Tänä iltana (10.2.) on oltu sosiaalisia. On naurettu, kerrottu kuulumisia, muisteltu menneitä ja vietetty herkullinen hetki erilaisten leivonnaisten ja laitosten parissa. PuoLiskoinenkin tuntui ilahtuvan pienimuotoisesta illanvietosta kynttilöiden luodessa tunnelmaa.

Unettomuus vaivaa taas. Luin viime yönä F.E. Sillanpään romaanin Hiltu ja Ragnar, ja Hannu Salaman tekeleen Se tavallinen tarina. Viimeistelin onnettomuuteni uppoutumalla William R. Clarkin masentavaan kirjalliseen julistukseen Kuoleman toiset kasvot: vanhenemisen ja kuolemisen biologiaa. Valvoin läpi yön ja luin, luin ja luin. Kun hartiat väsyivät aloin katsella Ingmar Bergmanin elokuvaa Kesäinen leikki. Kellon tullessa kymmenen aamulla pyörivät päässäni pirunpolskaa Eelit ja Hiltut ballerina Marien ja Henrietta Lacksin kuolemattomien solujen kanssa. Nukkuminen ei ollut vaihtoehto: kello 11 sunnuntaiaamuisin  tulee televisiosta jotain ehdottoman pakollista katsottavaa. Pieni talo preerialla se aina palauttaa uskon elämään ja ihmisiin.

Yhteiskunnallinen realismi kirjallisuudessa saa toistaiseksi riittää. Nämä itsemurhiin sortuvat vietellyt piikatytöt, aliravitut kalpeat neidot ja ylimieliset nuoret miehet masentavat minua. Eivätkä ne ainakaan unettomuutta paranna.