Viikonvaihteen Ilta-Sanomissa oli Kauhajoen koulusurmaajan äidin haastattelu. Sisällöltään se muistutti Jokelan koulumurhaajan vanhempien puheenvuoroa: en tiedä mikä meni vikaan, en osaa sanoa miksi, yllätys, järkytys, suru.
Miksi me ihmiset ostamme näitä lehtiä? Mitä oletamme tällaisista haastatteluista lukevamme – ehkä täydellisen ja kattavan selityksen, jonkinlaisen massamurhien mitä missä milloin-selvityksen? Sehän on aina tätä samaa: ymmällään olevat vanhemmat, kuvia hautausmaista ja kynttilämeristä, mahdollisesti joku kuva surmapaikasta. Tavallisen näköisiä suomalaisia koulurakennuksia, kivikuoria, jotka kerran kätkivät sisälleen tuskan ja kuoleman kovan ytimen.
Semanttista pohdiskelua sunnuntain ratoksi
Mutta koulusurmat sikseen, minua mietityttää nyt tavallisuuden käsite ja sen merkitys. Millainen on Tavallinen Perhe? Sekä Kauhajoen Matti Saaren, että Jokelan Pekka-Eric Auvisen vanhemmat kuvailivat perheitään tavallisiksi. "Siksi puhun, että ihmiset eivät pitäisi meitä hirviöinä, ihan tavallisia ihmisiä ollaan", sanoo Riitta Saari Ilta-Sanomissa. Suomessa tavallisuus on hyve: taustasta erottumattomuus, turvallisuus, ennalta arvattavuus ja läpinäkyvyys. Samalla kukaan ei oikein tunnu tietävän mitä tuo tavallisuus on ja miten pitkälle sen rajoja voidaan venyttää – missä vaiheessa tavallinen muuttuukin epätavalliseksi. Voisiko olla niin, että sinun tavallisesi ei enää ole minun tavallistani, että meidän tavallisuuksiemme välillä on valtava juopa, jota on mahdoton kuroa umpeen? Käytämme samaa sanaa, puhumme eri asioista.
Onko tavallisuus asumismuotoon liittyvää? Voiko tavallinen ihminen olla esimerkiksi nelikymppinen, joka asuu vuokralla? Pitääkö olla säännöllinen ja vakituinen työ ollakseen tavallinen? Kuuluuko tavallisuuteen perjantaipullo ja lauantaisauna? Vai pullantuoksu keittiössä ja lasten partioharrastus? Ehkä tavallisuus on ammattisidonnaista. Tavallinen perhe: insinööri-isä, sairaanhoitajaäiti, tyttö ja poika, balettia ja jääkiekkoa, etelänmatkoja.
Minä en usko murhaajien pitävän itseään tavallisina ihmisinä. He kuvittelevat olevansa jotain enemmän. Heiltä vain usein unohtuu, että tuhoaminen on helpompaa kuin rakentaminen ja luominen.
Naistenlehdissä ja iltapäivälehdissä myös monet korkean profiilin menestyjät korostavat olevansa tavallisia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti elävänsä tavallista elämää. Varmasti se on tottakin: samalla tavalla jokainen tekee ruokaostokset, valikoi banaanit ja appelsiinit, olipa kauppana sitten Lidl tai Stockmannin Herkku. Samalla tavalla niissä jonotetaan, samalla tavalla ärsyttää lykkiä ostoskärryä tai raahata painavaa koria.
Jos olemmekin kaikki jo niin tavallisia, ettei tavallista ole? Jos se onkin muuttunut pelkäksi tyhjäksi sanaksi, joka ei enää tarkoita mitään. Vai voisiko se tarkoittaa – ihan paloiteltuna – tava-llista. Ihmistä, jolla on tapoja, eli siis ihmistä, joka ottaa huomioon muut. Kuinka moni oikeastaan onkaan tavallinen?