Sain Atwood-kauden kunnialla päätökseen. Kaksi viimeistä lukemaani olivat Yli veden ja Siniparran muna. Oikeastaan pidän Siniparrasta paljon enemmän kuin vedenylityksestä, vaikka Siniparta onkin novellikokoelma. Atwoodia lukiessa novellit tuntuvat minusta petokselta niiden lyhyyden vuoksi. Tarinoiden pitäisi olla pitempiä ja jatkoa jää janoamaan. Siitä kai petetty olo.
Helvi Hämäläisen jälkeen olen taas miettinyt kuolemaa, ikuisuutta, olemista ja olemattomuutta. On oikeastaan aika erikoista ettei kukaan meistä tiedä kuolintapaansa. Olen ennenkin sanonut meidän ihmisten selittävän elämämme tarinoina. Puhutaan elämäntarinoista ja se on yksi tapa jäsentää elämän perin hajanaiset tapahtumat: ymmärtämällä ne kertomukseksi, jossa on juoni, alku, keskikohta ja loppu. Romaanimuoto nyt yksinkertaisesti on syöpynyt tajuntaamme ja myöhemmin elokuvat viimeistelivät sen aloittaman työn.
Meidän tarinoidemme loput eivät enää ole meidän. Jotkut muut ihmiset antavat ne meille, tai pikemminkin itselleen. Mehän emme tajua omaa loppuamme, vaan elämä vain jatkuu, kunnes äkkiä katkeaa ja me itse olemme viimeisiä sen huomaamaan. Lopun kokemuksella tai sen sijoittamisella tarinaan ei oikeastaan ole enää merkitystä – ollaan jo toisella puolella.
Ansku – 7:47, Perjantaina 31. Heinäkuuta 2009.:
Minulle jää jokseenkin kurja olo kaikkien novellien lukemisesta, siksi en juuri niitä luekaan. Vasta tosin lainasin James Joycen Dublinilaisia, jonka sain kuin sainkin kahlattua läpi. Jostain kumman syystä en ole vielä sellaiseen novellikirjailijaan törmännyt, joka kirjoittaisi ”tasaisen” novellin. Yleensä kertomukset ovat aina alusta lähtien mukaansatempaavia ja yksityiskohtaisia, sitten puolenvälin jälkeen kirjailijalle on tullut kiire kääntää tarina loppuunsa, ja se alkaa yllättäen vaikuttaa vain kasaanheitetyltä. Kerro siis ihmeessä, jos tiedät yhdenkään oikein taidokkaan novellikirjailijan! 🙂
Ninni – 20:50, Perjantaina 31. Heinäkuuta 2009.:
Minulla oli yhdessä vaiheessa Raymond Carver-kausi, eli siis jumaloin hänen novellejaan! Oikeastaan vaikea sanoa tarkalleen MIKSI, koska niissä ei varsinaisesti ”tapahtunut” mitään.. Ne vain olivat kuin suoraan elämästä leikattuja palasia. Tuli sellainen vaikutelma, että ne ovat elävää elämää, koettua, elettyä, eikä mitään kirjoitettua. Vähän vaikea sanoa.. Carver nyt kuitenkin on yksi suosikkini.
Minusta olisi hyvä idea jos kirjaan laitettaisiin isolla tekstillä ”Novellikokoelma” jo kanteen, otsikon alle. 😉 Sitten ei voisi ainakaan erehtyä..