Viime lauantai oli itsenäisyyspäivä, baletiton päivä. Kahden viikon tauko tuntuu: aukikierto tuntuu puutteelliselta ja sarjojakin on ehtinyt unohtaa. Tänään tuli kuitenkin koetuksi melkoinen oivallus mitä tasapainoon tulee. Se ei ole niinkään mikään mystinen sisäkorvan-hypotalamuksen-hippotalamuksen tuote, vaan ominaisuus, johon oikeasti voi vaikuttaa lihaskontrollilla. Torso kuriin siis! Kyljet tiukoiksi ja hyvä ryhti, vatsa napakkana ja ihmeitä tapahtuu.

Saimme tänään keväisestä tanssinäytöksestä tehdyt DVD:t. Maksoivat kymmenen euroa kappale. Tietysti olin ehtinyt jo unohtaa tuon hinnankin, arvailin sen olevan joko kymmenen tai yksitoista euroa ja varauduin molempiin. Kymppi pieneen pussiin ja mukaan tanssikassiin! Varmemmaksi vakuudeksi vielä yksi euro sullottuna mustan tossun kärkeen. Täytyy muistaa ottaa se pois sieltä ennen kuin tossuille tulee taas käyttöä, vaikka tyhjän panttinahan ne normaalisti ovat – ne eivät sovi jaloilleni yhtään niin hyvin kuin vakitossuni.

"Nouse, loista kirkkaana Jerusalem, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi.."

Jotkut elämykset pitäisi nauttia parittain, vähän niin kuin korvapuustit ja kaakao. Ja munkki Serafimin Kultainen Jerusalem sekä Selma Lagerlöfin romaanin pohjautuva elokuva Jerusalem.

Maarit Leskelä on kirjoittanut kattavasti tämän romaanin ja elokuvan suhteista, joten en pistä lusikkaani siihen soppaan. Lagerlöfin kirja – ja kirjan pohjalta tehty visuaalisesti hyvin kaunis elokuva – herättävät ihailun sekaista ihmetystä aikamme ihmisessä. Meille ajatus pyhiinvaelluksesta on usein vieras. Se ei ikään kuin kuulu tähän todellisuuteen. Monet valistuneemmat kansalaiset tietävät pyhiinvaelluksen Mekkaan kuuluvan islamiin, olevan suorastaan yksi sen viidestä peruspilarista. Mutta entäpä ajatus länsimaisesta, eurooppalaisesta ("ihmisestä-joka-on-kuin-me") pyhiinvaeltajana? 

Lagerlöfin romaani on suuri sukukronikka, suorastaan raamatulliset mittasuhteet saava tarina Ingmarssonin mahtisuvusta ja uskosta, rahasta, rakkaudesta ja petoksista. (Turha muuten yrittää ainakaan kaikista kirjastoista löytää tätä kirjaa edes ruotsiksi, suomesta puhumattakaan. Suomessa Lagerlöf taidetaan tuntea lähinnä vain Gösta Berlingin tarun kirjoittajana.) Taalainmaalaisen kylän elämä menee raiteiltaan saarnaaja Hellgumin saavuttua sinne. Muodostuu uskonyhteisö, kommuuni, jossa kaikki jaetaan. Hellgumin vaikutus ei kuitenkaan jää tähän: saarnaaja haluaa viedä halukkaat Jerusalemiin – siis siihen ihan oikeaan, maanpäälliseen Jerusalemiin – ja yllättävän moni tunteekin kutsumusta. Ingmarssonin mahtisuvun vesan morsian Gertrud on yksi näistä saarnaajan aatteisiin innostuvista. Jerusalemin todellisuudesta muodostuu koetinkivi uskoville. Todellisuus on tarttuvia tauteja, kuolemaa ja keskenään riitaisia pyhiinvaeltajajoukkioita.^

Nykyihmistä järkyttää vain satakunta vuotta sitten eläneiden ihmisten ehdottomuus: huutokaupalla moni myi kaiken omistamansa saadakseen mahdollisuuden päästä Jerusalemiin*.

Mitä Jerusalem on, mitä ihmiset menivät sinne hakemaan? Tähän kysymykseen vastaa munkki Serafimin kirja hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jerusalem maailman keskipisteenä, siunattuna kaupunkina – mutta myös kirottuna, koska kuolihan Kristus siellä – Golgatan paikkana ja ensimmäisen ihmisen luiden hautapaikkana vetoaa kristinuskon kuvastoa sisällään kantavaan ihmiseen. Ihmisten uskoa ei kuitenkaan voi tehdä kuviksi elokuvan avulla. Mitä tarkoittaa ilmaus "kohtasin Kristuksen"? Kirjassa sen voi ehkä paremmin kuvata – sanat antavat tilaa. Sanojen väliin jää ilmaa ja rivien väliin tulkinnan – mysteerin – varaa. Elokuvassa tuo kohtaaminen latistuu pakostakin.

Ja kaiken tämän pohdinnan taustalla soi jumalainen Palestrina.

^) Sanottakoon muuten, että elokuva antaa tarpeettoman ikävän kuvan meistä ortodoksisen uskon edustajista. Ortodoksista uskoa vain sivutaan: ortodokseja edustavat likaiset ja hulluilta vaikuttavat venäläiset pyhiinvaeltajat, joiden "fanatismi" – näin ainakin annetaan ymmärtää – johtaa erään venäläisen nuoren tytön kuolemaan.

*) Lagerlöfin romaani sai innoituksensa todellisesta elämästä. Lagerlöf itse oli Palestiinan kävijä ja 1800-luvun viime vuosina Taalainmaalla oli oikeasti tapahtunut romaanin kuvaama tapaus: joukko ihmisiä jätti kotiseutunsa liittyäkseen Jerusalemissa ruotsalais-amerikkalaiseen uskonyhteisöön.