Tekijä: Ninni

by Ninni

Tärkeitä uutisia

Jos Machiavelli kirjoittaisi tänään, niin hän saattaisi Ruhtinaassaan neuvoa aloittamaan sodan aina olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien aikana. Kun ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, niin muutama ruumis ei tunnu missään.

Katselin Yahoon uutisia. Ensimmäinen, kaikkein isoin uutinen, kertoi tietysti Pekingin olympialaisista. Kuvassa oli amerikatar Mariel Zagunis, jonka kasvot ovat kuvan arvoiset, koska hän toi maalleen kisojen ensimmäisen kultamitalin. Zaguniksen naama on kuvassa vääntynyt, hän itkee – mutta toki ilosta. Jos ei tietäisi kontekstia – kultamitalia – niin voisi toisaalta luulla Zaguniksen olevan kuka tahansa nainen maailman missä tahansa kriisipesäkkeessä, joka itkee kuollutta perheenjäsentä.

Huomattavasti alempana, kuvattomien uutisten joukossa oli sitten pikkumaininta satojen siviilien kuolemasta Venäjän ja Georgian "konfliktin" seurauksena. Onhan se hyvä, että on prioriteetit kohdallaan.

Minua oksettavat Pekingin kisat. En siedä olympialaisia: niitä on liian usein ja ne kestävät liian kauan ja ne sekoittavat ihmisten päät. Vaikka niitä välttäisi tietoisesti, niin kokonaan ei voi niiltä paeta. Jotain kautta ne tunkevat kotiin. 

Mazzarella-Jansson -linjalla

Luin Merete Mazzarellan Pääsiäisen. Minusta hän on parempi esseistiikan saralla. Tove Janssonin Seuraleikki ja Kunniallinen petkuttaja olivat molemmat nautittavia – piti valvoa koko yö niiden parissa, en voinut mennä nukkumaankaan.

Tove Jansson on siunattu kyvyllä kuvata vanhaa ihmistä ilman vanhuuteen yleisesti liitettäviä sokerisia stereotypioita. Tove Janssonin vanhukset eivät aina ole niitä herttaisia mummeja, jotka odottavat lapsenlapsia vierailulle: novellikokoelma Seuraleikki käynnistyy Klaran kirjeillä ja Klara on teräväkielinen, huumorintajuinen ja suorasanainen nainen. Hän ei myöskään karta kuolemasta puhumista.

Kunniallisen petkuttajan Anna Aemelin on hänkin Persoonallisuus: kukikkaita pupuja maalaava taiteilija, viaton, hemmoteltu, antelias ja itsekäs samanaikaisesti. Lapset rakastavat kukikkaita pupuja esittäviä lastenkirjoja ja Anna Aemelin maalaa niitä, kunnes menettää viattomuutensa: taloon tulee epäluuloa ja käytännöllisyyttä edustava Katri Kling. Tässäkin kirjassa vanhus kapinoi, hän taistelee identiteettinsä puolesta, hän häviää ja voittaa. Eikä muutu maatuskanukeksi lasikaapissa, vaan pysyy elämässä mukana.  

by Ninni

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin?

Kaksi suomalaista urheilijaa saivat skandaalin aikaiseksi allekirjoittamalla vetoomuksen, jossa toivottiin rauhanomaista ratkaisua Tiibetiin. Allekirjoitukset tulivat julki pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun Pekingin olympialaiset jo silmissä siintävät.

Varsinainen skandaali! Millaista ratkaisua sinne Tiibetiin sitten olisi pitänyt toivoa? Sodanomaistako? Lopullistako?

Tuoreimmassa Tieteen Kuvalehdessä oli muuten mielenkiintoinen artikkeli Berliinin olympialaisista vuodelta 1936. Osa urheilijoista jättäytyi pois, tai suljettiin kisoista ei-toivotun (lue: juutalaisen) perimän vuoksi. Kiinan Tiibet-politiikan kriitikot Pitkämäki ja Wirkkala pääsevät sentään Pekingiin omatunto puhtaana, ilman kiusallisten mielipiteiden taakkaa: heidän nimensä on nyt poistettu pahennusta herättäneestä vetoomuksesta.

Allekirjoittaminen oli alunperinkin vahinko, summaavat urheilijat. Johan toki ihminen allekirjoittaa, kun eteen tuodaan jotain allekirjoitettavaa, välittämättä tarkistaa mitä allekirjoittaa. Aukotonta logiikkaa, tähän on vaikea enää mitään lisätä. 

Joskus sitä toivoisi ihmisiltä selkärankaa, kun selkärankaisia kerran olemme. Sitä toivoisi ihmisten vetävän selän suoraksi ja sanovan, että minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Taitaa olla liikaa toivottu? Siteeraan Pitkämäkeä: huvittaa lähinnä koko asia.

Itse tulisin tuhat kertaa mieluummin tunnetuksi Kiinan Tiibet-politiikan kriitikkona kuin ihmisenä, joka viskoo nimikirjoitustaan mihin sattuu, mutta tämähän nyt onkin vain minun mielipiteeni.

by Ninni

Mea culpa

Söin marjoja tänään. Vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, jos tarkkoja ollaan. Ja nyt kuitenkin on Kristuksen kirkastumisen juhla: kansanuskomusten mukaan tänään ei pitäisi marjoja syödä, niissä nimittäin on Vapahtajan verta.

Samainen Vanhat merkkipäivät kertoo myös Soikkolassa tunnetusta uskomuksesta: ennen tätä päivää ei saanut syödä perunoita, tai alkoi mato kalvaa hampaita. Sortavalan asukkaat tiesivät puolestaan ottaa tänä päivänä lantusta lehden ja sivellä sillä kivuista kärsivää ruumista.

4 dl melodraamaa, 2 dl romantiikkaa, 1 rkl sotaa, 1 dl historiaa..

.. pistetään uuniin hautumaan ja tuloksena on menestyselokuva. Näinkö se käy?

Katsoin Raja 1918-elokuvan, enkä itse suostuisi antamaan sille niitä tähtimääriä (taisivat olla taivaan kaikki otavat ja kassiopeiat mukana), jotka se sai sanomalehtien elokuva-arvostelijoilta.

Ideassa ei ollut mitään vikaa, tarinan lähtökohdat olivat ihan uskottavat. Nuori jääkärikapteeni saa tehtävän toimia pienen, mutta yllättävän tärkeäksi muodostuvan raja-aseman komendanttina. Kirjurina hänelle toimii paikallinen kansakoulunopettajatar Maaria Lintu, joka piilottelee punaisten puolella sotinutta miesystäväänsä. Sitten alkaakin tapahtua: opettajatar häärää sekä vanhan lemmittynsä että jääkärikapteenin ympärillä, on suuria tunteita, aseet paukkuvat ja lopussa ollaan kymmenen vuotta vanhempia. 

Elokuva oli pitkä, mutta aikaa ei käytetty henkilöiden taustojen selvittämiseen juuri lainkaan. Piileskelevän punapäällikön luonnetta tai hänen suhdettaan Lintuun ei valotettu millään tavalla. Mistä Linnun humanismi oli peräisin? Sitäkään ei sanottu. Eikä minusta ole kovinkaan uskottavaa kuvitella lemmen liekkien roihahtavan kahden niin erilaisen ihmisen kuin Linnun ja jääkärikapteeni von Munckin välillä.

Jääkäriupseerin koko persoona jäi ohueksi. Hänen sanottiin olevan sarjakihlautuja, useampi purkautunut kihlaus takanaan. Katsojalle ei anneta mitään avaimia ymmärtää tämänkään tilanteen taustoja. Hänen kerrottiin olevan myös tiedemies, joka kaikkein mieluiten elelisi akateemisessa maailmassa, mutta tätäkään ei täsmennetä mihinkään suuntaan. Henkilöt tässä elokuvassa vaikuttavat enemmän tyypeiltä, nopeasti piirretyiltä luonnoksilta, kuin yksilöiltä. Koko elokuva oli ladattu täyteen melodraamaa – vähempikin olisi riittänyt.

Minusta koko jutussa oli laskelmoinnin maku. Himppunen sotaa (se vetoaa mieskatsojiin), hitunen romantiikkaa (sillä saadaan naiset elokuvateattereihin) ja vähän historiaa (innostamaan älyköitä). Lopun kirmaileva joukkoalastonkohtaus kruunasi kaiken. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin vilkaissut tekijäluetteloa ennen ostopäätöstä: Aleksi Bardy se siellä, käsikirjoittajan ominaisuudessa. Se selittää jo paljon. Bardy on kannuksensa hankkinut muun muassa Salattujen elämien käsikirjoittajana ja myös surullisen kuuluisa Levottomat on hänen kynästään lähtöisin. 

by Ninni

Sitä kastemadoksi luulla voisi

Maailman pienin käärme on havaittu Barbadoksella. Olento menisi ihan tavallisesta onkimadosta kokonsa puolesta: se ei ole kymmenenkään sentin mittainen ja laiha kuin spagetti. Mutta käärme silti. Tämä pikkuruinen laji (Leptotyphlops carlae) ei kuitenkaan ole myrkyllinen, joten ihmissuvun ei sitä tarvitse pelätä. Se syökin lähinnä termiittejä ja niiden toukkia.

Käärmeen arvolle olisi varmaan aika alentavaa, jos sitä luultaisiin madoksi.

by Ninni

Nuorena nukkunut

Luin Olof Lagercrantzin muistelmateoksen Ensimmäinen piirini. Luin sen, koska Merete Mazzarella viittaa toistuvasti tähän kirjaan omissa teoksissaan ja uteliaisuuteni heräsi. Ja olihan kiehtovaa luettavaa. Kiehtovaa ja surullista samaan aikaan.

Lagercrantzin muistelmien nimi on kumarrus Danten suuntaan, mutta toki piiri on ensimmäinen myös siinä mielessä, että kuvaus keskittyy hänen lapsuutensa ja nuoruutensa perhe-elämään. Nuoren sisaren, Agnes Charlotta ("Lottie") Lagercrantzin, itsemurha on kirjan järkyttävintä ja surullisinta antia. Alkoholin ja seksin liian aikaisin aloitetut kokeilut auttoivat murtamaan jo ennestään hauraan ihmisen ja tyttö kuoli tuskin kaksikymmenvuotiaana.

Kirjassa on veljen sisarestaan kirjoittama runo Agnes Charlotta*, joka on huikaisevan kaunis, vaikkei kirjoittaja itse siihen ollutkaan tyytyväinen. Purevassa itsekritiikissään Olof Lagercrantz arvostelee runonsa latistaneen sisaren taide-esineeksi ja sievistäneen koko jutun järjestykseen. Ei uhmaa, ei levottomuutta. 

Joskus asiat näyttävät erilaisilta, kun niitä katsoo kauempaa: runo kuvatessaan yhtä kaunista, onnellista hetkeä (nuori tyttö palmikkorinkelit korvien päällä katsoen äitiä, joka kampaa hiuksiaan peilin edessä) tytönelämässä antaa kuolemattomuuden nuorena nukkuneelle, joka muuten jäisi pelkkien kahden vuosiluvun rajaamaksi nimeksi hautakivessä. Hetki on tytön hetki – lapsi katsoo äitiä – koska mitään varsinaista aikuisen hetkeä ei tule. Ja juuri se, että hetki on lapsuuden hetki ja me tiedämme runon päähenkilön kohtalon, tekee siitä niin kauniin ja koskettavan. Yksi kaunis ja harmoninen hetki – ja kaikki ne kauniit hetket, jotka jäivät tulematta.   

Kertomus ja runo yhdessä synnyttivät halun nähdä kuvan tästä vuosikymmeniä sitten kuolleesta tytöstä, mutta sellaista en onnistunut löytämään. En edes kaikkivoivan googlen avulla. Ja mitäpä kuvalla muutenkaan? Myötätunto ei tavoita enää ihmistä, joka on ruumiinsa riisunut ja jota ei ole. Vai tavoittaako sittenkin, jollakin lailla?

Nautin muistelmien lukemisesta. Ne voivat opettaa arvokkaita asioita ihmisen sidonnaisuudesta omaan aikaansa. Lagercrantzin vanhempien asennoituminen tyttären kuolemaan voi nykylukijaa kylmätä, mutta täytyy muistaa vielä 1930-luvulla olleen erilaiset normit. On suuri kiusaus alkaa omasta ajastamme käsin tuomita ennen eläneitä, mutta oikeudenmukaista se ei ole.

*) Ingen vårdar min grav och ingen minnes mig gärna
aldrig i dödsrikets natt når mig en levande röst
En gång var jag en liten tös med hårdflätad kringla
en vid vart öra och stod tyst i sängkammardörrn
Solen sken in på blommig tapet och barnsligt betagen
såg jag vid spegeln min mor leende kamma sitt hår.

-Olof Lagercrantz-

by Ninni

Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin esiintuominen

Elokuu saapuu ja alkaa vetää rajaa kesän ja syksyn väliin. Kirkossa tämä päivä on kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin esiintuominen. Juhlan alkuperästä on parikin erilaista versiota. Yhden käsityksen mukaan Konstantinopolissa oli tapana elokuussa – tautien ja epidemioiden ollessa pahimmillaan – kantaa ristiä läpi kaupungin.

Venäläisessä perinteessä tämä päivä liittyy olennaisesti vuoteen 988 ja suuriruhtinas Vladimir Suuren silloin ottamaan kasteeseen. Vladimir Suuresta tuli isoäitinsä Olgan tavoin hurskas kristitty ja kristinuskon levittäjä venäläisten keskuudessa, mutta aivan ilman maallisia motiivejakaan ei tämä kääntymys ollut: Vladimir teki siitä sopimuksen Bysantin keisarin kanssa ja sai vaimokseen bysanttilaisen prinsessan Annan, keisarin sisaren. Bysantin prinsessoja ei pakanoille annettu. 

Kirjastossa

Olin sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa tänään. Ilma oli mielettömän painostava ja kummassakin kirjastossa henkilökunta ja asiakkaat pohtivat lähinnä pian tulevaa ukonilmaa. "Sen täytyy tulla.." .."ainakin rankkasade tulee.." .."Täytyyhän tämän johonkin loppua.." 

Matkalla kotiin ostin kaupasta leivonta-aineita (ihan kuin kotona ei olisi muutenkin jo riittävän kuuma ilman uunin paahtamista) ja toden totta, taisipa peltilemmikin tuulilasiin napsahtaa yksi tai kaksi sadepisaraa. Jihuu. 

Aloitin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet.  Nautin joka sanasta.

by Ninni

Laiska töitään lukee

Töitäni luen minäkin, vaikken omasta mielestäni laiskana ole ollutkaan. On taas ollut Siivouskoettelemuksen vuoro – onneksi se on nyt ohi. Heilumista mopin ja imurin kanssa, lopuksi vielä hilpeä temmellys silitysraudan kera kodinhoitohuoneessa. Joka muuten sivumennen sanottuna on kuuma kuin helvetti.

Nyt on kuitenkin hyvä levätä laakereilla ja nauttia valkoista teetä.

PuoLiskoinen oli suunnistamassa tänään. Olisi se kai hyvää tehnyt minullekin, mutta jätin väliin. PuoLiskoisen kanssa voisin uskaltautuakin suunnistuspuuhaan, silloin ainakin tietäisin varmuudella pääseväni vielä metsästä kotiinkin. Kouluaikana suunnistus ei ollut suosikkilajini – olin siinä suorastaan hävyttömän taitamaton.

Helenoissakin on eroa

Läntisessä kalenterissa tämä päivä on omistettu Helenalle. Vuotuisessa ajantiedossaan Kustaa Vilkuna kertoo Helenasta painottaen, ettei tämä Helena ole se meidän ortodoksien yleisesti tuntema Konstantinus Suuren äiti.

Heinäkuun lopun Helena oli legendan mukaan Ruotsin kuningatar, "Skövden Elin", joka sai väkivaltaisen lopun vuonna 1160. Suomessa heinäkuun lopun Helena on saanut vähemmän kunnioittavia lisänimityksiä tyyliin vesihelma ja hallahäntä: sateisena on pidetty Helenan päivää, kuten muitakin naisten päiviä tämän kuun lopussa. Heinien latoon laittamisen suhteen Helena on ollut deadline.

by Ninni

Kun Luoja marsun loi

Palatakseni aikaisempaan aiheeseen: mitenköhän marsu kokee pääsevänsä toteuttamaan itseään eläessään häkkieläimenä jossakin keittiön nurkassa? Eikö se ole suoranainen häväistys marsun – no, marsuutta kohtaan?

Joskus pienten lemmikkieläinten häkit näyttävät erehdyttävästi vankiloilta minun silmääni.

Ja lempivärin voi päätellä..

..kuvista!

 

by Ninni

Marsujen maihinnousu

Aina välillä sitä noteeraa jonkun Aikamme Ilmiön: kaikilla tuntuu yhtäkkiä olevan jotain, joku kuume tai muoti leviää ja kukkii, kunnes se hautautuu taas joidenkin uusien tai uusvanhojen ilmiöiden alle.

Marsut ovat ehdottomasti Aikamme Ilmiö, ainakin minun (kapeasta) näkövinkkelistäni käsin. Niitä tuntuu nykyisin olevan kaikilla, lapsilla ja aikuisilla. Ennen marsut löysivät tiensä eläinrakkaiden lasten luo, mutta nykyisin ei ikärajoja tunneta. Äitini naapurilla on marsu ja kyseessä oleva naapuri on nelikymppinen nainen.

Marsujen lumo ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Savonlinnassa asuessani ystävystyin tytön kanssa, jolla oli tällainen kotieläin. Sen pääasiallisin aktiviteetti näytti olevan häkin pohjalla makailu ja syöminen. Se oli hyvin paljon ylipainoinen. Se ei vaikuttanut kiintyneeltä ystävääni. Joskus otimme marsun häkistä ja päästimme sen ystäväni vanhempien vuoteelle (se oli kiellettyä, mutta se ei kuulu tähän). Marsu saattoi vipeltää sängyllä aika iloisesti ja viihtyä hetken vieressämme. Idylli rikkoutui aina välillä sen puraistessa kipeästi sormeen –  eikä puremista voinut ennakoida, siihen ei näyttänyt olevan oikein mitään järjellistä syytä. Joskus se teki tarpeensa sänkyyn. Ei mikään mukava yllätys vanhemmille, kuvittelisin.

Marsuhan on jyrsijä. Harrastaakohan sellainen samoja juttuja kuin kani? Sähköjohtojen pureskelua, huonekasvien syöntiä? Kani nimittäin tekee kaikkea tätä ja vielä enemmänkin. Toinen näitä eläimiä yhdistävä asia lienee heinä. Sitä pitää saada ja sen myötä kotiin tulee reippaasti heinäpölyä ja maanläheinen tallin tuoksu. Kerrostalossa tuo tuoksu voi levitä rappukäytävään asti ilahduttamaan naapureitakin.

Marsu on söpö, pehmeä, karvainen – ja halpa. Sekö sen suuren suosion syy on? Sellaisen voi nimittäin ostaa eläinkaupasta ilman kukkaron kohtuutonta kevenemistä. Pienikin se on, ei vie tilaa. Sellainenko on ihannelemmikki?

Kreetta Onkeli kirjoitti eräässä kolumnissaan eläinkaupoista ja niiden moraalista (tai sen puutteesta) ihmetellen, miksi eivät eläinaktivistit iske eläinkauppoihin*. Minäkin ihmettelen, tosin en ehkä ihan niin railakkaasti. Ihmettelen frettejä, lemmikkisiilejä, marsuja ja hamstereita. Käärmeistä, hiiristä, liskoista ja hämähäkeistä nyt puhumattakaan. Joskus lemmikkibisnes tuntuu olevan varsinainen egotrippi: ihmiset hankkivat tietynlaisen eläimen ilmentääkseen hankinnallaan jotain olennaista piirrettä omassa persoonallisuudessaan.

Koiran tai kissan voin vielä käsittää, mutta marsumuoti menee tosiaan yli ymmärryskykyni. Ja se pureminen muuten sattuu oikeasti. Jyrsijöillä on vahvat hampaat.

*) Kolumni oli hänen kirjassaan Luulotieteen kandidaatti: kolumneja.

by Ninni

Kesämieli, kesäkorvat

Lämmin jatkuu, mutta sunnuntaina se sai mausteekseen tuulen. Ramppaan Forecan sivuilla peläten joka päivä kesän loppuvan. Tänään Foreca varoittelikin viikon alun olevan viikonloppua viileämmän. Mutta ehkä siellä erehdytään, sellaista on sattunut ennenkin. Kesämieleni on yltiötoiveikas, haluton masentumaan. Kesäkorvani ovat herkät, todelliset tutkat: ne reagoivat autoradioon, kun joku siellä puhuu "loppukesästä" (miten niin loppu, elokuuhan on vielä edessä?) ja syksyn lähestymisestä. 

Victorian varjossa

Luen jo uudemman kerran Matthew Dennisonin kirjoittamaa elämänkertaa. The Last Princess: the devoted life of queen Victoria's youngest daughter on kirjan kuvaava nimi. Prinsessa Beatrice (1857-1944) oli kuningatar Victorian ja hänen prinssipuolisonsa Albertin nuorin lapsi.

Suurimman osan lapsuuttaan hän eli äitinsä leskensurun varjossa: prinssipuoliso, jota kuningatar jumaloi, kuoli Beatricen ollessa vasta nelivuotias. Kuningatar Victoria eli 40 vuotta miehensä jälkeen, mutta ei koskaan luopunut surupuvustaan. Prinssipuolison sureminen sai huikeat mittasuhteet ja vaikutti syvällisesti juuri Beatriceen, jonka tehtäväksi jäi olla äitinsä lohtu, sihteeri, seuranainen ja tuki. Kaikki yritykset aikuistua ja avioitua tyrmättiin päättäväisesti ja voidaankin pitää pienenä ihmeenä prinsessan suhteellisen myöhäisessä vaiheessa solmittua avioliittoa. Ihmeen arvoa pienentää se, että kuningatar salli sen tietäen sulhasen heikon aseman silloisessa Euroopassa pitävän tyttären miehineen tiukasti kotimaassa. 

Jälkimaailma tuntee Beatricen parhaiten äitinsä päiväkirjojen sensuroijana. Euroopan erään merkittävimmän hallitsijan päiväkirjojen kaunistelu, typistely* ja toimittaminen oli korvaamaton vahinko. Alkuperäisversiot tuhottiin ja kuningattaren päiväkirjat tunnetaan enää vain prinsessa Beatricen käden jäljiltä.

*) Kuningattaren päiväkirjat lyhenivät "toimitusprosessissa" noin kolmannekseen alkuperäisestä. Kuningatar oli itse ohjeistanut nuorimman tyttärensä tähän tehtävään: hänen kuolemansa jälkeen päiväkirjoista piti poistaa kaikki sellainen, joka saattaisi mahdollisesti loukata vielä elossa olevia ihmisiä. Pistäähän se miettimään päiväkirjojen lyhentynyttä ja siistittyä versiota. Kuinka paljon kunnioitettu kuningatar raivosi päiväkirjoissaan, syyllistyikö hän kirjallisiin kiukunpurkauksiin lähimpiään kohtaan? Tai tekikö kuten minä, piirsikö pilakuvia inhoamistaan ihmisistä?