Mustikoita riittää yhä vain. Tosin poimijan käsi kohtaa entistä useammin kuivuneita varpuja ja kuivettuneita tai ylikypsyneitä marjoja. Suurin osa sinisestä on kuitenkin vielä hyvää ja herkullista.

Tänään poiminnan keskeytti kokonaista kolme hanhien muodostamaa muuttoauraa. Ne lensivät taivaan halki melkoisen kaakatuksen kera. Taivas oli tyhjä niiden lekottaessa pitkin sen sinipintaa. Sitten seurasi kunnioittava väliaika ennen varisten raakkumista, jolla ne puolestaan ottivat taas taivaanvahvuuden haltuunsa.

Mehän oikeasti asumme kanadanhanhien arktisen muuttoreitin varrella. Lähistöllä on lintutorni, jossa asialle omistautuneet harrastajat käyvät varta vasten ihmettä ihastelemassa. Minulle riittää sattumanvaraisuus. Katse maasta taivaaseen: syksy! Syksy siivillä! Näyn jälkeen poiminta saa ripeämmän tahdin. Tuntuu kuin syksy tosiaan saapuisi jättiaskelin, eikä aikaa ole hukattavaksi.

Luonto ei halua pysytellä ulko-oven takana, vaan se tulee kutsumatta kylään. Tänään hiuksissani oli koko päivän neulanen, enkä huomannut sitä ennen kuin myöhään iltapäivällä. Varpuja ja lehtiä tulee myös ja taas on imurilla töitä.

Lukulampun alla..

.. kylpee keltaisessa valossa Martti Sinerman kirjoittama Taavetti Laatikainen: legenda jo eläessään. Olen edennyt siihen vaiheeseen, jossa Laatikainen oli RUK:n johtajana.

Sinerman sotilaselämänkerroista minulla on vain hyvää sanottavaa, ne ovat nautinnollista luettavaa. Tämän kirjan kohdalla huomio kiinnittyy lukijalle suunnattuun esipuheeseen, jossa Sinerma jo alkaa selittelevään tai puolustelevaan sävyyn minimoida Laatikaisen alkoholinkäytöstä kiertäneitä tarinoita. Ihmettelen miksi näin. Parasta melkein olisi joko vaieta arvokkaasti huhut hengiltä, tai sitten suoraan myöntää alkoholin olleen kenraalille akilleenkantapää. Parasta on vain myöntää tosiasiat silloin, kun niitä ei enää kieltääkään voi.