Tekijä: Ninni

by Ninni

Siivoten, lukien

On taas aika heilua imurin kanssa ja tanssia hidasta valssia moppi parina. Siistiä tulee ja kun aikaa jää, niin sitten luetaan. Aloitin Tito Collianderin muistelmateosten parissa: sain luettua Lapsuuteni huvilat ja nyt siirryn Aarnikotkan pariin. Collianderin kuvaama monikansallinen sukuperimä tuntuu tutulta ja todelta. Omassa suvussanikin on oltu liikkuvaisia ja vaellettu ympäri Eurooppaa.  

Mynämäen kirjastossa on melkoisen mielenkiintoinen näyttely meneillään. Ensi viikonloppuna juhlitaan kotikunnassani Antti Lizeliusta: hänen syntymästään tulee 12.10. kuluneeksi 300 vuotta. Kirjastossa käydessäni sain nähdä kirkollista esineistöä 1700-luvulta. Vanha alttaritaulu oli esillä, samoin vaivaisukko. Ja hieman raadollisempiakin vekottimia oli näytteillä, esimerkiksi häpeärangaistuksiin käytetty jalkapuu.

Mynämäki saa olla ylpeä Lizeliuksesta, Raamatun kääntäjästä, sanomalehtimiehestä ja köyhäinhoidon uudistajasta.

by Ninni

Oikeus olla yksin

Vantaalta on löytynyt muumioitunut ruumis. Taas yksi tällainen tapaus, asunnossaan vuosikausia kuolleena maannut mies. Hyvä tilaisuus syyllistyä ja harrastaa hiukan reipasta itseruoskintaa iltapäivän ratoksi.

Toisaalta mietin yksinäisyyden olemusta. Onko se aina paha asia? Onko olemassa joku standardi, ihmiskontaktien vähimmäismäärä, joka vaaditaan normaalin kirjoissa pysymiseen?

Ja sitten toinen kysymys: mikä on naapurien ja ulkopuolisten vastuu ihmisestä, joka ei oikeasti halua olla kontaktissa muihin (tai ei ainakaan heihin)? Voiko välittää väkisin? Pitääkö sellaista edes yrittää?

Aika entinen..

Luin Greta von Frenckell-Thesleffin kirjoittaman elämänkerran Minna Canth. Minna Canth on Juhani Ahon ja Aleksis Kiven ohella eräs suosikkikirjailijani, mitä tulee vanhempaan kotimaiseen kirjallisuuteen. Lisäksi Minna Canthin elämä on aidosti mielenkiintoinen: huikea nousu tamperelaisesta tehdasmiljööstä eturivin kotimaiseksi näytelmäkirjailijaksi ja yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi.

Nautin tästä elämänkerrasta. Tyyne Tuulion suomennoksen kieli on sillä lailla sopivasti vanhahtavaa (kirjahan on vuodelta 1944), että se tuntuu suorastaan canthilaiselta. Canthin teoksia käytiin osuvasti läpi ja luotiin yhtymäkohtia hänen oman elämänsä tapahtumiin ja henkilöihin.

by Ninni

Hiiri tulee kylään

Kesken miellyttävän lauantaiehtoon saimme vikisevän vieraan. Katselimme juuri kirjastoelokuvaa (Jan Guilloun kirjaan perustuvaa Pahuus-DVD:tä) kun havaitsimme hiiren jaloa rauhaa henkivässä kirjastohuoneessamme. Kyllähän se katselunautinnon pilasi: hiiri piti saada ohjattua kenkälaatikkoon ja sitä kautta poistoon ja vaikka tempaus onnistuikin (kiitos PuoLiskoisen, ei minun), niin silti tunnelma oli särkynyt. Mietin vain koko ajan hiiren aiheuttamaa saastaongelmaa. Mitään puhtaita eläimiähän ne eivät ole ja voivat kai levittää tautejakin. PuoLisko-parka sai pyydystystehtävän lisäksi heilua Tolun ja talouspaperin kanssa minun toimiessani päällysmiehenä tyyliin "tuolta vielä…" 

Hiiri taisi kuitenkin olla sairas tapaus. Ei yhtään ihmisarka ja muutenkin – onhan se nyt omituista tuolla lailla tulla. Varastohuoneen kautta se oli hiipparoinut ilahduttamaan meitä seurallaan – paha virhe.

Elokuva oli kuitenkin hyvä, vaikka hiiri teki parhaansa pilatakseen sen meiltä. Ei ihme, että se sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2004. Jan Guillou on yleisemmin tunnettu hiukan lapsekkaiden jamesbondmaisten agenttihahmojen luojana, tai historiallisten seikkailuromaanien kirjoittajana. Pahuudessa hän kuitenkin ottaa askeleen vakavampaan suuntaan ja kuvaa todellisiin tapahtumiin pohjautuen nuorten maailmaa, sen vahvemman oikeus-mentaliteettia, niin ettei vertaus William Goldingiinkaan ole liian kaukaa haettu.

Pahuus kuvaa perheväkivaltaisessa ympäristössä kasvanutta teinikovista Erik Pontia (Guilloun alter ego, tuttu nimi näistä jamesbondeista), jonka lukioon pääsy on vaakalaudalla ja vaatii vuotta sisäoppilaitoksessa. Sisäoppilaitoksessa on tarkoitus kasvattaa Ruotsin eliittiä: opetuksesta vastaavat 30-luvulle jämähtäneet opettajat ja järjestyksestä pitää huolen toverikuri. Käytännössä toverikuri tarkoittaa laillistettua, kaikkien hyväksymää koulukiusaamista, jossa alkaa loppua kohti olla henki ja terveys vaarassa. Erik Ponti kiinnittää nöyristelemättömällä käytöksellään oppilasneuvoston johtajan Otto Silverhielmin huomion. Siitä alkaa kujanjuoksu ja tahtojen taistelu. 

Elokuvan lisämateriaaliin kuuluu Guilloun haastattelu. Siinä hän sanoo olevansa ainoa tuosta koulusta julkisuuteen noussut henkilö. En voinut olla miettimättä mitä muille tapahtui.

Odottamaton käänne jutussa taitaa olla Guilloun koulutoverien reaktio Expressenissä. Heidän mukaansa kirja – ja tietysti myös elokuva – on pelkkää valetta. Ilmeisesti moni on myös menestynyt elämässään keskimääräistä paremmin: joukossa on lääkäreitä, juristeja, New Yorkissa sijaitsevan maailmanpankin Itämeren-alueen johtaja, ynnä muuta vastaavaa. Moni myös kiistää kaiken koulukiusaamiseen viittaavan sisäoppilaitoksessa.

Meillä kaikilla on oma totuutemme, eikä kahta samanlaista taida olla.

by Ninni

Kaksi tai yksi

Olen lukenut Märta Tikkasen avioliittokuvausta Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Kirjan nimi jo herättää ajatuksia. Avioliitossahan pitäisi ihmisiä olla kaksi ja perheessä mieluiten kaksi aikuista. Kirjaa lukiessa vain tulee mieleen, että tuossa liitossa aikuisia olikin vain yksi. Ja perheessä miehen asemasta mieslapsi, joka ei (muka) saa paistia uuniin, vaikka vaimo on sairaslomalle määrätty kävelykepikäs. Mieslapsi, jonka ryyppääminen ja egoismi vaikuttavat koko perheeseen, eikä vähiten lapsiin. Mies hoitaa omien kirjallisten kunnianhimojensa tyydyttämisen oli lapsia yksi tai viisitoista. Vaimo sen sijaan joutuu vaipparallin, ruoanlaiton ja kotihommien jälkeen etsimään yöstä minuutteja oman luovuutensa hetkille. 

Kirjasta välittyy kyllä puolisoiden välinen syvä tunne – siinä mielessä heitä oli kaksi – mutta itse olisin osoittanut ovea moiselle miehelle. Tai astunut siitä ulos itse. Ehkä minulta puuttuu hoivaamisvietti: en oikein tunne vetoa näihin mieslapsiin.  

Kirjassa oli kuitenkin aika hauska anekdootti Henrik Tikkasen visiitistä eräässä saaristolaiskaupassa. Hän oli kysynyt Fazerin suklaata ja saanut vastaukseksi, että kaupassa on vain Pandaa. Fazeria ei voi hyllyille ottaa, se kun ostetaan heti pois! 

2 x Ian McEwan

PuoLiskoinen ja minä luemme kumpikin Ian McEwania. PuoLiskoinen sai juuri loppuun Rannalla ja itse luin Amsterdamin. Syksyiset lomapäivät ovat kuluneet nopeasti – liian nopeasti. Niihin on kuulunut barokkimusiikkia, kermatoffeeta, kirjastokäyntejä, hulluja elokuvia ja hyvää ruokaa. Syksyn värit ovat huikaisevan kauniita erityisesti pihavaahterassa. Huomaan pelkääväni tuulisia säitä ja lehtien liitämistä maahan. Tahtoisin ajan pysähtyvän juuri tähän syksyn vaiheeseen edes pieneksi hetkeksi.  

by Ninni

Vanha juttu!

HI-virus onkin oletettua vanhempi vitsaus ihmisten parissa. Se saattoi siirtyä simpanssista ihmiseen jo sata vuotta sitten. Asiasta tuli Ongelma oikeastaan vasta silloin, kun länsimaissa – Yhdysvalloissa – todettiin HIV-positiivisia tapauksia 80-luvun alussa.

Se päivän uutisannista. Jopa HIV on antoisampi ja mielekkäämpi aihe kuin jatkaa kaikki-tietävät-minkä pyörittelyä. Nyt aselakia uusitaan ja hyvä niin, jos se tuo ihmisille turvallisemman olon. Jokainen aikuinen ihminen kai ymmärtää, ettei ketään voi oikeastaan estää kilahtamasta ja tappamasta lähimmäisiään, jos sikseen tulee. Tarvittaessa näppärälle ihmiselle riittää kaksi kättä ja black and decker uskomattoman tuhon tuottamiseksi.

Tervonjuontia

Olen yrittänyt lukea Jari Tervon Myyrää ja Ohranaa. Turhaa on ollut työ – en lämpene. Luin sentään Troikan jokin aika sitten ja osittain jopa pidin siitä. Se parani loppua kohti. Minä ja Tervo emme kai vain sovi yhteen, minulle hänen romaaniensa lukeminen on tervon – tai siis tervanjuontia.

Vaikea on yksilöidä ongelman syitä. Esimerkiksi Troikan idea oli hyvä. Sehän pohjautuu todellisiin tapahtumiin: Mannerheimiä vastaan tosiaankin suunniteltiin murhayritystä itsenäisyyden alkuaikoina. Asialla oli vuoden 1918 mittelössä tappiolle jäänyt osapuoli. Pidin siitä äänestä, jolla Tervo antoi Mannerheiminsä puhua: se tuntui aidolta. Mutta mielestäni pietarinsuomalaisten elämänvaiheisiin jumituttiin turhan pitkäksi aikaa ja tapahtumat lähtivät tietyssä mielessä liian kaukaa. Sisällissodan tapahtumia on viime aikoina käsitelty melko paljon, on Leena Landerin Käskyä ja Raja 1918-elokuvaa. Troikka olisi tietysti kutistunut sivumäärältään huomattavasti, jos tapahtumat olisivat lähteneet liikkeelle reilusti sodan jälkeen. Tuskinpa tuo olisi ollut suurikaan vahinko.

Minulle on aina ollut vaikeaa jättää joku lukemani kirja kesken. Nyt sen kuitenkin teen. 

Päiväkirjan lehdiltä

Kävimme Itä-Suomessa viime viikonloppuna. Pitkä automatka ei tällä kertaa suistanut minua epätoivoon: lohtuna oli jälleen kerran kirjastosta lainattu äänikirja, Henning Mankellin Hymyilevä mies. Sitä kuunnellessa matka sujui kohtuullisen hyvin. Tauot pidimme perinteisesti Forssassa, Lahdessa ja Utissa.

Äänikirjassa Kurt Wallander, Mankellin luoma sympaattinen poliisihahmo, jahtasi oman yritysimperiuminsa luonutta rahakeisaria Alfred Harderbergiä. PuoLiskoisen kanssa ällistelimme Wallanderin kömpelöä tapaa toimia ihmisten kanssa: en usko oikean poliisin koskaan menettelevän tuolla tavalla, suorastaan tietoisesti pyrkivän ärsyttämään ja saamaan ihmiset vastustuskannalle. 

Maanantaina kävimme Turussa erään sukulaiseni luona (isän serkku, isoäitini kummitytär). Siellä kohtasimme myös lumipallokoiran, bichon havanaisin, hänen uuden lemmikkinsä. Ihan kuin lelukoira! Ja saimme varmasti maailman parasta omenapiirakkaa. Sukulaiseni esimerkin innoittaman leipaisin minäkin tuossa äskettäin kermaliköörikakun ja tiikerikakun. Tiikerikakkua jäi pakastimeenkin, mutta kermaliköörikakku ei kauaa meillä vanhene.  

by Ninni

Masentavaa magnetari-tietoutta

On löydetty uudenlainen magnetari-tähti. Täytyy toivoa, ettei se tule lähelle: luottokorttien magneettijuovan tiedot tuhoutuisivat 160 000 kilometrin etäisyydeltä. Voisi syntyä melkoisen hämmentäviä tilanteita ostoksilla! 

Maapallon magneettikentän voimakkuus on noin 30-60 mikroteslaa – se vaihtelee. Tavallisen magnetarin kenttä on noin sata miljardia teslaa. Sairaaloissa käytettävien magneettikuvauslaitteiden voimakkuus on 1-3 teslaa. Se ei kuulosta paljolta, mutta riittää poistamaan luottokortin magneettisuuden. Kerrottakoon sekin, että ihmiskeho ei magnetarin läheisyyttä kestäisi. Mahtava magneettikenttä koituisi meidän kohtaloksemme: vesihän on jonkin verran magneettista ja ihminen koostuu suureksi osaksi vedestä. Ruumiin vesimolekyylit yksinkertaisesti repeytyisivät irti toisistaan.

Näitä on mukava miettiä mielessään unettomina öinä.

by Ninni

Amok

Vielä ajatelma kansallisesta amokistamme: miksi riehua omassa koulussa? Yksinkertaisinkin kai tajuaa seurauksena olevan halveksunta ja huono jälkimaine. Jos "yhteiskunta" sapettaa, niin kohdevalinnan olettaisi olevan jotain ihan muuta: joko taloudellisen tai poliittisen valtaeliitin edustajat.

Jos suomalainen yhteiskunta on se suuri paha, niin Nokian pääkonttori kirpaisisi koulua enemmän. Näin minä ainakin järkeilisin. Tosin siitä ei kansan kiitosta heruisi: ulkomaiset osakkeenomistajat saisivat hyvän syyn siirtää pääkonttori pois Suomesta. Kultamunia muniva hanhi olisi typerää teurastaa. Arkadianmäki kai olisi johdonmukaisin paikka purkaa sisuaan, mutta tämähän ei ollut alun alkaenkaan mikään johdonmukainen temppu, joten se siitä.

Oma koulu on toki helppo riehumispaikka. Mikäpä sen yksinkertaisempaa kuin mennä ja räiskiä, kun ei ole pelkoa joutua törmäyskurssille jonkun kaapinkokoisen vartijan kanssa.

Siivousta ja Schildtiä

Olen taas siivoillut ja sotinut ikävystymisen tunnetta vastaan. Sain siivottua jääkaapinkin, ihan noin ylimääräisenä hyvänä. Ylijäämäaika on kulunut Göran Schildtin seurassa. Luin Epäilyn lahjan (ja loukkaannuin verisesti Bysantin ja ortodoksisen uskon puolesta, mielestäni aiheellisesti) ja nyt on menossa Odysseuksen vanavedessä. Schildtille oli kova pala huomata nykykreikkalaisten olevan jotain ihan muuta kuin Homeroon sankarit. 

Tämä ongelma lienee tuttu useimmille. Itse selviän pettymyksestäni syyttämällä reippaasti epäkohdista ottomaaneja. Sillä tavalla on mahdollista säilyttää myötämieli kreikkalaisia kohtaan, eikä kontrasti muinaisaikoihin käy sietämättömäksi. Selviytymismekanismi tämäkin!  

by Ninni

Vastarannan kiiski, eli haja-ajatuksia Päivän Teemasta

Déjà vu. Konginkangas, Jokela, Kauhajoki. Yksi bussiturma, kaksi ammuskelutapausta. Ja taas huomaan olevani mielipidevähemmistössä. Huomaan pelkääväni näitä ihmisten rajuja ensireaktioita, vaikka tiedänkin niiden menevän ohi ja tasapainon taas löytyvän muutaman päivän sisällä.

Muistelen Konginkangasta. Ihan viattomille rekkakuskeille näytettiin keskisormea ja huudettiin uhkauksia. Jonkun pää piti saada pölkylle. Lehtien palstoilla syytettiin päättäjiä (déjà vu, kuten sanottua) teiden huonosta kunnosta ja vaadittiin reilusti rahaa asian korjaamiseen.

Ja nyt, taas kerran, yritetään syntipukkia löytää mitä merkillisimmistä paikoista. Huudetaan Holmlundin eroa (miksi, ampuiko Holmlund kymmenen opiskelijaa?), puhutaan levottomia kaikkien aseiden keräämisestä jonnekin varikolle* ja Roope Ankan rahasäiliön suuruisen rahasumman lapioimisesta mielenterveyspalveluihin (jokaiselle opiskelijalle oma psykologitäti ymmärtämään).

Vielä minun vanhempieni lapsuudessa aseita oli todella runsaasti, vähän joka talossa. Eikä niitä pidetty missään kassakaapeissa. Lapsetkin tiesivät niiden sijainnin ja taisivat osata käyttääkin, jos tarve tuli. Koulukavereita ei silti ammuskeltu. Tämä siitä huolimatta, että sosiaaliturva oli olematon, eikä näitä nykyisenlaisia mielenterveyspalveluita ollut olemassakaan. Siihen aikaan kai ihmiset vain kasvattivat lapsensa ja sillä selvä. Kasvatukseen kuului sellainenkin periaate, ettei toisia ihmisiä ammuta.

Haudataan rauta ruostumaan?

Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Kuinka voidaan luoda sataprosenttisen turvallinen yhteiskunta, jossa mitään ennakoimatonta ei koskaan tapahdu? Aloitetaan metsästysaseista ja käsiaseista: pois sellaiset yksityisiltä kansalaisilta. Poliisi tehköön ratsiat yksityiskoteihin (viis mistään kotietsintäluvista, yksityisen omaisuuden suojasta ja muista, sisään vaan, turvallisuushan on tärkeintä!) ja vieköön ihmisten omaisuuden pois. Rynnäkkökiväärit pois puolustusvoimilta: siinähän on varsinainen kauhun yhtälö muodostumassa, paljon nuoria, arvaamattomia miehiä ja sarjatuliaseita. 

Valitettavasti teräaseetkin ovat mahdollinen riski. Tarmokas puukottaja voi saada montakin ihmistä hengiltä, ennen kuin hänet saadaan taltutettua. Joten kaikki puukot, puntarit, leipäveitset ja lihaveitset pois. Jätettäisiinkö sentään ihmisille heidän voiveitsensä – luvanvaraisina tietysti – ettei tarvitse paljain näpein levitellä voita näkkileivälle? Kirveet on muuten myös syytä takavarikoida. Sellainen tekosyy kuin polttopuiden pilkkominen ei voi oikeuttaa tappavan aseen hallussapitoon.

Pannahinen! Suurin paha on kuitenkin internet. Internetin kautta saa suhteellisen yksinkertaiset ohjeet esimerkiksi sirpaleräjähteen valmistamiseen. Kemian numeron ei tarvitse olla kymppi suoriutuakseen tehtävästä. Ehkä meidän pitäisi harkita Kiinan kaltaista internetin käytön rajoittamista? Ja koska Kauhajoen murhaaja oli IRC-galleriaan kirjautunut, niin tuollaiset yhteisöt nyt ainakin pitäisi kieltää. Sananvapaudesta ja muusta viis, kun on turvallisuudesta kyse! Tarmokas pommintekijä toki löytää ohjeet helvetinkoneeseen vaikka kirjoistakin – seuraavaksi kai pistämme kirjaroviot pystyyn, niinhän natsien aikaan tehtiin Saksassakin.

Vaikka nyt olenkin lähinnä tyrmistyneen epäuskon vallassa ihmisten reaktioiden vuoksi, niin tiedän (toivon, uskon?) järjen vielä voittavan. Niin vähän kuin ampumaharrastus itseäni kiinnostaakin, niin toivon senkin olevan vielä Suomessa laillisesti mahdollista. Mistäpä sen tietää vaikka näiden tapahtumien jälkeen katsottaisiin peiliin ja arvokasvatuskin tulisi vielä muotiasiaksi. Sellaisenkin suhteen sitä haluaa olla toiveikas.

Mohamed Atta

Attahan oli yksi näistä kaksoistornimiehistä. Lensi jumbojetillä päin New Yorkille tunnusomaisia torneja ja väitti tekevänsä sen Jumalan kunniaksi. Niin kieroutunut kuin teko olikin, niin onhan siinä jotain pohdittavaa. Egyptiläistaustainen mies on valmis itsemurhaiskuun Jumalan vuoksi, suomalainen nuori sopertaa jotain äärimmäisen epä-älyllistä ja merkityksetöntä ja tappaa itsensä – niin, minkä vuoksi? Ei minkään! Vai sen vuoksiko, että pääsee kasvokuvallaan postuumisti Ilta-Sanomien etusivulle?

*) Tuollainen aseiden supervarikko muuten olisi ihanteellinen kohde kenelle hyvänsä aikaansaavalle hämärämiehelle tai asevarkaalle. Järjestäytynyt rikollisuuskin kiinnostuisi varmasti. Miksi ei yhtä hyvin "taottaisi miekkoja auroiksi". Yhtä käytännöllinen ideahan sekin olisi.

by Ninni

Kaikkivoipa terapia?

Suomessa on taas kouluammuskeltu. Edellisestä kerrasta ei ole, ikävä kyllä, kulunut pitkää aikaa. Asian vatvominen on turhauttavaa – erityisen turhauttavaa on tämä usko mielenterveyspalveluiden kaikkivoipaisuuteen. Lisää rahaa siihen osoitteeseen (mieluiten jokaiselle kansalaiselle oma yksityinen terapeutti), niin kaikelta ikävältä säästytään. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista.

Minä nyt kuitenkaan en usko, että terapialla estetään tällaisia tapahtumia. Yhteisössä, jossa ihmisten arvopohja on ohut tai olematon, on lyhin tie maineeseen ja kunniaan tappaa joukko sivullisia ja samalla itsensä. Maine tietysti tulee postuumisti, mutta moniko nuori – tai vanhempikaan – pystyy oikeasti käsittämään olevansa kuolevainen?

Paljon olen kaikenlaisia ihmisiä tuntenut, mutta en yhtään sellaista, joka olisi terapialla "parantunut". Tiedän tapauksia, jotka ovat käyneet jollekin pseudotieteilijälle vuodattamassa sisimpiä tuntojaan vuosikymmenten ajan. Terapeutti saattaa aina välillä vaihtua, mutta asiakkaan tilanne ei. Ongelmat sen kun jatkuvat vain, mitään edistymistä ei tapahdu. Ainoa aktuaalinen muutos tapahtuu lompakossa: se kevenee huomattavasti.  

Lääkitykseen toisaalta uskon lujasti. Ihmisaivothan ovat sähkökemiallinen järjestelmä, johon voi vaikuttaa lääkkeillä. Lisäksi tuo vaikutus on havaittavissa ja osoitettavissa. Eli konkreettinen apu tulee psykiatrilta, lääkemääräysten kirjoittamiseen oikeutetulta lääkäriltä. Psykiatriaa taas tarvitaan paljon nykyistä vähemmän, jos ihmiset saavat jo lapsuusiässä vanhemmiltaan eväät tasapainoiseen elämään, toisten ja oman elämän ehdottomaan kunnioitukseen.

Alakulo

Karen Blixenin elämänkerta alakuloisti mieltäni eilen ja tänään. Judith Thurmanin perusteellinen ja pikkutarkka Karen Blixen: tarinankertojan elämä oli vaikuttava asiantuntevuudessaan, itse kohteen tarina minua masensi. Miksi nuori eksentrikko saa paljon anteeksi, mutta vanhan ihmisen eksentrisyys vain huvittaa tai säälittää ympäristöä? Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta sehän nyt ei ole varsinaisesti mikään uutinen.

Ihailen Blixeniä: harva nainen olisi niin vapaa katkeruudesta saatuaan syfilistartunnan puolisoltaan. Harva antaisi anteeksi sellaista taloudellista ajattelemattomuuttakaan mihin Blixenin mies syyllistyi. Karen Blixenissä yhdistyvät silti hämmästyttävä suurisieluisuus ja pikkumaisuus oudolla tavalla. Halu olla vapaa, mutta myös hysteerinen takertuvuus ihmissuhteissa. Kyky suureen anteliaisuuteen ja toisaalta pienisieluinen lahjojen ottaminen takaisin (!), ystävien ja auttajien tahallinen loukkaaminen.

Eurooppalaisena Afrikassakaan ei ole missään mielessä tiukasti totuudessa pysyttelevä kirja. Kirjoitustapa antaa ymmärtää niin, mutta sen totuus on kaunisteltua. Toisaalta: emmekö me kaikki ala muuttaa totuutta siinä vaiheessa, kun alamme muuntaa sitä kirjalliseen muotoon? Kirjaimet, sanat, lauseet – totuus karkaa yhä kauemmas, vaikka kuinka haluaisimme siinä pysytellä. Kumarran nopeasti Jacques Derridan suuntaan ja väistyn takavasemmalle.

by Ninni

Inhotuksia

Television kokkikilpailut herättävät minussa voimakasta vastenmielisyyttä. Kuka on sanonut, että ruoalla leikkiminen on hauskaa? Kuka on sanonut, että se on hyvää viihdettä?

Kokkisota oli aikoinaan varsinainen pohjanoteeraus. Ihmiset tunkivat studioon varustautuneina lakritsapötköllä ja herkkusienillä. Ja se oli sitten hurjan hauskaa katsoa, mitä näistä aineksista saadaan aikaiseksi mahdollisimman vähäisessä ajassa. Saimme todistaa taantumaa: aikuisten paluuta koulun seiskaluokan kotitaloustunnille, jossa mikään ei ollut mahdotonta.  

Oma lukunsa ovat nämäkin showt, joissa otetaan joukko ihmisiä nöyryytettäväksi keittiömiljöössä. Kisaan itsevarmana lähtenyt kotikokki saa rajua kritiikkiä alan ammattilaisilta ja se on sitten taas niin hauskaa että. Mallia näyttää kai brittiläinen öykkärikokki Gordon Ramsay, josta on suorastaan tullut sankari törkeän käytöksensä vuoksi. Entisen pallonpotkijan valmistama ruoka ei olekaan vain ruokaa, vaan Ruokaa. Se oikeuttaa suhtautumaan halveksien jokaiseen, joka oletettavasti ei suhtaudu kokkaukseen samanlaisella pieteetillä.

Ruokaintoilijoita rasittavampia ihmisiä ei olekaan. Kun yksinkertaisista asioista aletaan tekemällä tehdä vaikeita ja koukeroisia, niin metsään mennään. Oltiinpa sitten kotikeittiössä tai studiossa kameroiden edessä. 

Eilinen

Kävimme kirjasto(i)ssa PuoLiskoisen kanssa. Lainasin Bachin H-mollimessun, Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa* ja Maija Kilkin toimittaman Kotiapulaiset: muistoja sadan vuoden ajalta. Löytyipä vielä Raision kirjastosta Leonard Cohenin Kauniit häviäjät ja pitihän se tietysti ottaa.

Kilkin kirjaa olen jo silmäillyt. Pahimmillaan pikkupiika saattoi olla 10-vuotias lähtiessään kotoa. Ja kuinka suuria vastuita ja monia tehtäviä hoitivat vain 14-15-vuotiaat tytöt viime vuosisadan puolivälissä. He hoitivat kokonaisen talouden töineen ja lapset siihen päälle. Töiden lomassa moni poti koti-ikävää, ikävää maaseudulle. Nykyisin pidetään urotyönä, jos yläasteikäinen siivoaa itse oman huoneensa – niin muuttuu maailma.

Kirjaston lisäksi eilen oli tietysti myös tanssipäivä. Baletissakin huomaa syksyn saapuneen. Sen verran viileää on jo, että säärystimet tulevat tositarpeeseen. Juominen oikeasti ehkäisee suonenvetoja, senkin olen tullut huomaamaan. Sarjat alkaa jo muistaa todella hyvin ja opettaja lupasikin niiden pysyvän ennallaan vielä ainakin parin viikon ajan.

Teimme tunnin loppuun kuuluvat hyppysarjat nyt keskilattialla. Tangon puutteen tunsi kipeästi: siitä on niin helppoa ottaa tukea ja varastaa vähän voimaa, niin että loikkiminen näyttää komeammalta kuin se oikeasti onkaan. Tasapainokin on kovilla keskilattialla. Harjoittelemalla se kuitenkin paranee.

Suomalaiseen kirjakauppaan tilaamani kirjakin oli saapunut ja haimme sen baletin jälkeen. Kuinka osuvaa: kirja oli Agrippina Vaganovan Basic principles of classical ballet. Noinkohan sen luettuaan balleriinailee paremmin? Kirja koostuu jokaisella balettitunnilla vastaan tulevien perusasioiden esittelystä. Mukana ovat hypyt, pliét, liikkeitä yhdistävät apuaskelet (pas de bourréet, coupét, flic-flacit ja passét), käsien, jalkojen ja vartalon asennot ja erilaiset jalkojen iskevät ja venyttävät liikkeet.

*) Minun Afrikkani pohjautuu juuri tähän kirjaan.