Lukaisin Aila Meriluodon kirjoittaman elämänkerran Lauri Viita: legenda jo eläessään. Se oli äkkiä tehty, kirjalla kun ei ollut pituutta kuin 153 vaivaista sivua.

Meriluodolla on sana hallussaan, eikä ihme kun on sentään runoilijasta kyse. Meriluodon Viita-kuvaus keskittyy näiden kahden taiteilijan yhteisiin vuosiin, lapsuuskokemuksia vain sivutaan lyhyesti. Ehkä Meriluoto on näin pyrkinyt suurempaan rehellisyyteen: parhaitenhan kirjoittaminen sujuu asioista, jotka itse tuntee. Silloin uskaltaa kertoa ja sanoa, ei tarvitse pelätä omaa ulkopuolisuuttaan ja asioiden käsittämistä väärin. Se pelko on olemassa silloin, jos ei kuvaa itse elettyä.

Tietynlaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. Vakan mielestä kansi on tavattoman viehättävä ja kannen mielestä vakka on vastustamaton. Meriluoto sanoo Viidan olleen melko kykenemätön arvostamaan naista. Suurin kohteliaisuus älykkäälle naiselle oli todeta hänen olevan ”kuin mies”. Viita etsi koko elämänsä ajan naisia, jotka hoivasivat häntä, ihailivat ja palvelivat – Meriluoto itse toimi jonkinlaisena kirjurina, ihailevana yleisönä ja ääneenlukijanakin. Ehkä se oli taivaassa solmittu liitto, täysiverisen egoistin ja rajattomaan, sokeaan ihailuun kykenevän naisen liitto.

Miksi minua suututtaa Aila Meriluodon ylistyspuhe Viidan ylivertaisuudesta ja erinomaisuudesta? Se jättää kylmäksi, saa epäilemään. Mahtoiko mies nyt ihan niin merkillinen olla? Ja saisi kirjoittaa ihmisten ja enkelien kielellä oikeuttaakseen tempauksensa – tähän hän ei mielestäni kyennyt.

Miehen mielisairastelusta Meriluoto kirjoittaa näin: ”Varsinkin alkuaikoina minulla oli tuntu, että Lauri olisi mahtanut jotakin sairaudelleen, jos olisi halunnut. Olen yhä vakuuttunut, että mielisairas jossakin vaiheessa itse valitsee sairautensa.”

Ehkä meidän heikkoutemme haluavat ottaa meitä kädestä ja viedä, taluttaa jonnekin. Ainakin alkuvaiheessa – näin uskon minäkin – meillä on mahdollisuus riuhtaista itsemme irti ja sanoa: en tule. Ihan niin kuin riuhtaisisi itsensä irti tunkeilevan ihmisen otteesta. Noli me tangere.

153 sivua tulivat kuitenkin nopeasti luettua, niissä oli yhden ihmissuhteen ydin kauniisti kirjoitettuna. Kai me ihmiset etsimme koko elämämme ajan niitä silmiä, joissa on meille oikea katse. Viita taisi etsiä ihailua loistavaa silmäparia, jossa ei näkynyt epäilystä ja kritiikkiä. Meriluoto kai etsi jotain itseään suurempaa. Ja kun toiselle antaa paljon – kaikkensa – niin on pakko oikeuttaa se uhri jotenkin. On pakko uskoa, että tämä tässä on nero vertaansa vailla, muutenhan oma uhri olisi mieltä vailla ja elämän tarkoitukselta pohja pois.