Viime kerralla ikonimaalauksessa tuli puheeksi oma asenne maalaukseen ja sen viemään aikaan. Kerroin muille, että meillä PuoLiskoinen on aina innokkaana lähtemään ollakseen ajoissa paikalla. Maalauksen loppuessa hän on myös viimeisten joukossa (tai suoraan sanottuna viimeinen, aina) pakkaamassa tavaroitaan pois. Itse olen rennompi; en pidä siitä lukua, jos olemmekin maalaamassa viisi, kymmenen minuuttia myöhemmin kuin pitäisi. Olen myös ajoissa korjaamassa välineitä pois, ettemme olisi yliaikaa. Tämän teen oikeastaan yhtä paljon opettajamme vuoksi kuin itseni. Opettajamme on kiitettävän kärsivällinen ihminen, mutta joskus murehdin hänen pitkiä työpäiviään ja tahtoisin antaa hänelle mahdollisuuden päästä kotiin aikaisemmin. Toki myös itse olen innoissani menossa koiria paijaamaan, sanottakoon nyt tämäkin.
Eräs maalari sanoi, että PuoLiskoinen suhtautuu selvästi ”intohimoisemmin” maalaukseen kuin minä. Jäin miettimään sitä sanaa – intohimoa. Nykyisinhän sitä viljellään hyvinkin runsaasti ja se nähdään positiivisenä asiana. ”Intohimoni on kuntoilu”/”Matkustaminen on intohimoni”/”Intohimoni on hyvä ruoka”. Mietin mitä ikonimaalaus meille oikeastaan on? Suhtaudummeko siihen sittenkään niin eri tavalla, PuoLiskoinen ja minä? Näkisin, että Janne on asialleen omistautunut maalari. En näe hänessä intohimoa: se on sanana liian kuohuva ja epävakaa kuvatakseen hänen asennettaan. Senkin voin todeta, ettei se kuvaa omaa asennettani. Näen meidät molemmat sitoutuneina maalareina, uskollisena sen idealle. Tämä siis vaikka PuoLiskoinen moittii minua myöhästelystä ja itse narisen hänen viivyttelystään, kun on aika lähteä kotiin.
Aina ollessani ”intohimoinen” (vahvasti jonkun tunteen vaikutuksen alla ja kiihkeänä) ei suju maalaus. Ei sitten ollenkaan. On kuin se vaatisi tyyneyttä, eikä mitä tahansa tyyneyttä vaan kaikkityyneyttä tai ikityyneyttä. Suuttumuksen vallassa siitä ei myöskään tule mitään. Mielen pitää olla rauhallinen ja mielellään mahdollisimman puhdas.
Minun on mahdotonta suhtautua ikonin maalaamiseen kuin minkä tahansa kuvan maalaamiseen. Siinä on aina hengellinen ulottuvuus. Monelle kyse voi olla vain rentouttavasta harrastuksesta, mutta itse tahdon sitä kautta Pyhät kotiini. Joskus mieli on altis masentumaan, kun käsi ei noudata pään käskyjä maalatessa. Silloin on ainakin hyvä muistaa, että kyse ei ole teknisesti täydellisimmän kuvan maalaamisesta. Ikoni on ikoni, vaikka se olisi kömpelöstikin tehty. Tämä tuonee suurta helpotusta ja vapautta pakosta olla toinen Andrei Rublev.
