Joskus ennen uutisissa tuntui olevan jotain järkeä, mutta nykyisin tuntuu yhä useammin suuren maailman menneen täysin sekaisin. Ulkomaiden uutisissa korostuu Yhdysvaltojen presidentinvaali ja tietysti Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan. Ei mieli mettä keitä ajatellessa Trumpia lännen johtavan suurvallan presidenttinä samaan aikaan kun idässä huseeraa Putin. Nämä kaksi velikultaa voivat saada paljon pahaa aikaan.

Muutenkin Venäjän kohtalo tuntuu surulliselta. 90-luvulla tuntui pieni vapauden tuulahdus, mutta se ei kestänyt. Poliittisten vainojen historiaa tutkittiin ja muistomerkkejäkin saatiin, mutta nyt niiden aika on ohi. Erityisen surulliselta tuntuu Sandarmohin joukkohautojen kohtalo. Sinne Neuvostoliitto teloitti tuhansia ihmisiä, myös paljon suomalaistaustaisia. Asia ehdittiin tunnustaa Neuvostoliiton tekosiksi, mutta nyt on taas alettu keksiä muista, sopivampia tekijöitä näille murhille. Yksi naapurin disinformaatiokampanjoista on syyttää Suomea näistä vainajista, väittää vainajia tapetuiksi venäläisiksi sotavangeiksi.

Viime syksynä paikalla käytiin muistelemassa Neuvostoliiton uhreja, mutta näiden nimien lukeminen epäonnistui. Paikalle tuli Venäjän sponssaamia häiriköitä, jotka metelöillillään ja sotamarssien soittamisellaan hukuttivat alleen uhrien nimet. On kuin nämä ihmisraukat olisivat kuolleet kahteen kertaan: ensin fyysisesti ja nyt sielullisesti. Kaikkein ikävintä oli uhrien syyttäminen fasisteiksi. Kyllä Sandarmohissa sai surmansa ihan kunnon kommunisteja, tietämättä syytä kohtaloonsa.

Mutta mitäpä näistä. Itänaapuri ei muutu miksikään. Kun rahaa ei ole, niin silloin esitetään yhteistyökykyistä ja eurooppalaista toimijuutta, mutta kun rahaa on, niin alkaa varustautuminen ja uusien alueiden kahmiminen ”imperiumiin”.

Iltojen pimetessä

Iltojen pimetessä alkaa mieli tavoitella jo jouluakin. Olen päättänyt tänä vuonna tehdä kuten ”ennen” ja aloittaa joulun askartelut hyvissä ajoissa, eli nyt. Tulee olemaan ilo askarrella joulukortit lähimmille ja nauttia liiman ja kartongin tuoksusta.

Blogissa on ollut hiljaista, mutta täytyy minunkin kommentoida historiallisia hetkiä. Syy- ja seuraussuhteista johtuen itäraja on kokonaan suljettuna parin viikon ajan. Syy- ja seuraussuhteita voi alkaa keriä auki Ukrainan sodan alkamisesta. Se alkoi Krimin valtauksesta, mutta kuten tiedämme, länsimaat sulkivat siltä vielä silmänsä. Laajamittainen sota alkoi 24.2.2022. Länsi ryhdistäytyi vastustamaan Venäjän hyökkäyssotaa, tuli pakotteita ja sanktioita. Venäjää kiukutti lännen sekaantuminen sen laittomaan sotaan ja he ovat vastanneet törkeällä kielenkäytöllä, pähkähullulla propagandalla, ydinaseilla uhkailemalla ja hybridioperaatioilla. Erään sellaisen seurauksena raja piti sulkea. Venäjä ohjasi tänne laittomia maahantulijoita ja näiden ihmisten taustoista ei tiedetä ainakaan mitään hyvää.

Uskon suurimman osan toimittajista kannattavan mahdollisimman avointa rajapolitiikkaa. Heti rajan sulkemisen jälkeen toimittajat ovat jakaneet juttuja, joissa milloin mikäkin ”asiantuntija” sanoo rajasulun hyödyttävän Putinia. Valitut asiantuntijat ovat ihan sattumalta siis näitä, jotka kannattavat avoimia rajoja. Toisella tavalla ajattelevia ei haastatella.

Suomi sulki rajansa vähitellen, asema asemalta, yrittäen antaa Venäjälle mahdollisuuden lopettaa operaationsa. Sitähän se ei tehnyt. Kansan suuri enemmistö kannatti rajan sulkemista kokonaan ja poliitikot toimivat. Mutta päätös on silti vasta päätös. Sen pitäminen on asia erikseen. Uskon venäläisten jatkavan operaatiotaan rajasulusta huolimatta. Olisin mielelläni väärässä, mutta Venäjän tuntien se ei ole todennäköistä. Mitä Suomi tekee silloin, kun media alkaa tuutata ilmoille kuvia pakkasessa palelevista Jemenin pojista rajalla? Tulemme kenties näkemään paljaita nilkkoja ja tennareita, selän paljastavia farkkuja, pipottomia päitä ja muuta vastaavaa. Pysyykö raja silloin kiinni, vai onko se vain leikisti kiinni? Itse uskon suomalaisen silloin olevan kilttiä poikaa: teltat pystytetään ja kaikki haluavat pääsevät sisään. Me pelkäämme eniten mainehaittaa ja EU:n nuhtelua, emmekä tänne mahdollisesti pahat mielessä soluttautuvia ihmisiä. Olisin tässäkin asiassa mielelläni väärässä ja sen tulee näyttämään aika.

Yllätys – tai sitten ei 

Joillekin Venäjän hyökkäyssota oli yllätys. Minulle se ehkä oli järkytys sotarikoksineen, mutta en voi sanoa olleeni kovin yllättynyt. Rajaseudulla kasvaneella ihmisellä on oma näkemyksensä naapurista. Leikin leikkejäni Salpalinjan panssariesteiden ja bunkkerien läheisyydessä. Siellä sotaa ei päässyt unohtamaan.

Venäjän luonne taitaa olla sellainen, että se ei uhkaa ollessaan köyhä ja heikko. Kun se saa rahaa ja varustautuu, niin alkaa taas se ikivanha pyrkimys laajentua. Ei siinä paljon paina allekirjoitetut sopimukset tai takuut. 90-luvulla Venäjä allekirjoitti sopimuksen, jossa se sitoutuu kunnioittamaan Ukrainan suvereniteettia ja sen rajoja. Paljonpa se sopimus on Ukrainaa nyt auttanut. Jos Venäjä haluaa sodan, niin se tekaisee siihen aina syyn. Niin on ollut maailman sivu, niin oli myös talvisodan aikaan vuonna 1939.

Suomen liittyminen Natoon oli pitkästä aikaa fiksuin päätös, jonka olemme tehneet. Sataprosenttista suojaa sodalta ei tietenkään voi saada, mutta jäsenyys Natossa nostaa kynnystä hyökätä tänne. Natoon kuuluvat maat ovat aseistaneet Ukrainaa – joka ei kuulu Natoon – ennen näkemättömällä voimalla. Venäjä voi vain kuvitella mikä tilanne olisi Nato-maan ollessa hyökkäyksen kohteena.

Mistä saa puhua

Olen huomannut, että ihmiset ovat hiukan epävarmoja siitä, mistä nyt saa puhua. Saako puhua sodan pelosta, vai hyödyttääkö se Putinia. Saako olla maahanmuuttokriittinen, vai hyödyttääkö sekin Putinia. Minusta näistä asioista voi hyvin puhua, satoipa se sitten Putinin laariin tai ei. Olen kuullut hoitajien joutuneen tyynnyttelemään hoitokotien pelokkaita vanhuksia ihmisten lompsiessa rajan yli; sotamuistot ovat heränneet vanhusten mielessä ja laittomat maahantulijat ovat sekoittuneet heidän mielessään venäläisiin joukkoihin.Pitää meillä olla jotakin sellaista, jolla voimme rohkaista ja tukea vanhoja ja myös lapsia ja nuoria.

Itse ajattelen asiasta niin, että diplomaattinen suukopu on vielä kaukana sodan syttymisestä. Suomi on Nato-maa ja pian saamme Yhdysvaltojen kanssa DCA-sopimuksen. Ne ovat vahva suoja. Lisäksi Suomi ei ole ehkä kaikkein houkuttelevin kohde hyökätä. Jos nyt ollaan rehellisiä, niin maamme ei voi kerskua rikkailla luonnonvaroillaan, kuten esimerkiksi Ukraina. Meillä on paljon metsää ja korpea. Ne ovat meille rakkaita, mutta hyökkääjälle eivät.

Euroopassa on sellaisia kipupisteitä, jotka olisivat todennäköisempiä aggression kohteita. Jos olisin moldovalainen tai georgialainen, niin en nukkuisi öitäni kovin hyvin. Nuo maat ovat aivan varmasti Venäjän tähtäimessä. Jos puhutaan meidän lähialueistamme, niin Liettuan ja Puolan rajalla Suwalkin käytävä on Venäjälle tärkeä alue. Se erottaa Venäjälle kuuluvan Kaliningradin Valko-Venäjästä. Jos Ukrainan sota laajenisi, niin Venäjä melko varmasti lähtisi tavoittelemaan tuota käytävää. Baltian maat ovat muuten nekin Suomea huonommassa asemassa, koska ne ovat maa-alueeltaan pieniä ja niissä asuu pieniä kansoja. Niistä puuttuu se syvyys, joka Suomella on. Jos Venäjä ottaisi haltuunsa Suwalkin käytävän, niin se myös saisi Baltian maat eristettyä Nato-liittolaisistaan ikävin seurauksin.

Järjellä ajatellen Venäjän ei kannattaisi tavoitella suoraa konfliktia Naton kanssa. Tällä hetkellä Nato on ylivoimainen. Voidaan tietysti kysyä miten rationaalinen toimija Venäjä on. Propagandasta päätellen koko kansa – tai ainakin hallinto – on menettänyt järkensä. Uusnatseista, narkkareista, banderalaisista ja fasisteista raivoava Rossija 1-kanava ei lakkaa hämmästyttämästä. Venäjä on lännen suhteen kuitenkin pysytellyt hybridioperaatioiden tasolla lähtemättä sotilaalliseen konfliktiin. Lännen ei silti ole syytä levätä laakereillaan, vaan valitettavasti meidän on varustauduttava, jotta Naton pelote pysyy sellaisena, ettei Venäjä koe kiusausta hyökätä. Meillä on nyt edessämme viiden tai kymmenen vuoden etsikkoaika, jonka aikana tämä on tehtävä. Otetaan esimerkkiä Puolasta, joka alkoi varustautumisen jo Krimin valtauksen jälkeen. Neuvostoliiton alistama Puola on Euroopan kova realisti, mitä itänaapuriin tulee. Edessämme taitaa olla uusi kylmän sodan aika.

Pääministerimme on juhlinut, juonut, kenties muitakin päihteitä on siinä sivussa nautittu. On väännelty naamaa ja tanssittu poseeraten kameralle. Kansa on jakaantunut: osan mielestä Marin on ”nuori” (37-vuotias) ja saa bilettää miten tahtoo. Osa on sitä mieltä, että pääministeriys on instituutio, jonka arvoa ei ainakaan nosta moinen meno.

Yhä useammin törmää siihen ajatukseen, että keneltäkään ei saa kieltää mitään mistään syystä. Vain ahdasmieliset ihmiset ovat sellaisia ilonpilaajia, jotka puuttuvat railakkaaseen hauskanpitoon. Itse nyt kuitenkin satun kuulumaan siihen ihmisryhmään, jonka mielestä pääministerin on lomallakin syytä muistaa edustavansa Suomea. Pääministerin pesti on valtakunnan kakkosvirka, eikä siihen voi suhtautua kevyesti. Huomatkaa: en sano ettei juhlia saisi. Saa toki, mutta ilman kameroita. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

Lisätään muuten yksi huomio. ”Some-vaikuttajat” ja ”freelancerit” ovat de facto työttömiä, jotka tietävät tarvitsevansa rahaa elämäntyylinsä ylläpitoon. Onko silloin mikään ihme, jos he myyvät pääministerin sekoiluvideot kenties hyvinkin pienestä rahasta. Näille ihmisille työttömyys on joko elettyä elämää tai se vaanii heti seuraavan kulman takana. Silloin on vain helpotus myydä juhlavideo ja siirtää varattomuutta vähän kauemmas tulevaisuuteen.

Jotkut sanovat, ettei meidän pidä paheksua sitä, jos vieras mies imee pääministerin kaulaa, voihan pääministeri nimittäin elää avoimessa avioliitossa. Niin totta, näinhän asia voi olla. Mutta taas kerran: imeköön pääministerin kaulaa kaikessa yksityisyydessä, ei kameran edessä. Vaikka pääministeri eläisi miten avoimessa avioliitossa, niin tuskin hänen miehensä silti ilahtuu tällaisista videoista. Yksityisasiat eletään yksityiselämässä.

Jotkut ihmiset ovat nousseet kiivaasti puolustamaan Marinia. On kuin häneltä oltaisiin kieltämässä jotain perustavanlaatuista ihmisarvoon kuuluvaa oikeutta, kun tahdotaan hänen pitävän sekoilunsa salassa. Pitää voida hinkua korkeisiin virkoihin ja isoihin liksoihin, mutta vastineeksi niistä ei saisi odottaa mitään. Pitäisi saada syödä ja säästää kakku – tai jauhot ainakin.

Kuvaan ja olen kuvattavana – olen siis olemassa?

Pääministerin kompastuskiveksi muodostui kamera. Kännykkäkamera, älylaite, joka joillakin ihmisillä on aina käden jatkeena. Kutsumaton vieras, hiljainen läsnäolija, äänetön vieras.

Sanna Marin ei suinkaan ole ainoa nuori tai keski-ikäinen ihminen, joka on videoiden ja kuvien lumoissa. Itse olen 13 vuotta pääministeriä vanhempi, mutta omassa ikäryhmässänikin on ihmisiä, jotka eivät tee mitään ilman kameraa. Leivoitko kääretortun? – Heti laittamaan kuva siitä someen! Virkkasitko torkkupeiton? – No pitäähän siitä kuva saada! Ostitko mansikoita? – Mahtoiko sitä edes tapahtua, ellei somessa ole kuvaa kiusaantuneesti hymyilevästä marjamyyntikojun tytöstä. Ja jos mennään ulos syömään, niin toki joka ruokalaji pitää kuvata, jokaiselta kantilta. Ja maanitella haluttomia ystäviä poseeraamaan kuvissa.

Virginia Woolf sanoi, ettei mikään ole todellista ennen kuin se on merkitty muistiin. Woolf puhui kirjoittamisesta, joka sentään edellyttää paperin tai vihkon esille ottamista, kynään tarttumista ja ajatusten jäsentelyä. En voi olla miettimättä onko nykypäivänä kirjoittamisen korvannut kuvaaminen. Jos siitä ei ole kuvaa, se ei tapahtunut.

Mitä pahaa kuvaamisessa on? No ei tietenkään mitään, silloin kun sitä ei harrasta umpihumalassa hoilottaen epämääräisen kaveriporukan kanssa. Korkeintaan sillä vain ikävystyttää ne muutamat, jotka kuvia selaavat läpi. Näin vanhan kansan ihmisenä toivon vain, että itse saan olla rauhassa kaiken tämän kuvaamisen keskellä. En tahdo virnuilla maanisesti lounaspöydässä tai näyttää nolostuneelta illallisen ääressä.

Joillakin on niin kiire tallentaa hyviä hetkiä, että he pilaavat ne. Jos paikalla on neljäkin ystävystä niin ei todellakaan riitä, että otetaan yksi kuva. Pitää nimittäin saada sellainen kuva, jossa kaikki ovat edukseen. Jokainen voi huvikseen miettiä kuinka kauan sellaisen ottaminen kestää. Voin kertoakin: sen ottaminen kestää tasan sen ajan, minkä hetken pilalle meneminen kestää.

Viime aikojen tapahtumat ovat olleet mykistyttävän kauheita. Sota on saapunut Eurooppaan ja Venäjä on sen tänne tuonut hyökkäämällä rauhallisen naapurimaansa Ukrainan kimppuun. Jälki on rumaa: pommitetut kaupungit, epätoivoissaan pakenevat siviilit, kokonaisten nuorten ikäluokkien kuolema sodan jauhavassa kidassa.

Tapahtumat ovat olleet kauheita, mutta eivät sittenkään niin kovin yllättäviä. Eivät minulle ainakaan, sellaisessa perheessä kun kasvoin. Isäni pohti usein Venäjän mahdollista hyökkäystä Suomeen ja kuinka se voitaisiin torjua. Isovanhempani eivät koskaan luottaneet Neuvostoliittoon tai Venäjään – heille riitti Karjalan menetys todistamaan mikä naapuri on miehiään. Ympärillä Suomi suomettui. Saimme kuulla liturgiaa naapurin jättiläisvaltion hyvästä tahdosta pientä Suomea kohtaan. Välillä tosin korulauseet kuulostivat ontoilta, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton sekaantuessa röyhkeästi suomalaiseen sisäpolitiikkaan hajottamalla hallituksia ja määräämällä kuka meillä saa olla presidentti-ehdokkaana. Ulkopolitiikassa meillä oli myös sidotut kädet, siitä piti huolen puolipakolla meille syötetty YYA-sopimus. Suomi suomettui, oma perheeni ei.

Omaa reaktiotani pohtiessa tunnistan tunteista suuttumuksen, mutta yllättyneisyyttä en. Jollakin alitajuisella tavalla tiesin – geenimuistiko siinä lie auttanut – että joskus näin tulisi käymään. Venäjä piti lepotaukoa 90-luvulla; silloin se suhtautui demokratiaan kaikkein myönteisimmin ja oli ystävällismielisissä suhteissa länsimaailmaan. Sitä aikaa kesti kymmenisen vuotta ja sitten palattiin surulliseen normaaliin. Venäjä kokee koko ajan olevansa hyökkäyksen kohteena, yksi maailman suurimmista valtioista, sotilas- ja ydinasemahti. Sen on suorastaan pakko pomottaa, uhkailla ja pelotella paljon pienempiä naapurivaltioitaan. Ja kun pelottelu ei tehoa se hyökkää. Niin kävi Ukrainassa.

Ukrainalaiset ovat löytäneet oman talvisodan henkensä. Siviilit opettelevat Mototovin cocktailien tekemistä, vanhuksetkin tarttuvat kivääriin. Tätä on – valitettavasti – Euroopan normaali. Eihän Suomikaan ole saanut rauhantilasta nauttia pitempään kuin vuosisadan autonomian aikana. Nyt toisen tasavallan aikana olemme saaneet nauttia rauhan aikaa vähän yli 70 vuotta. Kenties se aika on nyt tullut loppuun. En pidä mahdottomana sitäkään, että Ukrainan jälkeen Venäjän karhun huomio siirtyy Suomeen. Luojan kiitos olemme pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Toivottavasti mahdollisimman moni suomalainen nuori käy intin, nyt enemmän kuin koskaan on syytä siihen.

Ukrainan sota on herättänyt päättäjätkin toimimaan. Yhteyksiä on otettu erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos Suomi onnistuu saamaan USA:lta ja Britannialta aseapua, niin tilanteemme paranee oleellisesti. MNNA-statuksen suojissa voisimme valmistella liittymistä sotilasliitto NATO:oon. NATO ei ole täydellinen, mutta se on puolustusliitto. Se ei hyökkää. Suomalaiset varusmiehet ja reserviläiset ovat turvassa: NATO-joukkoihin hakeutuvat vapaaehtoiset, jotka saavat siihen sopivan koulutuksen. Meillä ei ole varaa jäädä odottelemaan jotain mahdollisesti tulevaisuudessa siintävää täydellistä vaihtoehtoa. Nyt, kuten niin monta kertaa historiassa aiemminkin, on valittava kahdesta pahasta pienempi. Minulle se on länsiliittoutuminen. YYA-vuosien turvattomuuden tunne riitti hyvin kokemukseksi itäliittoutumisen ”eduista”!