Luin Helvi Hämäläisen loistavan romaanin Raakileet. Luin myös mukaan liitetyn hylkäyskirjeen WSOY:ltä. Kirjeessä kysytään, kuinka kirjailija voi edes kuvitella kustantamon julkaisevan moista. Ilmeisesti kuvaus 40-luvun lopun nuorukaisista, sodan jaloissa kasvaneista, oli liikaa? Vai oliko liikaa se, että nuoret miehet Hämäläisen kuvitelmassa lauloivat horst wesseliä, kun sille päälle sattuivat?
Lapset omaksuvat ainekset leikkiinsä ympäröivästä todellisuudesta. Lapset asettavat peilin aikuisten maailman eteen ja kehottavat katsomaan. Kenen on syy, jos kuva ei miellytä?
40-luvun lapsilla oli isä ja äiti – tai ainakin yleensä äiti – mutta kolmas kasvattaja oli sota. Hämäläisen romaani on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan: veteraanipolvet ovat menossa manan majoille, ja seuraavaksi kansallinen muistelus keskittyy heidän pikkusisaruksiinsa ja lapsiinsa. Vuonna 1950 hylätty teos puhuttelee siksi myös uuden vuosituhannen lukijaa.
Televisiopettymys
Katsoin viikko sitten ensimmäisen jakson Riutuvia romantikkoja ykköseltä. Eipä miellyttänyt minua. Minulle prerafaeliitit olivat taiteen pyhiä houkkia – he joivat kauneuden lähteestä. Televisiosarja vaikutti melkein pilanteolta. Minun ei tee mieleni pilailla, kun katson John Everett Millaisin Opheliaa.
Samoin, olin pettynyt sarjaan. Jotkin asiat vaan Ovat niin kuin ne tahdon 🙂 jotain rumaa ja ryvettynyttä siinä oli, jotain sellaista ylimielisyyttä jonka on vaikea kuvitella synnyttävän sellaista kauneutta.
Telkkusarjoissa muutenkin tapahtuu sellaista, joka on alkanut näin vanhemmiten häiritä yhä enemmän – vai pitäisikö sanoa, että EI tapahdu – nimittäin taistelun, depression ja epäilyksen jääminen taka-alalle/unhoksiin.. Tuossakin sarjassa ”lopputulos” (i.e. prerafaeliittien menestys) on ikään kuin jo heti alussa tiedetty.. eli siis epäilykset, masentavat hetket, angstit ja pelot eivät vain välity. Kaikki vaikuttaa keveältä hauskalta, ilman tietoa tuskasta.