Tämä viikonloppu on ollut vertaansa vailla ainakin mitä kirjastosaaliiseen tulee. Lauantaina monista kiireistä huolimatta onnistuin tekemään loistavia löytöjä niin kirjojen kuin elokuvienkin osalta. Ihan vain pari mainitakseni: paavi Benedictus XVI:n Jeesus Nasaretilainen ja Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem, joka keskittyy Jerusalemin ideaan ja sen merkitykseen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon perinteessä.
Luen nyt ensimmäistä kertaa Rooman piispan – eli paavin – tuottamaa tekstiä. Jeesus Nasaretilainen on moniosaiseksi tarkoitettu teos ja tämä käsissäni nyt oleva kirja on ensimmäinen osa, joka käsittelee Jeesuksen vaiheita kasteesta kirkastumiseen. Paavi Benedictus XVI (aikaisemmalta nimeltään Joseph Ratzinger) on tunnettu teologisista saavutuksistaan katolisen dogmatiikan saralla: hän on pitänyt hallussaan oppiaineen professuuria saksalaisessa Tubingenin yliopistossa.
Jeesus Nasaretilainen ei kuitenkaan ole kapulakielinen akateeminen epistola. Kirjallisuusviitteitä, tekstiviitteitä ja hakemistoja kyllä on, mutta itse tekstin uskoisi sujuvuudessaan ja helppotajuisuudessaan aukeavan hyvin myös maallikolle. Kirjoittaja itse kuvailee teostaan "ilmaukseksi henkilökohtaisesta Herran kasvojen etsimisestä". Paavi muistetaan myös kardinaalina tekemästään työstä uskonopin kongregaation johdossa*, joten opillinen puoli on tässä kirjassakin kunnossa, vaikka tekstistä kuuluu ihmisen ääni. Minulle tarjosi melkoisen ahaa-elämyksen Kristuksen kiusauksia käsittelevä luku: näinkin asian voi siis ymmärtää ja nähdä.
Lainasin myös Tove Janssonin Reilua peliä ja Muumilaakson marraskuun, kenties surullisimman kirjoitetun muumikirjan. Sotahistoriaa saa edustaa Aake Jermon Siiranmäen miehet. Lainasin uudestaan myös Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet, koska pidin kovin paljon tuosta kirjekokoelmasta edellisellä lukukerralla. Hannu Mäkelän Eetu: matkoja Eduard Uspenskin maailmaan on sen sijaan uusi tuttavuus. Elokuvia lainasin kolme: Marilyn Monroen tähdittämän Niagaran, Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvan Jerusalemin (kovin Jerusalemkeskeistä viimeaikainen toimintani!) ja Mikko Niskasen ohjaaman 60-luvun radikaalikuvauksen Lapualaismorsian.
Baletti: tauon jälkeen
Baletissa olen pitänyt kahden kerran tauon. Pudotin oikean jalkani päälle jotakin aika painavaa ja se mokoma turposi ja muuttui sinisen-mustan-kirjavaksi ja erittäin kipeäksi. Siitä tauko, joka päättyi siis eilen. Onnekseni sarjat vaihtuivat eilen myös: vanhoja en varmasti olisi muistanut enää nimeksikään.
Lihakset ovat kipeinä. Se on lepäilyn hinta. Jalka kesti kuitenkin todella hyvin.
Pakko elää?
Uutisten mukaan Suomessa tehdään päivittäin kolme itsemurhaa. Mielenterveyden keskusliiton (johan on karmea nimi yhdistyksellä!) toiminnanjohtaja vaatii kansallista itsemurhien ehkäisyyn keskittyvää projektia. Kuinkas muutenkaan.
Nyt vain on niin, ettei elämän tarkoitusta voi antaa ihmisille ulkoapäin. Se pitää itse löytää, jos sellaista ei ole valmiina saanut. Lääkityksellä varmaankin voidaan itsetuhoisia impulsseja hillitä, mutta elämänhalua ei voi kehenkään pistää kuin mitäkin rokotusta.
Valtio voisi tietysti kieltää kuolemisen alle 65-vuotiailta. Jos aktiivi-ikäinen kansalainen tappaa itsensä sanotaanko vaikka 40-vuotiaana, niin se tarkoittaa 25 tuottavan työvuoden jäämistä täyttämättä. Rankaistaanko perikuntaa sitten veloittamalla tekemättömän työn arvo perinnöstä? Motivoisikohan se ihmisiä pysymään elossa.
Kuoleminen pitäisi tosiaankin saada luvanvaraiseksi. Alle 65-vuotiaana niin ei saisi tehdä, mutta kovin paljon yli tuon iän ei myöskään ole suositeltavaa jatkaa elon polulla. Tuottamattomat väestönosat (pikkulapset, vanhukset) laitetaan Suomessa laitoksiin ja laitoshoitohan se kalliiksi tulee. Eli tämän asian kanssa saa olla kieli keskellä suuta.
Ja vielä ihmetellään miksi ihmiset tappavat itsensä. Ketä hyvänsä alkaisi masentaa jos oikein alkaisi ajatella tätä loppuun asti suunniteltua koneistoa, joka varmalla kädellä lokeroi ja erottelee ihmiset. Raskaudenajan piip-piippaavista ultraäänilaitteista aina vainajien exitus-setteihin asti. Millainen on ihanteellinen ihmiselämä? Älä erehdy kauas keskiarvoista, sillä siellä on yksinäistä ja siellä on kylmää.
*) Uskonopin kongregaatio, eli Congregatio pro doctrina fidei (englanniksi congregation for the doctrine of faith) on entinen inkvisitio. Inkvisitio kuitenkin oli mainettaan parempi, kuten nykyisin jo tiedetään, ja niin on myös kyseinen kirkon opin puhtaudesta vastaava kongregaatio.