Kun ihmiskone sippaa

Sunnuntai on kulunut sujuvasti Hannu Lauerman Pahuuden anatomian parissa. Olemme näköjään lukeneet paljon samoja kirjoja: samojen kirjojen lukeminen on vähän kuin olisi yhteisiä tuttavia ja se yhdistää. Maailmankatsomuksellisesti ja ihmiskuvan suhteen olemme Lauerman kanssa kuitenkin eri maata.

Joskus lääkäriys tuntuu enemmän kuin ammatilta – ainakin joidenkin ammatinharjoittajien kohdalla se tuntuu tavalta selittää maailma ja ihminen. Mitä pahuus on? Onko se häiriötila, sairaus, aivoissa oleva kemiallinen poikkeavuus? Vai onko se jotain enemmän? Minusta kokonaisuus on sittenkin enemmän kuin vain osiensa summa.

Tätä en kuitenkaan tiennyt: isovanhempien raskausaikana kokemat sodat ja ruoan puute voivat vaikuttaa lapsenlapsen persoonaan ja temperamenttiin. Ihmisalkion tuleviin sukusoluihin vaikuttavat siis ympäristötekijät. Lamarckin näkemykset hankittujen ominaisuuksien periytyvyydestä eivät aivan kaikilta osin olekaan huuhaata.

Omat vanhempani syntyivät jatkosodan aikana, isä vuonna 1941 ja äiti 1943. Isän syntymän aikaan elettiin jatkosodan etenemisvaihetta ja se sujui hyvin. Äidin syntymän aikaan syksyllä 1943 tunnelma oli jo latistunut. Ja ruoka oli kortilla. Odottavat isoäidit olivat varmasti huolissaan miehistään ja sodan lopputuloksesta. Siirtyikö tuo stressi meidän vanhempiimme ja sitä kautta meihin. Millaisia se meistä tekee? Voisivatko sodan kovien realiteettien koulimat isovanhemmat tuottaa väistämättömyydelle kumartavan sukupolven? Meidät, jotka painamme pään ja kuljemme tuulta päin ”pyhän harmaan eläimen apaattisella sitkeydellä”, Väinö Linnaa siteeratakseni. Ainakin itsessäni tunnistan tuon pyhän harmaan eläimen kaiken muodikkaan X-sukupolvipuheen alla.

Lauerman kirjan rakenne sisältää sellaisia valintoja, joita itse en ehkä olisi tehnyt. Kirja tuntuu hieman sirpaleiselta, inhimillisen käytöksen kirjoa on kartoitettu sotilaista huippu-urheiluun ja uskonnollisten yhteisöjen johtajista Viiltäjä-Jackiin. Paikoitellen kirjan alaotsikko (pahuus, hulluus, poikkeavuus) ei oikein tunnu sopivalta. Pahuus on muutenkin mielestäni filosofista otetta vaativa ongelma, poikkeavuus ja rikollisuus sen sijaan ovat asioita, joista voi puhua jo toisessa äänilajissa. Ehkä olisin itse valinnut kirjan nimeksi jotain muuta. Vaikkapa ”Kun ihmiskone sippaa: tapausesimerkkejä homo sapiensin virhetoiminnoista”.    

Onni suosii

Olen aina sanonut olevani onnea vailla kaikissa arvonnoissa. Nyt kerrankin voitin jotain: posti toi Oikeanlaista kemiaa-elokuvan, palkinnon johonkin arvontaan osallistumisestani. Elokuva on varmasti katsomisen arvoinen jo pelkästään Meryl Streepin läsnäolon vuoksi!

1 comments

  1. Ninni says:

    Janne B. – 22:59, Sunnuntaina 4. Lokakuuta 2009.:
    Tuo ympäristötekijöiden vaikutus sikiön luonteeseen on mielenkiintoinen. Olen aina ajatellut, että ympäristö vaikuttaa ainoastaan fyysiseen kehitykseen tai kehittymättömyyteen.

    Hurjasti onnea voitosta! Sitä eloa en ole ikinä nähnyt, vaikka pariinkin kertaan se on ollut kädessäni vuokrahyllyllä. Elokuvan asetelmasta tulee mieleen erään ruokafirman eräs tuoreuteen liittyvä mainos, joka mainoskanavilla tuntuu pyörivän joka hetki. Tuli mieleen.
    Muuta sitten ei mieleen tulekaan.

    Ninni – 23:55, Sunnuntaina 4. Lokakuuta 2009.:
    Näin minäkin olen ajatellut ennen. Ja koko maailmahan on ennen pilkannut Lamarckin ajatuksia. Mutta ilmeisesti niissä JOTAIN perää on, edes pienessä määrin.

    Itse en ole muuten vuokrannut elokuvaa aikoihin! Sitä tuli tehtyä silloin, kun asuinpaikka oli Turku. Silloin sellainen sujui helposti, maaseudulla ei niinkään.

    Ansku – 13:48, Maanantaina 5. Lokakuuta 2009.:
    Tulipa täysin uutena – sanoisin melkein järkytyksenä – asia, että ympäristötekijät vuosikymmenten takaa voisivat vaikuttaa minunkin elämääni. Siis juuri siihen kuka olen; luonne ja temperamenttihan määrittävät niin suuren osan henkilön minuudesta. Aihe on mielenkiintoinen, mutta vähän jopa pelottava. Ehkä menisi oma pää sekaisin, jos alkaisi liian tarkasti pohdiskelemaan ”ennenvanhaisia” aikoja ja tilanteita…

    Ninni – 20:33, Maanantaina 5. Lokakuuta 2009.:
    Niin, onhan se järkyttävää, tavallaan. Mutta tietysti tällaisella pohjoisella, karulla rajamaalla kuin Suomella on pitkä historia ravinnon puutteesta ja sotatiloista. Eli vaikka meihin olisikin vaikuttanut isovanhempiemme piina, niin on jotenkin ”lohdullista” tietää ilmiön olevan tuhatvuotinen perinne täällä meillä. Tyyliin meihin vaikutti viime sota, isovanhempiimme mahdollisesti 1800-luvun nälkävuodet, heidän isovanhempiinsa Suomen sota 1808-1809…

Kommentointi on suljettu.