Naisen pitäisi nukkua kauniisti, poski pehmoisella silkkityynyllä ja kevyt hymy huulilla. Naisen tukka ei nukkuessakaan saisi olla mikään kosteana roikkuva moppi, vaan somasti pöyheä pilvi kiharoita ja aaltoja.

Nukkuvista naisista on kirjoitettu satuja, runoja ja lauluja aina Prinsessa Ruususesta Longfellowin ja Danten Vita nuovan nukkuviin neitoihin. Unessa neidot tekevät kummallisia – mutta silti naisellisia – asioita. He nukkuvat runollisesti viittoihin kiedottuina tai paljasjaloin. Villasukkajalkaista uinujaa ei runous tunne. Herättyään he kirmailevat kosteilla nummilla ja niityillä aamupalaa kaipaamatta. Tai sitten he syövät sydämiä, palavia runosydämiä nimittäin – ei niitä oikeita, verisiä lihasmöykkyjä.

Näin pitäisi siis olla. Minun kohdallani on toisin. Minut pitää kai pian eristää muusta ihmiskunnasta, olen nimittäin muuttunut väkivaltaiseksi. Se on noloa ja käsittämätöntä samaan aikaan. Viime yönä potkaisin polvellani PuoLiskoista ja hän heräsi siihen. Unessa olin tämän tehdessäni, eli en häntä tietysti aikonut satuttaa. Vaikka PuoLiskoinen vain nauroi tapahtuneelle, niin minua ei naurata. Mietin vakavasti siirtymistä punaiseen huoneeseen nukkumaan, ellei tämä tästä muutu.

Unet ovat muutenkin niin kummallisia. Joskus uneksin potkivani kääpiötä ja välillä taas unissa on jättiläisiä. Jättiläisiä en ole potkinut – tajuan kai häviäväni siinä ottelussa – mutta tiettyjä aggressiivisia tunteita on ollut jopa niitä kohtaan.