Kesäyöt

Kesäyö on erilainen kuin päivä. Kaikki rauhoittuu, äänet naapuristossa vaimenevat ja kuolevat pois. Keskiyön kumpaakin puolta laulavat enää vain linnut. On hyvä mennä pihalle ja ihan vain olla vaalean taivaan alla. Kaupungit eivät koskaan hiljene, mutta täällä on rauha. Aamuyön tunteina aurinko alkaa jo poltella mäntyjen runkoja oranssinpunalla ja linnut lisäävät volyymia. Viimeistään kello neljän aikaan yö kumartaa ja siirtyy takavasemmalle – aamu on koittanut.

Ensimmäisenä kesänä täällä Mietoisissa menin ulos melkein joka yö. Tuntui vain niin ihmeelliseltä tehdä niin, vailla vaaraa joutua kummastelevien katseiden kohteeksi.

Kuinka yksi asia johtaa toiseen

Simone de Beauvoir kirjoitti Ranskan ja Algerian välisestä sodasta 1954-1962. Kauhistuneena hän kuvasi erityisesti ranskalaisen osapuolen harjoittamia siviilien kidutuksia ja surmatöitä. Olihan se tosiaan aika paksua, ottaen huomioon ajankohdan: toisesta maailmansodasta ei ollut kuin kymmenkunta vuotta – huonoa peeärrää parhaimmassa tapauksessa, pahimmassa mahtava skandaali. 

Natsien epäinhimillisyys oli huudettu katoilta & tuomittu yleisesti ja sitten tehtiin itse antaumuksella täysin vertailukelpoisia pimeyden töitä. Algerialaisetkaan eivät puhtain paperein selvinneet sotatoimista, vaan FLN (Kansallinen vapautusrintama) syyllistyi sekin veritekoihin siviilejä, vanhuksia ja lapsia, kohtaan.

Ranskan hallinnon kannalta sen siirtomaiden itsenäisyyspyrkimykset olivat tuhoisia: niin Indokiinan (tutummin Vietnam) kuin Algeriankin sodat johtivat niin kutsutun neljännen tasavallan romahtamiseen. 

Mietiskelin tänään paljon tätä Algerian itsenäistymiseen johtanutta sotaa. Ja sitten – kas kummaa – kirjastossa eteen suorastaan hyppäsi Jaakko Sarlin-Lappeteläisen ja Heli Santavuoren kirjoittama Legioonan sotilas: suomalaisen muukalaislegioonalaisen muistelmat Algerian sodasta 1954-1959. Lainasin sen. Vielä en ole ehtinyt aloittaa, mutta pian se hetki koittaa.