Tekijä: Ninni

by Ninni

Pää kolmantena jalkana

Päiväunilta noustua olo on kuin elävällä kuolleella. Näin omituisia unia: Kekkonen taisi olla hengissä ja presidenttinä yhä. No, olisihan mies vasta vaivaiset 108 vuotta, eli miksipä ei. Ja ainakin tietyistä netissä käydyistä keskusteluista päättelisin suuren osan suomalaisista olevan ihan onnellisia, jos virallinen valtakunnankalju edelleen hoitelisi asioitamme.

Unessa olin ainoa, joka ihmetteli moisen muumion pätevyyttä ja kykyä presidentin virkaan. Unen Kekkonen oli hauras ja hiljainen – oikeastaan en ole varma oliko hän täysin elossa.

Silmissä vilistävät tänään nähdyt kaupat, kirjastot, ihmiset. Korkeat korot pistivät nilkat lujille, mutta niistä en luovu. Pyörin tänään Turussa, minä maalainen. Raisio on kuitenkin vuosien myötä tullut tutummaksi ja on kompaktin kokoinenkin. Suurissa paikoissa joskus hermostuu ja tulee ajettua hullusti. Tänäänkin sain taas ihmetteleviä katseita osakseni kauppakeskuksessa, kun tulin ajaneeksi kiellettyyn ajosuuntaan. Toki siinä oli merkki varoituksena, mutta toimin ennen kuin havaitsin sen. Betoniporsaatkin on helppo kiertää, kun peltilemmikki on niin pieni kuin tuo minun ja ajaja näin peloton ja päämäärätietoinen. Harmitti ja hävetti silti. 

Viattomuus

Sain vasta äskettäin katsotuksi Viattomuuden (Innocence), jonka näkemisestä olen haaveillut jo pitkään. Ja arvasin sen: pidin elokuvasta kuin hullu puurosta. 

Olen huomannut pitäväni elokuvista, jotka toimivat useammalla kuin yhdellä tasolla. Viattomuus on tällainen elokuva. Ensinnäkin se haastaa pedofilialla, pedofiileillä ja neurooseilla kyllästetyn aikamme näyttämällä pikkutyttöjä hyvin niukasti vaatetettuina. Toiseksi se innostaa pohtimaan naiseutta, naiseksi kasvamista, kasvatuksen roolia ja merkitystä. 

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen, muurilla eristettyyn sisäoppilaitokseen. Huomattakoon muuten, että elokuvan tytöt kutsuvat paikkaa "kodikseen", ei kouluksi, vaikka siinä koulumaisia elementtejä onkin. 6-vuotias Iris saapuu kouluun kuten kaikki muutkin tulijat: ruumisarkussa. Arkun kannessa on tähdenmuotoinen kuvio, josta kuljetettava saa ilmaa. Iristä vastaanottavat koulun muut tytöt, ensimmäinen ihmisiä sisältävä kohtaus on siis lasten välinen. 

Koulun tytöt käyttävät vain valkoisia vaatteita. Eri ikäryhmät, tai luokka-asteet, on erotettu toisistaan lettinauhojen värillä. Nuorimmilla ne ovat kirkkaanpunaiset, vanhimmilla lilat. Sille välille mahtuu vihreää, keltaista ja sinistä.

Koulun opetusohjelma koostuu improvisoidun oloisista balettitunneista ja hyvin pinnallisesta luonnontieteitten opetuksesta. Suuren osan aikaa tytöt uivat, leikkivät metsässä ja voimistelevat. Kun toinen opettajista puhuu salaperäisen johtajattaren kanssa puhelimessa, niin hän kuvaa parin tytön kehittyneen "oikein sieviksi" – ei älykkäiksi tai lukeneiksi. Tämä kertoo jo jotakin koulun tavoitteista.

Viattomuus on hämmentävä elokuva. Siinä kuvattu lapsuus on sekä idyllinen että kauhistuttava. Siinä on paljon lapsuuden parasta antia: viileät vedet, valkoiset vaatteet, vehmaat maisemat, turvallinen ympäristö. Mutta siinä on myös paljon selittämätöntä ja painajaismaista: tytöt eivät saa vierailla omaistensa luona, he eivät saa poistua muurin toiselle puolelle. Eräs veneellä pakoa yrittänyt tyttö kuolee ja ruumis poltetaan roviossa. Vanhimmat tytöt, lilanauhat, joutuvat lisäksi esiintymään salaperäisessä teatterissa. Heidän tanssinsa on melkein pakonomaista liikehdintää, pakkoliikkeitä, robottimaista ja samaa toistavaa. Koristeena tytöillä on perhosen siivet selässä. Tanssiminen on pakko, halusi tai ei.

Elokuva pohjautuu saksalaisen Frank Wedekindin (1864-1918) pienoisromaaniin Mine-Haha. Wedekindin ajalle olivat tyypillisiä erilaiset kasvatusaiheiset utopiat ja Viattomuutta voidaan katsoa tämän linssin läpi. Tai sitten se voidaan nähdä unenomaisena mysteerinä, kysymyksinä vailla vastausta. Eräänä vertailukohteena näkisin Eyes wide shutin. Täysin erilaisia elämänpiirejä käsitteleviä nämä ovat, mutta eräs asia niitä yhdistää: tavallisen elämän mystisen puolen korostaminen ja sen nostaminen esille.

Elokuvaksi Frank Wedekindin hengentuotteen muokkasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Lucile Hadzihalilovic. Enkä voi olla sanomatta, että ohjaajan sukupuoli on varmasti vaikuttanut elokuvan vastaanottoon: jos mies olisi ohjannut sen, niin varmasti lapsinäyttelijöiden alastomuudesta olisi tullut enemmän puhetta.

Oikeastaan se on sääli. Marginaalisesta ilmiöstä, pedofiliasta, on nykyisin tullut arkista tavaraa ja kaikkialla vaaniva peikko. Olenpa onnellinen, että itse sain elää lapsuuteni "viattomuuden aikana", jolloin ei jokaista naapurin setää tarvinnut epäillä, eikä pienen lapsen alastomuus ollut tabu.

YleTeema teki kulttuuriteon näyttäessään Viattomuuden joskus kesäaikaan. Onneksi sen voi myös lainata kirjastosta. Suosittelen.  

by Ninni

Tuhat tapaa tehdä täytekakku?

Seuraa tunnustuksia: luen kakkublogeja. Minulle kakku on parhaimmillaan sitä, mitä Raymond Carverin oivallisessa novellissa: pieni, hyvä asia. Kakkubloggaajien kirjo on vaikuttava: amatööreistä ammattilaisiin, kondiittoreista kotileipureihin. Kauniita luomuksia, hienoja ideoita.

Jossakin vaiheessa vain sen huomaa. Sen, että tuhannen ja yhden täytekakun jälkeen takki alkaa olla tyhjä. Oikeastaan kakkua ei voi tehdä loputtoman monella eri tavalla. Tavanomainen naamioidaan erikoiseksi näyttävillä koristeilla: marsipaanitaideteoksilla, pursotuksilla ja kultasprayllä. Alla on kuitenkin sitä samaa, enemmän tai vähemmän. Se on väistämätöntä.

Tulee Marie Antoinette-olo. Nykyisin ei kakkuun varmaan edes viitsitä koskea, ellei siinä ole jotakin näyttävää koristelua päällä. Koristelun vuoksi ehkä palanen vaivaudutaan syömään. Koristelun lisäksi kakussa ei olekaan enää mitään yllätyksellistä elementtiä, yhtä ja samaa vain. 

by Ninni

Lähtölaskenta

Viimeisimmän tiedon mukaan syyskuun 10. päivä alkaa tuomiopäivän mylly jauhaa: hiukkasfysiikan tutkimus saa uutta tuulta siipiensä alle, kun protonit pistetään pyörimään LHC-tehosekoittimeen. Saa nähdä, kuinka käy ihmiskunnan, eläinkunnan ja tämän planeetan.

Kirjoitan tietysti hiukan kieli poskessa. Ehkä tästä sentään selvitään. Riski kuitenkin on olemassa. Ei olisi mukavaa saada kosmiseen hautakiveen tekstiä "kuolivat omaan fiksuuteensa".

LHC on minulle myös mielenkiintoinen eettinen dilemma. Kenellä on oikeus päättää (meidän kaikkien puolesta) millaisia ja miten vaarallisia tieteellisiä kokeita tehdään? Millainen on hyväksyttävä riski ja kuka sen päättää? Suurin osa ihmiskuntaa on pelkkiä takarivin taaveja ja sivustakatsojia näissä kuvioissa. Meillä ei ole sanan sijaa ja pelkomme leimataan hysteriaksi ja tietämättömyydeksi.

Joskus epäilen LHC:n olevan vasta alkua.

Kirjastossa

Kävin paikallisessa kirjastossa tänään. Lainasin lisää Henrik Tikkasta: Henrikinkatu ja Yrjönkatu lähtivät mukaani. Kuin myös Imbi Pajun Torjutut muistot (tämä jo toisen kerran) ja Pentti Linkolaa kahden opuksen verran. Linkolaa ihan vain mielenkiinnosta, ei minkään suuren sielujen sympatian vuoksi. 

by Ninni

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta

PuoLiskoinen on palannut kotiin vietettyään viikon Itä-Suomessa sorsastuksen merkeissä. Minun viikossani tuntui miehen poissaolo: jouduin tappamaan itse sisälle eksyneen, jumalattoman suuren ampiaisen. Kärsin vanhemman siskoni tavoin jonkinasteisesta ampparikammosta, joten ihan helppo tuo tehtävä ei ollut. Jos PuoLiskoinen olisi ollut paikalla, niin hän olisi luultavasti vain auttanut otuksen ulos, takaisin elämään ampiaisenelämäänsä.

PuoLiskoinen ei tapa ampiaista, minä taas tapan. Minä en tapa sorsaa, mutta PuoLiskoinen tekee sen.

Helppoa ja vaikeaa

Antti Nylén on päässyt – tai joutunut – uusimpaan City-lehteen. Haastattelussa sivutaan myös kristittynä elämistä. Katolilainen Nylén kuvaa uskoaan näin: "Minun on helppo uskoa uskontunnustuksen kaikki kohdat. Usko on tietoisuutta, traditiota. Minulle on tärkeää, että niin kauan kuin täällä on ollut ihmisiä he ovat uskoneet Jumalaan. Usko ei vaadi sellaisia todisteita kuin tiede. Usko on toivoa. Me uskomme mielellämme, että rakkaus on todellisuutta ja totta, mutta jos meidän pitää todistaa missä se on… "

Itse en oikeastaan osaa sanoa, onko minun helppo vai vaikea uskoa uskontunnustukseen. Usko on minulle vähän kuin toivo tai rakkaus: niiden olemus vaihtelee päivästä päivään. Rakastan PuoLiskoistakin, mutta se tunne on erilainen joka päivä. Joka päivä löytyy uutta rakastettavaa, tai uusi näkökulma. Joskus rakkaus on ilon sävyttämää (kun teemme yhdessä jotain hauskaa) ja välillä siinä on mausteena ärtymystä ja surua (jos olemme erossa). Sama pätee toivon suhteen. Joskus sitä jaksaa olla hyvinkin toiveikas – maailma näyttää valoisalta, ihmiset hyviltä, kaikki kauniilta – mutta joskus toivo voi olla pessimismin värittämää. Ajoittain taas tulee toivottua vähän kuin velvollisuudesta. Mutta toivoa se on silti kaikissa muodoissaan.

Joskus uskontunnustus on minulle kirjaimellinen, joskus taas tunnen sen tuovan esiin koko elämää ylläpitävän, näkymättömän kudoksen ja kantavan voiman. Jonain päivänä sen sanat ovat sanoja ja otan ne juuri sellaisenaan. Välillä taas ne ovat symboleja, joiden taakse kätkeytyy suuri totuus.

Sanoinkin jo nauttineeni Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä. Pystyn hyvin nauttimaan sellaisestakin tekstistä, jonka kanssa en ole kaikissa asioissa yhtä mieltä. Esseissä oli minun mielestäni aika vahvastikin ihmisvihamielisiä sävyjä, tyylikeino vai todellinen asenne, en tiedä, ja niihin näkemyksiin oli vaikea samaistua.  

Minusta kristityn on vaikea olla ihmisvihaaja. Yhtä mahdotonta on – minun mielestäni – nostaa eläimet ihmisen yläpuolelle. Tässä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: luulisin ihmisvihamielisesti asennoituneen kristityn kohtaavan valtavia vaikeuksia ajatellessaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa – sehän tapahtui juuri meidän ihmisten vuoksi. Ruokavalioon katsomatta.

by Ninni

Yleissivistyksestä

Mitä sekin käsite pitää nykyisin sisällään? Kerran eräs tuttavani sanoi ristisanatehtävien olevan itselleen helppoja, koska ne eivät vaadi muuta kuin hyvää yleissivistystä. Onkohan noin? Viimeisimmässä ristikkotehtävässä sain kunnon päänvaivan miettiessäni, mikä mahtaa olla sukunimeltään "ME:n hypännyt Bob". Sitä ei kerrottu, mitä tämä "Bob" oli hypännyt, oliko se pituutta, leveyttä, syvyyttä vai korkeutta – jotakin vain. Tietäminen edellyttää joko urheilun töllöttämistä telkusta tai urheilu-uutisten lukemista lehdistä. Minä en tee kumpaakaan.

Samassa ristikossa edellytettiin jonkun "Formula-Prostin" etu- tai sukunimen tietämistä. Ja taas tarvottiin tietämättömyyden suossa. Jätin ristisanan sikseen – se näytti niin surullisen aukkoiselta.

Lukulampun alla…

.. paistattelevat André Comte-Sponvillen Pieni kirja suurista hyveistä ja Kerstin Ekmanin tiiliskiviromaani Herätä minut eloon.

by Ninni

Mietoisten Sanomat, eli järjettömiä haaveita

Olen joskus haaveillut perustavani Mietoisten Sanomat. Olisin itse kustantaja, päätoimittaja, kulttuuritoimittaja, ruokakriitikko, kolumnisti ja seurapiiritoimittaja. Suuri vastuu yksillä hartioilla, mutta ihminenhän kasvaa tehtävänsä mukana.

Uutisaiheet olisi helppo saada kokoon. Tarvitsisi vain kävellä tuonne paikalliselle huoltoasemalle, siellä on tietäväistä väkeä. Voisin saada tietoa ilman kypärää ajavasta mopopojasta (kypärättömyyden lisäksi kironnut huoltoasemalla). Ja kuinka moni autoaan tankkaamaan tullut manaa bensiinin hintoja.

Paikallisen kaupan henkilökunta puolestaan voisi kertoa ulkomaisista vierailijoista, joita täällä sentään käy ihan kiitettävä määrä. Kustavintien varressa kun elämme, niin selvähän se on, että kaupan asiakkaista osa on muilta mailta. Sen verran vahva houkutin on Kustavi. Voi tietysti olla, että ulkomaiset arvovieraat ovatkin "vain" ulkosuomalaisia lapsuutensa maisemia katselemassa, mutta sitähän ei tiedä, ennen kuin kysyy kaupan väeltä. Kaupassa voisi myös vaania itse arvoisa toimittaja ja tarttua kiinni näihin kiehtoviin vierailijoihin. Saisivat kertoa vaikutelmiaan Mietoisista, ennen ei matka jatku.

Seurapiiritoimittajan ominaisuudessa koluaisin läpi kaikki kylän tapahtumat. Esimerkiksi elokuun lopussa täällä on tapana ollut järjestää rakovalkea-ilta. Sinne voisi mennä observoimaan, siellä voisi selvitä Kuka Kukin On. Ja kuka esiintyy tapahtumassa päihtyneenä ja kuka on poissa.

Ruokakriitikkona olisin kiireinen: paikallinen huoltoasema on tehnyt uuden aluevaltauksen ja tarjoaa nyt myös lounasruokaa tiloissaan. Terassikin on. Toinen paikallinen ravintola, Tumikuu, saisi käydä huoltoaseman kanssa veristä kilpaa suosiostani. Mitään Michelin-tähtiä en voisi tarjota, mutta ehkä pikkuruiset tyhjät lautaset ravintola-arvioissa olisivat hyvä symboli? Mitä enemmän pikkuisia tyhjiä lautasia, sen parempi paikka. Yksinkertaista!

Aina välillä päätoimittaja voisi kutsua kulttuuritoimittajan luokseen ja pitää tiukan puhuttelun. Jos ei juttujen taso parane, niin etsitään työhön joku toinen, joka kirjoittaa sydänverellään. Myös kolumnisti saisi satikutia kuivista tarinoistaan. Henkilökunta pitää pitää kurissa ja Herran nuhteessa, ei muuten tulosta synny.

Mietoisten Sanomat olisi varmasti menestys. Kilpailisin menestyksekkäästi Erkon imperiumin kanssa. Ainakin kaksi ihmistä ostaisi mainiota lehteäni: PuoLiskoinen ja minä. Tyvestä puuhun noustaan!

Henrik Tikkanen ja hartiasärky

Luin Henrik Tikkasen omaelämänkerralliset kirjat Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 28. Melkoinen purkaus omien vanhempien elämäntyyliä vastaan. Melkoinen avoimuuden aarre-aitta. Tikkanen kuvaa omat ja vanhempiensa rakkaus- ja seksijutut suoraan ja kaihtelematta. Hän ei myöskään välttele ongelmista puhumista, esimerkiksi nyt alkoholiongelmasta. Ei silloinkaan, kun se koskee häntä itseään. Ei kaunistelua, ei karttelua, vaan suoraa puhetta.

Luin kirjat yhdeltä istumalta ja sain hartiasäryn. Pian on aika vierailla taas kerran hierojan luona.

by Ninni

Pieni, suuri historia

Päiväkirjan pitäminen kannattaa. Useimmat päiväkirjat pidetään vain omia silmiä varten, mutta joskus käy niin, että niiden sisältö puhaltaa suureen historiaan elämän hengen. Näin kävi esimerkiksi Mauno Karttuselle, koulupojalle, jonka päiväkirjamerkinnät näyttelevät suurta osaa Antero Karttusen kirjassa Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918.

Löysin kirjan kirjastosta, kiinnostuin ja lainasin. En vähiten siksi, että siinä kuvattu toinen perhe, Karttusten perhe, vaikutti Lemillä, jossa mekin olemme kesiämme viettäneet. Luonnollisesti seudun ihmisten kokemukset vuodelta 1918 ovat siitä syystä mielenkiintoisia.

Antero Karttunen on kirjoittanut kiinnostavan kronikan kahden perheen vaiheista 90 vuotta sitten. Toinen perhe on helsinkiläinen Killisten virkamiesperhe ja vaikka olot maaseutuperheeseen verrattuna ovat erilaiset, niin yksi asia yhdistää: sekä Killiset että Karttuset ovat "valkoisia". Killisen perheen pojat toimivat suojeluskunnan lähetteinä ja kotona oli asekätkö. Lemin rovastin, Antti Karttusen, viidestä pojasta neljä soti valkoisten puolella. Tästä syystä olivat vaarassa rovasti itse, ruustinna ja perheen 13-vuotias kuopuskin.

Karttusen kirjassa suuri osa kerrontaa on annettu aikalaisten itsensä hoidettavaksi: kirjeet ja päiväkirjamerkinnät muodostavat tärkeän elementin kirjan koostumuksessa. Vuoden 1918 kronologiaa käydään läpi myös oivilla tietoiskuilla: tummemmalle pohjalle painettuja, kuukausi kuukaudelta eteneviä tärkeiden tapahtumien listoja on muun kerronnan lomassa ja ne auttavat vähemmän valistunuttakin muodostamaan yleiskuvan vuoden sattumuksista*.

Oman viehätyksensä kirjaan lisää Karttusten ja Killisten sukujen yhtyminen avioliiton kautta. Kirjoittaja itse on siis molempien perheiden jälkeläinen. Toivoa sopii, että suvun muut jäsenet ovat soveliaan kiitollisia tästä opettavaisesta opuksesta, josta ulkopuolinenkin saa paljon irti. Eikä vähiten siksi, että historian suuret tapahtumat saavat tässä kirjassa pienten ihmisten nimet ja kokemukset mausteekseen.

Ei historia ole jotakin kirjojen kansien väliin sullottua kuivaa faktaa. Me elämme sitä parhaillaan. Eikä historia ole vain presidenttien sanomisia ja ulkoministerien tekemisiä, se on ruoan hinnan nousuja (jotka saavat tavalliset ihmiset pähkäilemään budjettiensa pitävyyttä), se on bensiinin hinnan muutoksia, luottamusta tai epäilystä huomispäivää kohtaan. Maailman tapahtumat luovat taustaa kulutustottumusten muuttumiselle, elämäntapavalinnoille, arvovalinnoille. Suuri heijastuu pieneen ja pieni suureen.

Kyllä äiti osaa!

Television mainostarjonta on sitten ihmeellistä! Kyllä ne äidit ovat taitavia ja tekeväisiä. Äiti laittaa korkillisen pesuaine x:ää pesukoneeseen ja kas – tulee oikea puhtaan pyykin ilotulitus, lepertelee lapsen ääni mainoskatkolla. Toisessa mainoksessa taas esiteini-ikäinen poika saa mamilta avun murheeseen: syylät vaivaavat, ja äiti näppärästi käsikauppavalmisteella hoitaa ne pois. Ja ennen siihen tarvittiin lääkärin hoitoa!

Mikähän rooli isillä mahtaa perhe-elämässä olla mainosnikkareiden mielestä? -Ai niin, ostelevat tietysti autoja, joita myydään hemaisevien naisten avustuksella. Ja ei, nämä naiset eivät totisesti näytä siltä, että heittelisivät korkillisia pesuainetta pesukoneeseen tai poistelisivat syyliä madonnamainen hymy kasvoillaan.

Mainosmaailma pitää huolen siitä, että ihmiset hoitavat todella tarkasti ehkäisyasiat. Kuka kumma nainen haluaisi elää tuollaista perhe-elämää? Heitellä korkillisia pesuainetta pesukoneeseen ja poistaa syyliä. Niin, ja välillä tietysti kokata oman perheen ruoat ja Saarioisten valmissapuskat. Ja saada onnea elämäänsä uuden tehomopin avulla. Poistun tästä voimaan pahoin.   

*) Tietoiskujen lisäksi eräänä positiivisena asiana mainittakoon saarnaiskujen puute. Vuosi 1918 on monelle neuroosin paikka: siitä ei vain kirjoiteta, vaan sorrutaan saarnaamaan puolesta tai vastaan. Todistellaan, puolustellaan, syytellään. Tämä kirja oli sellaisesta vapaa – ja hyvä niin.

by Ninni

Maailman vanhin bändäri?

Leonard Cohen tulee Suomeen lokakuussa. Niin vähän kuin nykymusiikki minua innostaakin, niin tässä olisi kyllä poikkeuksen paikka. Leonard Cohen ei nimittäin ole vain laulaja, hän on monilahjakkuus: kirjoittaa musisoinnin lomassa romaaneja (joista Lempileikki on nyt luettavanani) ja runoja.

Leonard Cohen on 73-vuotias. Minä olen 36. Voisin alkaa maailman vanhimmaksi bändäriksi. Ängetä "backstagelle", niin kuin ne kuuleman mukaan tekevät. Sitten voisin keskustella kiihkeästi idolini kanssa erilaisista säryistä ja kolotuksista, kuten nyt vaikkapa tuosta vasemmasta polvestani, joka aina kylmän ja kostean sään myötä alkaa oikutella. Aika aikaa kutakin!

by Ninni

Elämästä tulee roskaa niin helposti

Siivouskoettelemukset paljastavat aina loppukesästä pieniä ruumiita ympäri kotia, niin nytkin. Yöperhoset, yö-ötiäiset, pienet ja tunnistamattomat hyönteiset ovat tulleet joukolla meille kuolemaan. Imuroin niiden kuivahtaneet ruumiit pois ja isommat poimin roskikseen talouspaperia apuna käyttäen. Ja tunnen inhon väristyksiä sisälläni sitä tehdessäni.

Kuollut perhonen lakkaa olemasta perhonen heti kuoleman hetkellä. Sitä lakkaa säälimästä ja ihailemasta, sen status on muuttunut peruuttamattomasti. Elävästä elämästä tulee roskaa niin helposti, siihen vaaditaan vain se aika, mitä kuoleminen kestää.

Yöperhosten kalpeat värit ovat muutenkin enemmän harmistusta herättäviä kuin päiväperhosten ihailua ja ihmetystä inspiroiva loisto. Kauneus vain on sympaattisempaa kuin rumuus – tunnistan tämän priorisoinnin itsessäni ja se suututtaa. Kaiken elämän pitäisi olla tasa-arvoista. Pitäisi.

Kostokirja

Luin Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia. Se on kostokirja: kirjailija kertoo itsestään ja nöyryytyksen tunteistaan maalaten ympäristönsä ihmisistä vähemmän imartelevia muotokuvia. Motiivi on maksaa kalavelkoja: lukijan kannalta kirja ei anna paljon, ellei sitten itse liiku kuvatussa sisäpiirissä. Toki antoisa – joskin himpun verran irtonainen – Intian matkan kuvaus antaa jotakin myös ulkopuoliselle. 

Carina Rydberg kompastui romanttisessa mielessä väärään mieheen – miehelle Rydberg osoittautui vain käteväksi harhautukseksi, kun todellinen kiinnostuksen kohde (naimisissa oleva nainen) oli joku ihan muu. Naisen raivo tulvi yli äyräiden ja siksi syntyi Korkeinta kastia, kuvaus tukholman kuohukerman sosiaalisista suhteista, ajanviettotavoista, juhlinnoista.

Ymmärrän suuttumuksen, kirjaa en. Pettynyt rakkaus saa ihmiset tekemään hulluja – ainakin tietynlaiset ihmiset. Mitään ongelmia ei olisi, jos aikuisen iässä olevat ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian. Ensiksikin: kaikkien pelien pelaamiseen tarvitaan aina kaksi. Jos et halua pelata lapsellisia ihmissuhdepelejä, niin älä lähde mukaan siihen –  kukaan ei nimittäin voi pakottaa. Toiseksi: ketään ihmistä ei voi pakottaa tuntemaan ystävyyttä tai rakkautta. Mitä enemmän yrität, sen enemmän kohde yrittää vältellä ja tuntee luultavasti yhä voimistuvaa vastenmielisyyttä "tyrkkyä" tuppautujaa kohtaan. Kannattaa olla ylpeä: ei tupata, jos ei tykätä. Ihmisten perässä ei kannata juosta, koska kukaan ihminen ei voi antaa toiselle onnellista elämää, elämän tarkoitusta, elämän sisällystä. Ne pitää vain löytää itse, tai sitten olla ilman.

Rydberg olisi säästynyt paljolta (myös kirjoittamisen vaivalta), jos olisi vähän vaivautunut lukemaan rivien välistä missä mennään. Peter Coyoten oloinen mies ei nimittäin alun alkaenkaan ollut kiinnostunut hänestä, ei sitten tipan vertaa.

by Ninni

Kädet isänmaan rintaa vasten

Minusta on hauskaa viskoa arvokkaita kultasormuksia marjapensaiden juurille ja pihan pitkään heinikkoon. Minusta on myös hauskaa kontata rankkasateessa nelinkotin, sentti sentiltä käydä läpi sateen pehmentämää maata, että jos sattuisi vaikka sormus löytymään. Mikään ei ole lystimpää kuin olla kädet isänmaan rintaa vasten, kuunnella maan sydäntä, samalla kun etsii.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin löytämään tiputtamani sormuksen. Olin kuitenkin täynnä pyhää raivoa itseäni kohtaan. Itkin, pihalla siis, mutta sopivan diskreetisti: ei täyteen ääneen, vaan lähinnä se kai kuulosti siltä, kuin olisi siili tuhissut pensaan alla. Tämä tapahtui maanantaina.

Hammassärky taas yltyi mahdottomuuksiin tänään. Pitihän sitäkin käydä näyttämässä, ja tulikin käytyä todella hyvään aikaan. Hampaassa oli halkeama ja jos olisin pitkittänyt lääkäriin menoa, olisi se voinut haljeta täällä kotona – ei kovinkaan hyvä homma. Hammas puudutettiin, porattiin, sitä rakenneltiin ja ihmeteltiin. Lasku oli hävyttömän suuri, mutta minkäpä sillekään voi.  

Jos tätä viikkoa pitäisi sen puoliväliin ehdittyä kuvailla jollakin määritelmällä, niin se olisi Vastoinkäymisten Viikko.