En tiedä olenko kelvollinen sitomaan ja päästämään PuoLiskoisen kengänpauloja, mutta niin tein joka tapauksessa tänä aamuna. Ei ollut miesparasta kumartumaan ja sitä itse tekemään: hänellä on kipeä lihastulehdus, johon sai lääkäriltä sekä sairaslomaa että antibioottikuurin. Jäykästi käy kävely, istuminen on tuskallista, kuumekin vaivaa. Minä mokoma olen tietysti terve kuin pukki.

Sain eilen tietää kiinnostavasta avoimesta työpaikasta ja hain sitä. En usko tulevani valituksi. Koulutukseni ei ole varsinaisesti mikään suositus minua kiinnostaviin paikkoihin. Valmistauduin tulevaan pettymykseen siivoamalla keittiön kaapin. Täytyi heittää pois melkoinen määrä vanhaksi menneitä suklaita ja vastaavia, niitä on jäänyt joululta asti syömättä.

Ulkona laulaa livertää jo peipponen – puoli kuuta kesään!

Maasta ja menneisyydestä

Luin Rosa Liksomin ohuen tarinakirjan Maa. Liksomin kertomukset ovat usein lyhyitä, mutta osuvia tokaisuja aikamme ilmiöistä. Ne osaavat myös olla salaperäisiä: lukijan on suorastaan pakko miettiä mitä Liksom oikeastaan tarkoittaa. Oliko se mukava hoitoalan ihminen armomurhaaja? Siksikö poliisit tulivat työpaikalle? Oliko hoitoon tuotu pikkutyttö tuhottu ympärileikkaamalla hänet, siitäkö oli kyse? Liksom ei sano suoraan, mutta lukija on vapaa mielikuvittelemaan ja luomaan oma käsityksensä tapahtumista.

Nautiskelen myös uudemman kerran Nietzschen teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista. Keitä oikeastaan olivat ne muinaiset kreikkalaiset, anaksimandrokset, herakleitokset ja homerokset, joita ihailemme ja joista kirjoitamme? Heissä yhdistyi pimeä julmuus, nautiskeleva aistien hämärä ja toisaalta tavaton filosofinen selkeys. Kreikkalaisten onneksi (?) he antoivat näiden elää ainakin osin rinnakkain. Moderni ihminen puolestaan hämmentyy joko-tai -ajattelussaan. Meihin on iskoistettu niin syvällisesti ajatus ihmisarvosta, työn arvosta, yksilöllisyydestä (johon ei liity ajatusta valtion tai yhteisön hyväksi toimimisesta nerokkaankaan yksilön päämääränä), että menneiden aikojen kreikkalaiset ovat meille henkisessä mielessä muukalaisia.

Olipa ihminen kristitty tai ei, niin tämä postmoderni maailmamme lepää edelleenkin juutalaiskristillisen arvomaailman pohjalla. Me uskomme työhön ja ihmisarvoon. Me uskomme tasa-arvoon. Korotamme taiteen tekemisen ylitse muiden ammattien. Tuomitsemme orjuuden, vaikka itse olisimme orjia. Kun katsomme menneisiin aikoihin haluten ymmärtää, niin meidän pitäisi porautua katseellamme eri aikakerrostumien ja kulttuurivaikutteiden läpi. Pystymmekö siihen?