Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.