Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho ansaitsi tulla luetuksi yhdeltä istumalta. Se on vuoden 2009 lisäpanos Oswald Spenglerin ja Arnold Toynbeen varhaisempiin kirjoituksiin. Ja hyvä sellainen – ainakin omasta mielestäni, minä kun satun allekirjoittamaan sen esittämät väitteet tosiksi melkein kaikissa suhteissa.

Uskonnon hävitessä häviää kulttuurin keskiöstä jotain hyvin olennaista. Mitä yhteisöllisyyttäkään (sitä kouluampumisten seurauksena vaadittua) voi olla ilman yhteisiä arvoja. Pelkkä yksilön etujen ajaminen johtaa yhteisön hajoamiseen. On naurettavaa alkaa lehtien gallupeissa tai koulujen vanhempainilloissa neuvotella yhteisistä arvoista. Meillä oli ne, mutta päätimme hylätä ne.  

Uskoisin niin Spengleriä kuin Vihavaistakin vierottavan ehkä eniten kirjojen otsikoissa olevan tuhon ja perikadon vuoksi. Semanttiset kiistat voivat olla yhtä kiehtovia kuin pitkäkestoisiakin ja niiltä välttyäkseen voi tuhon tietysti korvata sanalla muutos. Kaupat pysyvät auki, tavaraa riittää ja televisiokanavat lähettävät, siinä mielessä ei kulttuuriamme vielä uhkaa tuho – päinvastoin. Mutta pelkkä konsumerismi ei ole tarpeeksi voimakas liima liittääkseen ihmiset yhteen etenkään vaikeina aikoina.

Vihavaisen jälkeen siirryin Kari Enqvistin teokseen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Oli mielenkiintoista lukea tämä Vihavaisen jälkeen. Enqvistin maailmankuva on niin tätä aikaa kuin ylipäätään on mahdollista. Se on huomattavassa ristiriidassa Vihavaisen kirjallisen hätähuudon kanssa.

Enqvist esittää vertauksia uskonnosta sairautena, jonka (ehkä) voisi parantaa lääkkeillä, kuten skitsofreniaakin hoidetaan. Enqvistillä ei koskaan ole ollut pyhyyden kokemusta, joten sellaista hänen on vaikea ymmärtää. Muistisairaudesta kärsivää äitiä katsoessa tuntuu ajatuskin sielusta aivan mahdottomalta. Tässäpä kirja pähkinänkuoressa.

Marraskuu kulkee

Marraskuu kulkee kylmin askelin. Televisio suoltaa viihdettä. Minä katson ulos ikkunasta ja näen pimeän. Yöllä uneeni tulee kuollut isäni. Unessa on lämmin, kesä.