samanlaista emulsiohuntua kuin mikä verhoaa minun pyhäni hahmoa ja ikonini taustaa. Hän lisää sen huomenna, kunhan tämänpäiväiset maalaukset ovat kuivuneet. Minä emulsioin ikonini tänään, viimeisen kurssipäivän aikana.
Suunnitelmissamme on jatkaa ikonimaalausta. Ikonimaalarit vaikuttavat todella mukavilta ihmisiltä ja kurssilla meitä ohjannut Mari Zabyshnyi on suoranainen kärsivällisyyden ja mielenmaltin mallikappale.
Vigilia kruunasi ikoniviikkomme.
Viittä vaille valmis
Mietin valmiin käsitettä. Mitä siihen sisältyy – mitä se on? Ikonimaalauksessa keskeneräisen ja valmiin raja on häipyvä. Minä olen päättänyt, että ikonini on nyt "valmis". Joku toinen voisi valita keskeneräisyyden: viilata viitan laskoksia, laittaa niihin lisää sävyjä. Tehdä kasvot paikoitellen uudestaan. Joku muu maalari olisi voinut olla valmis jo ennen minua: jättänyt viimeisen lasuurin kasvoista pois, maalannut reunat ehkä ohuemmin, jättänyt maalikerroksia pois.
Jokin vain sanoo sisälläni, että tässä on päätepiste. Vuorovaikutus ei tietysti lakkaa, vaan tästä se oikeastaan alkaa entistä syvemmin, onhan pyhä nyt katsottava ja katsova.
Ikonini alkoi elää, kun pupillien viereen hentoisella siveltimellä pistin valopisteet.
Viimeinen silaus on ohut kerros pelkkää emulsiota kuvan päälle. Sitten se saa kuivua vähintään kaksi viikkoa, jonka jälkeen öljyän sen.
Ikoni ja ihminen, ihminen ja ikoni. Kumpikin yhtä valmiita, tai yhtä keskeneräisiä. Ihminenkin on eräänlainen ikoni ja ikonin tavoin ihmisessäkin olisi aina jotain paranneltavaa ja viilattavaa. Mutta me kelpaamme myös ilman niitä parannuksia. Ja mistä sen tietää – joskus joku "parannus" voi tuntua idean tasolla hyvältä, mutta käytännössä se pilaa koko työn.
Väsyttää. Kaipaisin kunnon niska-hartia -hierontaa. Tämä viikko on ollut mullistava kokemus. Toisaalta olen helpottunut, kun se on ohi ja paluu normaaliin on edessä. Huomenna teen sen emulsiokuorrutuksen ja vien ikonin kotiin kuivumaan. Tässä kesäkuun aikana täytyy pistäytyä Akateemiseen kirjakauppaan ja etsiä purnukka, jonka kyljestä löytyvät sanat drying linseed oil.
Arka ja hemmoteltu (?)
Ikoni muovautuu vähitellen. Tausta on maalattu (kolmeen kertaan!) ja kehys myös. Ja tänään pyhä Paula sai silmät. Sain taiteiltua sen tekstinkin kuvan yläreunaan, siis sen, joka ilmoittaa katsojalle hänen nimensä. Ennen ikonimaalausta hain Raision kirjastosta lisäinnoitusta: lainasin piispa Arsenin Ikonikirjan ja Ikoneja kansalle.
Viime päivien ajan on takki ollut todella tyhjä. Pyhät kuvat vain ovat pyörineet päässä. En usko enää koskaan katsovani ikoneja samalla tavalla kuin ennen. Ennen en käsittänyt maalatun ikonin olevan elävä aivan eri tavalla kuin painokuva. Enkä käsittänyt ikonimaalauksen olevan kaksisuuntaista liikettä maalattavan pyhän ja maalaajan välillä.
Viisaita sanoja vuodelta 1917
Lainasin myös hauskan kirjasen nimeltään Kanna itsesi kauniisti: esiäitien ohjeita & neuvoja Suomen naisille. Kirja on lystikäs sitaattikokoelma menneiden vuosikymmenten viisauksia. Vuodelta 1917 olevassa kirjassa Tyttöjen kotitöitä opastetaan nuoria naisia sopivasta lämpötilasta: "Lämpöisessä tulee araksi ja hemmotelluksi. Sopivin lämpö asuinhuoneissa on 14-18 astetta."
Olen arka ja hemmoteltu. Minulle tuollainen 22-24 astetta on sopivin.
Sellakkaa ja sinolia
Aloitteleva ikonimaalari oppii paljon uusia sanoja. Hän oppii niitä siinä samalla kun tekee: sellakka tulee tutuksi kultauksen yhteydessä ja pensseli puhdistuu tärpätin lisäksi myös sinolilla.
Pääsin tänään kultaamaan suojeluspyhäni sädekehän. Kullan kiinnittäminen ikoniin oli helppoa, vaikeampaa sen sijaan oli juuri tuon sellakan levittäminen tasaisesti ja nopeasti sädekehän alueelle.
Kasvonpiirteiden "valaiseminen" ei myöskään ole leikintekoa. Onnistuessaan kokee kuitenkin suurta iloa. Olen itse ollut onnekas värien sekoittamisen suhteen. Minusta pyhän viitta, aluspuku ja kasvot ovat hyvän väriset.
Baletti: raukeaa ja velttoa
Balleriinailin ennen ikonimaalausta. Ikonimaalaus on sekoittanut ateriarytmini totaalisesti: menin balettiin hyvin ravitussa tilassa, eikä sellainen ole kovin kannattavaa. Kylläisenä olo on raukea ja veltto: ei silloin nouse jalka ja kiusaus fuskata liikkeissä kasvaa.
Kaksi palettiveistä
Ostin tänään Suomalaisesta kirjakaupasta tukun siveltimiä ja kaksi palettiveistä. Ne ovat apuvälineitä, kun sielulla ja sydämellä väkerrän elämäni ensimmäistä ikonia. Jos Luoja suo, niin pääsen kultaamaan sädekehän huomenna.
Työn alla on pyhä marttyyri Paula. Alkuun surin hänen asuaan: pelkkää tummaa merensinistä (tai merenvihreää, miten vain) viittaa, synkeää ja tasaista. Mutta ikonografi salli maalata aluspuvun eri väriseksi ja minähän tein siitä – yllätys yllätys – vaaleanpunaisen.
Ikonimaalauksessa on sääntönsä, mutta onneksi se sallii myös pieniä eroavaisuuksia joissakin asioissa, kuten nyt esimerkiksi aluspuvussa. Onni ja ilo oli suurimmillaan kun sain lisäksi taiteilla Paulalle helmirannekorun. Käsien asentoakin muutimme niin, että pyhä pääsee pitelemään ristiä kädessään.
Ihanneisoäiti
Ihanteellisen railakas isoäiti on Tove Janssonin Kesäkirjassa. Sellainen, joka sanoo lapsenlapselle: "Ole vaiti, tai oksennan päällesi!"
Munatemperan viehätyksestä
Mitä opin tänään? Kun sekoittelee keltuaista kuivan valkoviinin kanssa (noin yksi osa keltuaista, kaksi osaa kuivaa valkkaria), niin voi saada aikaiseksi munatemperaa. Väripigmenttiä lisäämällä on syntynyt luonnonmukainen maali, jolla voi maalata vaikkapa ikonin, jos vain kärsivällisyys kestää.
Hyvät neuvot tarpeen?
Vilkuilin edellistä postaustani ja mieleeni tuli aivan uusi idea lasten satukirjaksi. Ei enää mitään Kaislikossa suhisee-hymistelyjä, vaan kauhukertomus tyyliin keittiössä sihisee.
Tästä pääsenkin sujuvasti tekemään selkoa merkityksellisestä lukukokemuksesta: Ingmar Bergmanin Yksityisiä keskusteluja. Bergman on rohkea käyttäessään vanhempiensa tarinaa luodessaan puolifiktiivisen kertomuksen nuoresta (tai no: minun ikäisestäni!) papinrouva Annasta, jolla on suhde paljon itseään nuorempaan teologian opiskelijaan. Kertomuksen lähteenä Bergman on käyttänyt äitinsä päiväkirjaa.
Ensimmäinen yksityinen keskustelu* käydään Annan ja hänen rippi-isänsä Jacobin välillä heinäkuussa vuonna 1925. Anna tunnustaa suhteensa ja saa neuvon kertoa kaiken miehelleen. Neuvo epäilyttää naista, mutta lopulta hän toimii sen mukaan. Seuraukset ovat katastrofaaliset: vaimo on tuntenut miehensä paremmin kuin kirkkoherra alaisensa.
Toinen kirjan keskusteluista käydään vaimon ja miehen välillä. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään ylevää. Ihmiset pienimmillään, pikkumaisimmillaan, epäkypsimmillään ja epävarmimmillaan. Mustasukkaisuus tuo esiin pahimman meissä.
Kolmannessa keskustelussa ottavat toisistaan mittaa Anna ja hänen äitinsä. Äiti ei ole alkuun hyväksynyt Annan valintaa aviomieheksi, mutta tässä tilanteessa hän ei silti asetu tukemaan tytärtään, onhan kuitenkin ajateltava lapsia. Ja eikö ole niin, että niin makaat kuin petaat? Ihmiset tavoittavat toisiaan, mutta jäävät haparoimaan tyhjää. Hyvät aikomukset eivät riitä. Viileässä toteamuksessa tyttärelle tyyliin kukin vastatkoon teoistaan itse on jo tuomion siemen.
Neljäs yksityinen hetki paljastaa Annan ja nuoren Tomaksen luvattoman rakastelun. Mullistavia tapahtumia aiheuttanut akti on sittenkin tekona pieni. Siinä on mukana naisen turhamaisuutta, kahden ihmisen liikuttavaa vaivautuneisuutta kummallekin vieraassa tilanteessa. Ja se on vähemmän spontaani, vähemmän "synnillinen" kuin mitä voisi kuvitella.
Viides ja viimeinen keskustelu tapahtuu yhdeksän vuotta alun jälkeen. Syksyllä 1934 vanha rippi-isä on kuolemaisillaan ja Anna menee tapaamaan häntä. Kuolevan miehen mieltä on painanut Annan ja Henrikin avioliitto ja hän haluaa tietää, mikä tilanne on. Hänen antamansa neuvokin on ajoittain arveluttanut. Yhdeksän vuotta vanhempi Anna ei ole rehellinen – hän valehtelee. Mutta se on kypsän ihmisen kertomaa epätotuutta, jolla hän pyrkii säästämään kuolevaa ylimääräiseltä ahdistukselta. Hän kuvaa miehensä jaloa tapaa suhtautua hänen hairahdukseensa ja totuuden tuomaa kaikkinaista hyötyä heidän parisuhteelleen. Ja se on kaikki valhetta vain, mutta ainakin vanha mies saa kuolla rauhassa.
Bergmanilla on oiva tapa ensin kertoa ja katsoa Annan suun ja silmien kautta, mutta sitten etäännyttää itsensä ja melkein kuin muistuttaa lukijaa – ja itseään? – että kyseessä on sittenkin vain hänen tulkintansa tapahtumista. Hän saattaa kuvata elokuuta 1925, mutta katkaisee filmin yllättäen: on sittenkin vuosi 1992 ja tässä on yritys kulkea hetki vanhempien rinnalla, ymmärtää heidän elämäänsä. Jokin tässä kertomisen tavassa tuo mieleen John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisen – siinä on samaa kertojan leikittelyä sekä henkilöhahmojensa että lukijoidensa kanssa. Kertoja on kertomuksensa jumala, hän on kaikkivoipa: henkilöhahmot ovat täysin hänen armoillaan. Hänellä on mahdollisuus saada lukijat pitämään heistä tai inhoamaan heitä. Tässä tapauksessa, minun tapauksessani, päädyin tuntemaan eniten myötätuntoa Annaa kohtaan. Ehkä se oli tarkoituskin?
*) Yksityinen keskustelu oli muuten Lutherin suosima vaihtoehtoinen termi ripille.