Luin Jaan Krossin lyhyen romaanin Kolmannet vuoret. Kross on tutustumisen arvoinen kirjailijatuttavuus, käsitteleväthän hänen romaaninsa Viron lähihistoriaa tehden sitä fiktion kautta tunnetuksi myös suomalaiselle lukijakunnalle.

Kolmannet vuoret sijoittuu ajallisesti 1800-luvun lopulle ja kuvaa kahtia jakautunutta Viron kansaa: toisaalla ovat baltiansaksalaiset suurmaanomistajat ja toisella puolella vironkielinen kansa. Molemmissa maailmoissa kulkee akateemikko ja tunnettu taidemaalari Johann Köler, virolaisen kansan lapsi, joka sosiaalisen nousunsa ansiosta tulee tunnetuksi aina keisarin hovia myöten.

Köler kokee kipeänä epäkohtana virolaisten kohtelun ja maalaa Tallinnan Kaarlen kirkkoon "rahvaan Kristuksen", "moukka-Kristuksen", kuten Rudolf von Gernet alttaritaulua kuvaa. Kristuksen mallina on paikallisen maanomistajan kuski Villem, jonka Köler valitsee ulkonaisten avujen vuoksi ja halutessaan näpäyttää aristokraattisia tuttaviaan. Tapahtuu kuitenkin onnettomuus, yksi niistä uskomattomista sattumista joita vain voi tässä Luojan luomassa maailmassamme sattua: kuski-Villem etenee pehtoriksi asti ja tulee tunnetuksi oman kansansa hylkääjänä, talonpoikien pieksijänä ja sadistina. Köler on maalannut kirkkoonsa sadistin kuvan, virolaiset saavat kirkossa polvistua rukoilemaan sellaisten kasvojen eteen, jotka yhdistävät väkivaltaan ja vääryyteen. 

Vajaassa sadassa sivussa Kross onnistuu pohtimaan syvällisiä ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen päähenkilönsä on pakko pohtia omia arvojaan: onko maailma todellakin mustavalkoinen, vai voisiko hyvyys ja pahuus olla siroteltuna tänne ihmiskunnan joukkoon yhteiskuntaluokkaan tai kieleen katsomatta? Romaanissa varmuudet ja ehdottomat totuudet kiistetään – sellaisia ei ole. On vain ihmisiä, toinen toistensa uhreja ja olosuhteiden uhreja, kukin kamppailemassa omien ongelmiensa kanssa. 

Luin myös Marguerite Duras'n kirjan Tuska. En tiedä mitä sanoisin siitä, tunsin sen liian kipeästi – se meni ihon alle. Odottaminen on hirveintä maailmassa, odottaa toista palaavaksi keskitysleiriltä tai vankeudesta tai vaarasta. Mieluummin kärsimyskin kuin pelkkä odottaminen, odottamista pahempaa ei ole.  

Laatikossa!

Minua, kuten muitakin, on järkyttänyt tämä suomalainen kidnappausdraama. Turkulainen lakimies ja perheenisä kidnappasi helsinkiläisnaisen ja vaati tästä massiiviset lunnaat. Uusimpien tietojen mukaan uhri vietiin kotoaan laatikossa. 

Tähän minusta tiivistyy oikeastaan kaikki. Laatikossa, kuin eläin tai tavara! Odotan jännityksellä mitä tämä kekseliäs herrahenkilö osaa sanoa puolustuksekseen. "En enää kestänyt nähdä perheeni nälkää", vai? Epätoivoiset teot ymmärtää paremmin silloin kun niihin liittyy epätoivoinen köyhyys, mutta tässä tapauksessa tuskin on kyse siitä. 

Laatikkoihin ja kellareihin sullotaan ihmiset, joita ei ihmisinä pidetä. He ovat pelkkiä keinoja päämäärien saavuttamiseksi, välineitä vailla arvoa.