Luen uudempaan otteeseen Saksan keisari Vilhelm II:n elämänkertaa. Kyseessä on aiemminkin mainitsemani Giles MacDonoghin The Last Kaiser: the life of Wilhelm II.

Olen kiitollinen, etten elänyt väärään aikaan väärässä paikassa ja saanut kutsua lounaalle Otto von Bismarckin pöytään. Pöytä oli täpötäysi: tarjolla oli hanhenmaksaa (jota rautakansleri itse erityisesti rakasti ja piti lääkkeenä ruoansulatusongelmiin), erilaisia ja eri kokoisia savustettuja kaloja, kyljyksiä, pihvejä, kasviksia. Ruokapaljous huuhdeltiin alas portviinin avustuksella. Lounasvieraan odotettiin ottavan jokaista lajia ja etenkin hanhenmaksaa piti kommentoida. Oletan, että ylistävästi.

Jopa Bismarckin vaimo Johanna von Puttkamer kritisoi miestään hänen hanhenmaksaan kohdistuvasta ahneudestaan. Suuret miehet ovat suuria miehiä lounaspöydässäkin, eivätkä anna kritiikin viedä ruokahaluaan. Valtiomies vain filosofoi saavutustensa pian unohtuvan tässä maailmassa, mutta syöty ruoka on aina syöty ja saatu ruoka, sellaisena pysyvä. Onhan se toisaalta niinkin.