Tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus

Aamut ovat raikkaan kirpeitä, illoissa on tummia sävyjä. Syksy etenee päivä päivältä, hiipivin askelin se tulee lähemmäs. Takki (se syksyisen musta!) pitää kaivaa esiin vaatekaapin kätköistä ja hylätä haikein mielin kaikkein kevyimmät kesäkengät.

Kirjastossa käydessä huomaa vuodenajan vaihtuneen. Kirjahyllyjä tutkivien ihmisten määrä näyttää olevan suurempi kuin kesällä. Itse teen kirjastolöytöjä vuodenaikaan katsomatta.

Anne Tyler-kausi jatkuu, ”naistenromaanit” kiehtovat siis yhä. Luin Aikaa sitten aikuisena ja lainasin Hengitysharjoituksia ja Päivällinen Koti-Ikävän majatalossa. Nimitän Tylerin kirjoja naisten romaaneiksi, mutta tarkoitukseni ei ole käyttää ilmausta halventavassa mielessä. Tylerin sankarittaret ovat usein kaukana loistokkaista ja kiehtovista: he ovat keski-ikäisiä, kuluneita ja uhrautuvaisia naisia – mikä voisi oikeastaan olla tavanomaisempaa? Mutta tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus. Tylerin sankarittaren voisi kuvitella näkevänsä lähimarketin kassajonossa, hän on niin todellinen ja oikea. Ristiriita oman itsensä kehittämisen ja perheen edun välillä on sekin yleismaailmallinen. Naisilla on taipumus hukata itsensä jossakin lasten potkupukujen ja ylioppilaslakkien välisessä ajanjaksossa.

Kiehtovan suomalaisen ajankuvan löysin viime viikolla kunnan kirjastosta. Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä vei minut, nojatuoliaikamatkailijan, 50-luvun Helsinkiin. 2010-luvun ihmisten elintaso on käsittämättömän korkea verrattuna aikaan 60 vuotta sitten. Valkokaulusköyhälistö ei voinut kerskua lasten omilla huoneilla tai gourmet-ruoilla. Elämä oli yksinkertaista ja sitä yksinkertaisti edelleen sotien jälkeen jälleenrakentuva Suomi. Toivon Krohnin kirjoittavan jatkoa Muusalleen. Se päättyi niin, että jatkon voisi kuvitella olevan mahdollista.