Katsoin aiemmin digiboksittamamme Lars von Trierin elokuvan Melancholia. Olipa se virhe. Nyt elokuvan perusidea (apokalyptinen tuho maapallon törmätessä toiseen planeettaan) pyörii mielessäni, ja on syrjäyttänyt kaikki muut avaruusaiheiset pelkoni ainakin hetkeksi.

Tietyssä katsannossa voimme jo olla kuolleita. Jos jossain kaukana on tapahtunut avaruudellinen räjähdys, supernova, tai joku muu suurtuho, olemme me elossa vain, koska sen valo ei ole vielä saavuttanut meitä. Olemme potentiaalisia kuolleita. Ihan kuten aurinko voisi kuolla, ja me maapallolaiset saisimme siitä tietää kuuden tai kahdeksan minuutin viivellä – sen verranhan kestää valolta kulkea auringosta maahan.

Me emme voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Elämme joka päivä armon varassa.