Oli ihan pakko kipaista eilen kirjastoon lainaamaan lisää Simone de Beauvoirin omaelämänkerrallista kerrontaa. Lainasin nyt Voiman vuodet – siinä Simone aloittaa suhteen Jean-Paul Sartren kanssa. Perhetytön muistelmien paras ystävä Zaza (Elizabeth Mabille) on kuollut – Simonen elämässä on ihmisen mentävä aukko. Serkku Jacques osoittautuu myöskin pettymykseksi: hänestä ei ole aviomieheksi Simonelle. Serkun vauhdikkaat poikamiesvuodet vaihtuvat yllättäen järkiavioliittoon sopivan tytön kanssa. Simonen suhde Sartreen (josta hän muuten aina käyttää sukunimeä) puolestaan on vapaa ja avoin. Kumpikaan ei usko avioliittoon.

Simone de Beauvoirilla oli oma uskonnollinen etsikkoaikansa, jonka vaiheita Perhetytön muistelmat valottavat. Voiman vuosissa hänen asenteensa uskontoon alkaa olla jo lähellä Sartren jumalankieltämistä, vaikka terminologia asioiden ja tunteiden selvittelyyn on yhä peräisin uskonnosta.

De Beauvoir ei voi välttää sivuamasta Sartren filosofiaa omaelämänkerrassaan: mies eli sitä todeksi parasta aikaa, samalla kun eli nuoruuttaan Simonen kanssa. Arkisen elämän taustalla kehittyivät suuret ajatukset. Sartren käsitys todellisuudesta on tavallaan armoton: ei ole Jumalaa ja ihminen on sattuman armoilla maailmankaikkeudessa. Moraalisessa mielessä ihminen on tuomittu vapauteen, heitetty tähän maailmaan valitsemaan ja kantamaan vastuun valinnoistaan yksin.

Minun mielestäni kaikki kielelliset konstruktiot hajoavat, kun tullaan riittävän lähellä elämän ydintä. Kysymys Jumalasta – tärkein ihmiselämän probleema, joka muuten koskee meitä kaikkia – johdattaa paradoksien polulle, elämän keskipisteeseen. Siellä sattuma ja kohtalo voivat olla saman asian kaksi eri nimeä. Sartren sattuma, kaikkialla läsnäoleva – onko se sittenkään joka suhteessa eri asia kuin Jumala? Sartre varmasti itse ensimmäisenä sanoisi, että on. En kuitenkaan voi päästä tästä ajatuksesta. Kieli on sidottu mielikuviin: älykäs ihminen ei tietenkään voi uskoa johonkin valkopartaiseen ukkojumalaan, jollaista meille on kaupiteltu. Ratkaisu on turvautua apofatismiin – tai sitten kaivaa sanavarastosta jokin sellainen käsite, joka ilmentää paremmin abstraktia. Kielellä ei pääse lähelle asioita, jotka ovat kielen ylä- ja ulkopuolella. Elämän ydin on singulariteetti – tunnetut luonnonlait lakkaavat olemasta.

Katsotaanpa kuvia!

Filosofointi sikseen. Päiväkirjaillaan mieluummin! Veimme tänään ikonit siunattaviksi. Kunhan ne kotiutuvat, niin sitten öljyämme ne ja otamme käyttöön.

Kesäkuu on lopuillaan. Jos minun pitäisi nimetä merkittävin asia tässä vuoden -08 kesäkuussa, niin se olisi ikonimaalauskurssi. Tässä ovat ikonimme syntyvaiheissaan. Kylä Klemelän taidekoulussa istuimme tällä ikkunapaikalla: taukohetkinä oli hyvä katsella kaunista luontoa ikkunaruudusta. Mustissa pienissä filmipurkeissa säilytettiin värejä ja keltainen mömmö sinikannellisessa lasipurkissa on sitä kuivan valkoviinin ja keltuaisen seosta. Pyhä Paula muotoutuu tässä oikealla, Jannen Januarius taas vasemmalla:

Seuraava kuva on Kylä Klemelän kuvataidekoulusta ja heti sen alapuolella koulun pihapiirissä oleva kaunis rakennus. Rakastuin tähän ympäristöön, tänne oli hyvä tulla.

Lopputulos – tai siis väliaikatulos ennen ristin piirtämistä pyhän käteen! Tekijän tassu on kuvassa mukana..