Tekijä: Ninni

by Ninni

Turmiolan tommit ja tiinat

Kovin surullista: vasta 14-vuotias tyttö kuoli täällä kotimaassa ilmeisesti palelluttuaan hankeen. Alkoholilla oli todennäköisesti osuutta asiaan.  

Miksiköhän meillä Suomessa juodaan niin holtittomalla tavalla? Tietysti tilastot kertovat aina eri asiat lukijasta riippuen: uskoisin alkoholin suurkuluttajien ja ongelmakäyttäjien olevan suhteellisen pieni joukko koko populaation seassa. Ongelma ei oikeastaan olekaan juodun alkoholin määrä, vaan se tapa jolla juodaan. Se tapa on kovin usein tämä naula päähän/pellit kiinni-tyyli.

Jostakin syystä on sosiaalisesti hyväksyttävää olla alkoholiahmatti. Jos sitä hyvää on tarjolla, niin sitä nautitaan oikein olan takaa – etenkin jos se on ilmaista. Tilanteen hulluus paljastuu, kun vertaa juomiskäyttäytymistä vaikkapa kahvipöytäkulttuuriin. Kuvitellaanpa ihmistä, joka pullan, keksien ja kakun äärellä alkaisi varsinaiseksi porsaaksi, ottaisi lisää aina vain, aina vain uusi kakunsiivu, uusi pulla, uusi keksi. Voisivat isäntäväen ilmeet olla näkemisen arvoiset. Kuitenkin saman mittakaavan käytös boolimaljan äärellä on vain hauskaa.

Minusta on turha kuvitella valistuksen purevan nuoriin. Valistuksen ja esimerkin välillä on nimittäin valtava juopa. On tarpeetonta saarnata kohtuuden hyveestä, jos melkein koko aikuisväestö käytöksellään antaa ymmärtää liikaa juomisen olevan hassua ja juomarin olevan verraton veikko, koko porukan hauskuttaja ja huumorimies. Humalamokailuista puhuminen ihannoivaan sävyyn on yllättävän yleistä ja sitä tapahtuu seurueissa, joissa sellaista ei oikeasti osaisi odottaa. Ja pienillä padoilla tunnetusti on suuret korvat.

Onneksi tällaiset alkoholin aiheuttamat paleltumistapaukset ovat kuitenkin aika harvinaisia. Minunkin nuoruudessani (devonikaudella) tällaisia sattui pari kertaa.

Hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja

Kirjasto on taas suonut antejaan ja hylly on täynnä hyvää luettavaa. Lainasin pitkästä aikaa Väinö Linnan Päämäärän ja Mustan rakkauden. Väinö Linna on meidän suomalaisten pyhä lehmä, hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa – mutta minäpä uskallan.

Ihmettelin mielessäni Päämäärän julkaisemista. Se nimittäin on paikoitellen todella.. no, huono. Päähenkilö on olemassa vain toimiakseen jonkinlaisena äänitorvena Linnan omille ajatuksille. Päähenkilön kieli on sekin epäuskottavaa ja julistuksenomaiset monologit epäaitoja. Ei oikeastaan ole mikään ihme, että Linnan yhteydessä keskitytään niin täysin Tuntemattomaan sotilaaseen ja Pohjantähti-trilogiaan. 

Seuraavaksi alan nautiskella Boel Westinin lupaavan paksusta teoksesta Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä.

by Ninni

Keinoihminen

Marcus Chown on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltään Päättymättömät päivät kuolleena. Luin sen, ahdistuin ja lumouduin. Jotkut ilmaan heitetyistä ajatuksista olivat niin outoja, että tuntuivat scifiltä potenssiin kymmenen. En tiedä tahtoisinko elää, jos saisin varmuudella tietää olevani vain joku tietokonesimulaatio. Tai luultavasti haluaisin sittenkin elää – elämä on useimmiten eläjälleen kallisarvoista ja kaikki ajatuksetkin siitä luopumisesta tuntuvat vaikeilta.

Paikoitellen tieteisfilosofien ajatuskulut muistuttavat paljon vanhempien filosofien aatoksia. Ajatus simuloiduista tietokoneen luomista "ihmisistä" muistuttaa Berkeleyn tokaisua, jonka mukaan me ihmiset olemme olemassa vain Jumalan mielessä. Ajatus on sama, kieli- ja mielikuvat vaihtelevat. Berkeley puhui Jumalasta, nykyihminen puhuu superälystä tai supertietokoneesta.

Jotkut kirjassa siteeratut ajattelijat leikittelevät ajatuksella ylösnousemuksesta aikojen lopussa. Mutta tuossa ylösnousemuksessa on kristillistä pelkästään toimintaa kuvaava sana: fyysikko Frank Tiplerin ylösnousemus on tietokonesimulaatio (taas kerran!), jossa kaikki eläneet ja kuolleet ihmiset herätetään henkiin. Superäly on sen tekevä, uskoo Tipler, ja tuo ylösnousemus on kuin juutalais-kristillinen käsitys taivaasta. Tiplerin mukaan kuoleman hetkellä me ihmiset suljemme silmämme kuolonuneen ja sitten – koska kuolleelle aika ei kulu – heräämme henkiin entistä ehompina.

Minusta on mielenkiintoista, kuinka kristinuskosta innostumattomatkin ihmiset voivat tehdä omasta mielestään epätodesta tarusta totta. Idea ylösnousemuksesta kaappaa ihmisen, vangitsee ihmisen mielen, ja hän kehittelee ajatusta omista lähtökohdistaan tieteisuskon mukaiseen suuntaan.

Päivän sitaatti..

.. tulee Pablo Picassolta: "Tietokoneet ovat hyödyttömiä. Ne antavat vain vastauksia."

by Ninni

Siivekkäitä monenlaisia

Yleensä balettitanssijoita verrataan joutseniin. Eilen tunnilla olin kuitenkin kuin kurki suolla. Yksi kuva puhukoon enemmän kuin tuhat sanaa: kuten tuo lintu, niin myös minä. Toinen jalka ylhäällä, kädet (siivet?) epätoivoisesti tasapainoa haroen. Selvä kurki. Ei joutsen.

Kirjastoreissulta jäi käteen paljon mielenkiintoista niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Luin jo Timo Eskolan Ateistit alttarilla: miksi papit kiistävät uskonoppeja ja Anna Kortelaisen Rakkautta sattumalta. Lainasin Marilyn-elokuvankin, Piukat paikat, vain huomatakseni illalla sen tulevan YleTeemalta. 

Jos parhaat ballerinat muistuttavat joutsenia ja minä olen suolla horjuva kurki, niin tässä siivekkäiden kategoriassa Marilyn olisi kupukyyhky. Mietin perustuuko Marilynin viehätys komediarooleissa hänen alleviivattuun vaarattomuuteensa? Hän ei ole uhka. Piukoissa paikoissa Sugar Kane sanoo itse olevansa tyhmä. Hän rakastuu helposti ja aina vääriin miehiin, toisin sanoen hän on tunteellinen, tunteiden vietävissä, sydäntään – ei järkeään – seuraava. 

Hän on pehmeä: tukka hattaramaisen pehmoinen, ilmava pilvi ja vartalo yhtä pehmustettua kurvia aina rinnoista lantioon ja muodokkaisiin sääriin asti. Hän ei laula, hän livertää ja kujertaa. Naiset voivat tuntea ylemmyyttä sellaista vaaleaverikköä kohtaan niputtamalla hänet tyhmäksi pimuksi. Miehet voivat tuntea ylemmyyttä, koska tuollainen nainen laskelmoidessaankin on läpinäkyvä ja hyväsydäminen, hänellä ei ole sellaisia salattuja intressejä, joista mies ei halutessaan voisi päästä perille. 

by Ninni

Highway hypnosis x 2

Tänään koin sen peräti kaksi kertaa, sen tunteen kun autoillessa yhtäkkiä havaitsee ajaneensa kilometrikaupalla ollenkaan miettimättä ajamistansa. On "automaattiohjaus" päällä: sitä vain on samalla tutulla reitillä, sille päätyy ja sillä pysyy ihan itsestään. Kilometrit katoavat jonnekin ja äkkiä havahtuu jossain pitkän matkan päässä.

Joskus väsyneenä siivotessa huomaa saman robotinolon. Ihminen ryömii piiloon syvälle mekaanisesti toimivan koneen sisälle.

Senttien menetyksiä

Olen menettänyt paljon senttejä tänään. Hiuksista lähti muutama (oli leikkauksen aika) ja kukkarosta lähti vielä useampi (oli nimittäin myös vaateostosten aika). Oikeastaan kaupungille ei koskaan pitäisi lähteä liian mukavissa kengissä – silloin päätyy vain tuhlauksen tielle. 

by Ninni

28.1.814.

Tällä päivämäärällä kuoli idolini Kaarle Suuri. Pyreneistä Elbeen ja Tiberistä Pohjanmereen saakka ulottunut mahtava kristillinen yleisvaltakunta kuoli hänen mukanaan. Kaarle Suuren onnettomuus nimittäin oli sama kuin niin monen muun suuren hallitsijan: jälkeläiset eivät olleet hänen mittaisiaan miehiä.

Beethoven-kausi

Musiikillisesti meillä on menossa Beethoven-kausi. Vanhan CD-soittimen tehtyä (lopullisen) lakon hankki kiltti PuoLiskoinen tuon uuden, joka pystyy pyörittämään peräti viittä levyä sisuksissaan. Eikä ole kertaakaan sitä tehdessään vielä mennyt edes jumiin, ihme ja kumma. Nyt jokainen noista viidestä levystä on Ludwig vania.

Pian siirrytäänkin jo siihen vaiheeseen, jossa passioiden kuunteleminen alkaa olla sopivaa. Silloin Beethoven vaihtuu Bachiin. Ihan pian, mutta ei aivan vielä.

by Ninni

Un film de Jacques Tati

Viime päivien vapaa-aika on sujunut Jacques Tatin elokuvia katsellessa (herra Hulot on lyömätön) ja Kjell Westön romaaneja kahlatessa.

Play Timessä Tati näyttää tuskallisella tarkkuudella sen maailman, jonka olemme luoneet: maailman täynnä mielivaltaisia elektronisia ulvahduksia ja pirinää, lasiseinäiset akvaariotalot, teknisten tehovempeleitten voittoisan marssin. Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämä maailma nimittäin on hassu, kun se törmää yhteen vanhanaikaisen ihmislihan ja ihmisajattelun kanssa. Kaikki sekoilevat, harva on kuin kala vedessä. Useimmat taitavat olla jossain määrin muukalaisia, myönsivätpä he sen tai eivät. 

Minä olen paljon pohtinut näitä työkuutioita. Tarkoitan siis suurta tilaa, joka on työnantajan toimesta jaettu pikkuruisiin kuutioihin, joissa jokaisessa asustaa palkkaorja. Ne muistuttavat minun mielestäni pilttuita tai karsinoita, sellaisia joihin sullotaan eläimiä. Karsinavaikutelma sen kun korostuu, jos kuution seinät eivät ulotu noin 140 senttiä korkeammalle. Karsinoissa ihmishevosen on tarkoitus hirnua puhelimeen naapurin häiritsemättä. 

Joskus Tatin elokuvan jälkeen ja työkuutioiden pohdiskelun jälkeen sitä alkaa ajatella kaikenlaista. Kuten vaikkapa maanviljelystä ja sen käytännön toteutusta. Kuinka raivata pelto, miten viljellä sitä, kuinka kerätä sato. Ja mahtaisiko olla ylivoimaisen vaikeaa tulla toimeen omavaraistaloudessa. Sujuisiko minulta villan karstaaminen, saisinko lankaa ja kangasta syntymään. Suomen karttaa katsellessa katse kipuaa paljon Jyväskylää ylemmäs ja idemmäs.  

by Ninni

Tavallisuus hyveenä

Viikonvaihteen Ilta-Sanomissa oli Kauhajoen koulusurmaajan äidin haastattelu. Sisällöltään se muistutti Jokelan koulumurhaajan vanhempien puheenvuoroa: en tiedä mikä meni vikaan, en osaa sanoa miksi, yllätys, järkytys, suru. 

Miksi me ihmiset ostamme näitä lehtiä? Mitä oletamme tällaisista haastatteluista lukevamme – ehkä täydellisen ja kattavan selityksen, jonkinlaisen massamurhien mitä missä milloin-selvityksen? Sehän on aina tätä samaa: ymmällään olevat vanhemmat, kuvia hautausmaista ja kynttilämeristä, mahdollisesti joku kuva surmapaikasta. Tavallisen näköisiä suomalaisia koulurakennuksia, kivikuoria, jotka kerran kätkivät sisälleen tuskan ja kuoleman kovan ytimen. 

Semanttista pohdiskelua sunnuntain ratoksi

Mutta koulusurmat sikseen, minua mietityttää nyt tavallisuuden käsite ja sen merkitys. Millainen on Tavallinen Perhe? Sekä Kauhajoen Matti Saaren, että Jokelan Pekka-Eric Auvisen vanhemmat kuvailivat perheitään tavallisiksi. "Siksi puhun, että ihmiset eivät pitäisi meitä hirviöinä, ihan tavallisia ihmisiä ollaan", sanoo Riitta Saari Ilta-Sanomissa. Suomessa tavallisuus on hyve: taustasta erottumattomuus, turvallisuus, ennalta arvattavuus ja läpinäkyvyys. Samalla kukaan ei oikein tunnu tietävän mitä tuo tavallisuus on ja miten pitkälle sen rajoja voidaan venyttää – missä vaiheessa tavallinen muuttuukin epätavalliseksi. Voisiko olla niin, että sinun tavallisesi ei enää ole minun tavallistani, että meidän tavallisuuksiemme välillä on valtava juopa, jota on mahdoton kuroa umpeen? Käytämme samaa sanaa, puhumme eri asioista. 

Onko tavallisuus asumismuotoon liittyvää? Voiko tavallinen ihminen olla esimerkiksi nelikymppinen, joka asuu vuokralla? Pitääkö olla säännöllinen ja vakituinen työ ollakseen tavallinen? Kuuluuko tavallisuuteen perjantaipullo ja lauantaisauna? Vai pullantuoksu keittiössä ja lasten partioharrastus? Ehkä tavallisuus on ammattisidonnaista. Tavallinen perhe: insinööri-isä, sairaanhoitajaäiti, tyttö ja poika, balettia ja jääkiekkoa, etelänmatkoja.

Minä en usko murhaajien pitävän itseään tavallisina ihmisinä. He kuvittelevat olevansa jotain enemmän. Heiltä vain usein unohtuu, että tuhoaminen on helpompaa kuin rakentaminen ja luominen.  

Naistenlehdissä  ja iltapäivälehdissä myös monet korkean profiilin menestyjät korostavat olevansa tavallisia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti elävänsä tavallista elämää. Varmasti se on tottakin: samalla tavalla jokainen tekee ruokaostokset, valikoi banaanit ja appelsiinit, olipa kauppana sitten Lidl tai Stockmannin Herkku. Samalla tavalla niissä jonotetaan, samalla tavalla ärsyttää lykkiä ostoskärryä tai raahata painavaa koria.

Jos olemmekin kaikki jo niin tavallisia, ettei tavallista ole? Jos se onkin muuttunut pelkäksi tyhjäksi sanaksi, joka ei enää tarkoita mitään. Vai voisiko se tarkoittaa – ihan paloiteltuna – tava-llista. Ihmistä, jolla on tapoja, eli siis ihmistä, joka ottaa huomioon muut. Kuinka moni oikeastaan onkaan tavallinen? 

by Ninni

Humanisti par excellence

Nuo sivun alalaidassa olevat pääsiäiskorttikuvat ovat jo pitkään vaivanneet minua. Pois en niitä saa – tarvitsen PuoLiskoisen apua. En osaa käyttää tätä blogisysteemiä, tehdä muutoksia, lisätä ominaisuuksia. Vanhaa vuodatusblogiani hallinnoin hiukan paremmin, vaikken mihinkään mestarikategoriaan kuulunutkaan.

Pääsiäiskorttien ärsyttävyys perustuu niiden anatomiseen epäuskottavuuteen. Niistä tuli kanan ja kukon sekamuotoja: en ymmärtänyt tehdä kukkoa valkoiseksi ja varustaa sitä pyrstösulilla. Olin korteista aluksi mielettömän ylpeä (siksi ne tännekin postasin), kunnes eräs vastaanottaja ajattelemattomuuttaan tuli paljastaneeksi tosiasian. Kylläpä harmitti. Erityisesti kun olin askarrellut niitä paljon, eli siipikarjaa koskeva tietämättömyyteni tuli esiteltyä laajalle ihmisjoukolle.

Toisaalta noissa korteissa kristallisoituu oma olemukseni kahdellakin tavalla: humanisti par excellence. 1. Koska mitä ilmeisemmin olin sairaana silloin, kun koulussa opetettiin biologiaa, toisin sanoen luonnontieteitä ja 2. koska en osaa – tai en uskalla – käsitellä tietokonetta poistaakseni häpeän aiheuttajan.

Aika entinen

Luin Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran. Se oli työlästä luettavaa, se ei auennut heti. Henkilögalleria on niin suuri – vaati aikaa kiinnostua jokaisesta henkilöstä ja haluta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Missä kuljimme kerran on massiivinen aikakausikuvaus: aikajana ulottuu 1900-luvun alusta aina talvisodan kynnykselle. Lopuksi luodaan katsaus vielä senkin yli ja ohi. Minulle tämä kirja oli serenadi Helsingille, ensimmäisen tasavallan Suomelle. Kaupunki ei ole henkilö, mutta tässä romaanissa kaupunkia tutkaillaan, nuorta Suomea katsotaan, eri yhteiskuntaluokkien edustajien silmillä.  

Sitä kokee merkillisen tunteen, kun joku aina arkeen kuulunut asia esitetään uutena, ihan tuoreena. Tässä romaanissa sellainen asia on Fazerin suklaa. Se suklaa, jonka me tunnemme Fazerin Sinisenä. Meille se on monimuotoinen: sitä on patukkamuodossa, sitä on levynä, sitä on piristetty lukemattomilla eri lisukkeilla. Se on osa arkista elämää – se on melkein läpinäkyvää, sitä ei edes huomaa. Mutta ajatella sitä ihan uutena, erikoisuutena, arvostettuna herkkuna.. Se tuntuu oudolta.

by Ninni

Ihmisellä on asiaa

Olen seurannut mielenkiinnolla televisio-ohjelmaa Mitä uskoa. Ohjelmassa toimittaja liittyy evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja pohtii sen jälkeen pappien kanssa kristinuskon käsitteitä ja arvomaailmaa, vaikeuttaan uskoa et cetera.

Minusta jo tuo alkuasetelma oli käsittämätön – jos siis ymmärsin asian oikein. Eli ensin ihminen liittyy kirkkoon ja alkaa sitten pohtia voiko uskoa Jeesukseen? Eikö olisi ollut parempi tehdä toisinpäin, eli ensin miettiä näitä uskonasioita ja sitten liittyä – jos tarvetta enää on?

Säälin pappeja, heidän osansa ei ole helppo. Tulee kyselijä ja papin on ounasteltava millaisista lähtökohdista juuri tämä ihminen on liikkeellä, kuinka myydä hänelle usko, millaiseen pakettiin kääriä, että menisi kaupaksi. Onko kyselijä liberaali, joka on tuohtunut kirkkokunnan (oletetuista) asenteista erilaisia vähemmistöjä ja naisia kohtaan? Vai olisiko tässä konservatiivi, joka etsii napakampia arvoja? Siinäpä ongelma. Parasta pitää kieli keskellä suuta!

Tässä ohjelmasarjassa toimittajan keskustelukumppaneina oli enimmäkseen neljä pappia, kaksi miestä ja kaksi naista. Kaikki tuntuivat edustavan sallivaa, vapaamielistä suuntausta. Kuriositeettina vilauteltiin sellaisia konservatiiveja kuin naispappeuden vastustajana tunnetuksi tullut pastori Markus Malmivaara ja seksin avioliittoon rajaava pastori Elina Koivisto.

Minulle syntyi koko tästä etsinnästä sellainen vaikutelma, että tässä ihminen tarkkaan valikoi, vetää rasteja ruutuun pitkässä listassa: tuohon voin uskoa, tuohon en, juuri tuon piirteen tahdon omaksua, tuota en. Valitaan parhaat palat. Karkkilaariuskoa, yksityisajattelua. Minä tiedän parhaiten, minä ihminen. 

Aloin tuntea kunnioitusta paljon ryöpytystä osakseen saanutta Malmivaaraa kohtaan, koska vaatii rohkeutta olla myötäilemättä ja mielistelemättä, ja puhua niin kuin vakaumuksensa pohjalta ajattelee. Se ei ole helppoa. Kaikkihan me haluamme olla niitä kivoja kavereita, sanoa mukavia asioita, tehdä ihmiset iloisiksi ja olla pidettyjä. Mutta voiko ihminen alkaa muutella itselleen pyhää asiaa miellyttääkseen satunnaista kuulijaa? Mielestäni ei. Jos taas mikään ei ole pyhää, niin toki sitä silloin on mahdollista väännellä ja käännellä mihin suuntaan vain.  

Ohjelmassa kysyttiin myös miksi Jumala ei vastaa rukouksiin. Voisiko syy olla meissä tämän ajan ihmisissä itsessämme? Asioista voi olla sellainen näkemys, että heti kun vain vaivaudutaan vähän rukoilemaan, niin taivaiden täytyisi aueta ja selkokielisen vastauksen – meille mieleisen vastauksen – jyristä korviimme. Hei Jumala, ihmisellä on asiaa, riennäpä heti vastaamaan, koska vastausta vaaditaan. Koska muuten kyllästymme, me väsymme – on niin paljon muuta, parempaa ja mielenkiintoisempaa tekemistä. Palveleeko näin toimiva Jumalaa, vai odottaako Jumalan palvelevan itseään.

Joskus tuntuu kuin jokin olennainen asia olisi täysin hukassa. Voisiko sitä kuvata vanhahtavalla termillä Jumalan peloksi? Pyhyyden tajuksi? Rudolf Otto kirjoitti siitä teoksessaan Das Heilige. Pyhän edessä tunnetaan pelkoa, sen kunnioitusta herättävän  mysteerin, mysterium tremendum, edessä. Sopiiko pyhä viihteeksi, viihde pyhäksi? Enpä usko ainakaan Rudolf-ystäväni olleen sitä mieltä. 

by Ninni

Degeneroitunut primitiivi?

On onni elää vasenkätisenä 2000-luvulla. Aiemmin olisi tuon ominaisuuden vuoksi saanut kantaa melkoista ennakkoluulojen kuormaa mukanaan. Näin ainakin kertoo Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa. Siteeraan näkemystä, joka kirjan mukaan julkaistiin Medical Recordissa vuonna 1886: "Oikeakätisyys on hinta, joka on maksettava täydellisemmästä ja kyvykkäämmästä yhteiskunnasta, kun taas vasenkätisyys näyttää olevan jonkinlainen arkaismi, paluu primitiiviseen tilaan." 

Brysselin yliopiston psykofysiologian laboratorion työnjohtaja Josefa Ioteyko oli samoilla linjoilla vielä vuonna 1916. Hänen mukaansa vasenkätisyys on jättikasvuisuuteen tai kääpiöyteen verrattavissa oleva poikkeavuus. Hän myös kannattaa lämpimästi näkemyksiä vasenkätisistä degeneroituneina, rikollisuuteen ja mielipuolisuuteen taipuvaisina ihmispoloina. 

Minun kohdallani voidaan tosiaankin puhua myöhäisen syntymän armosta. Kerran vain aloin mietiskellä saatuani kohteliaisuuden käsialastani, joka on kuuleman mukaan kaunista, "vaikka oletkin vasenkätinen". Vaikka. Siitä huolimatta, että. Vähän kuin kiittelisi kädetöntä, joka osaa maalata käyttäen varpaitaan – tässä on kysymys voitetusta vammasta, viasta, josta huolimatta ihminen loistaa.