Suuret ulkonäkömuutokset oikeastaan vasta saavat huomaamaan, kuinka paljon samaistumme sittenkin fyysiseen minäämme. Tiukka erottelu ruumiin ja sielun välillä on yllättävän yleistä: monen mielestä ”minä” on ruumiillisesta ulottuvuudesta erillinen entiteetti asustelemassa siellä jossain silmien takana.

Näyttäessään samalta voi huoletta unohtaa ruumiinsa ja kasvonsa. Peiliin vilkaisee tahtoessaan nähdä onko huulipuna levitetty siististi ja onko ripsiväri varissut. Se on mekaaninen vilkaisu, johon ei sisälly sen enempää, Muutoksen tultua itseään katsoo toisella tavalla: ai tuon muotoiset kasvot minulla onkin, tällä tavallako hiukseni käyttäytyvät. Sitä saa kouriintuvan muistutuksen itsestään. Sitä muistaa, ettei olekaan vain muille näkymätön kasa ajatuksia.  Ruumista ei enää voi unohtaa, koska siinä tapahtunut muutos saa hätkähtämään joka kerran oman kuvan heijastuessa johonkin kiiltävään pintaan.

Muutoksen jälkeen miettii myös enemmän antamaansa vaikutelmaa. Näytänkö räjähtäneeltä, huvittavalta, omituiselta? Samana pysymisen lohdullisuus piilee siinä, ettei silloin enää kyseenalaista itseään. Samana pysyminen on turvallisuutta, varmuutta, lohdullisuutta. Muutokseen sisältyy aina riski ja pettymyksen mahdollisuus, se on yllätyksellisyyttä, uhkapeliä ja itsensä keksimistä uudelleen. 

Minulla oli tänään suhteellisen kohtalainen hair day. Alan sopeutua muutokseen, mutta aina peilikuva ei tunnu omalta. Mutta se on oma! Joskus se näyttää tyylikkäältä ja joskus taas piikkipäisen peikkomaiselta (erityisesti päiväunien jälkeen).

Sanoja ja kuvia

Luen José Saramagon romaania Kaikkien nimet. Sankari on jotain niin proosallista kuin väestörekisterikeskuksen virkamies. Väestörekisterikeskushan on paikka, jossa ihmisten elämäntarinat muuttuvat paperiksi, säntillisiksi sanoiksi syntymästä, muutoista ja kuolemasta. Rivien välistä henkii kuitenkin lihan, veren ja elämän tuoksu.

Katsoin vähän aikaa sitten Päätalo-elokuvan. Pidin siitä, vaikka siinä Päätelo olikin mielestäni kutistunut paljon todellista pienemmäksi mieheksi. Jotain aitoa siitä silti välittyi. On koskettavaa nähdä miehen sanovan leukaperät jäykkinä, että hän elättää perheensä ja kantaa vastuunsa. Suomessa aineelliset näkökohdat ovat olleet niin oleellisia – meillä ravinto ja hyvinvointi ei koskaan ole tullut helposti – että tuon parempaa rakkaudentunnustusta on jo vaikea kuvitella.