Ihminen on aina sama

Meidän pihallamme kesä epäröi, se on yhden askeleen jäljessä muita paikkoja. Muualla lupiinit kukkivat, meillä vasta osittain. Ne pelkäävät avata itsensä tälle kylmyydelle, jota kesäksi kutsutaan. Sireenit sentään kukoistavat – tosin niilläkin vei aikaa uskaltautua esiin koko loistossaan.

Oikeastaan on mielenkiintoista tarkkailla kasveja ja niiden omaa tahtoa (niillä nimittäin on sellainen). Istutimme lupiinit joskus täällä asumisemme alkuaikoina. En silloin ollut kovinkaan optimistinen niiden suhteen, vaikka tiedänkin lupiinin yleisesti ottaen leviävän innokkaasti. Lupiinitkin kai harkitsivat meidän pihallamme – näyttää kuin meidän tontillamme olisi taipumus herättää harkitsevaista mieltä niin ihmisissä kuin kasveissakin – lähteäkö leviämään vai ei. Lupiini on voimakastahtoinen kukka, se ei ole mikään heikko ja heti masentuva kukkariepu. Sillä on selkärankaa, se menee minne haluaa.

Jumalten unista ja vähän ihmistenkin

Luen parhaillaan Manil Surin romaania Vishnun unet. Tämä kirja oli varsinainen sattumalöytö kirjastosta, enkä malta laskea sitä käsistäni.

Romaanin Vishnu ei todellakaan ole "se" Vishnu, intialaisen pantheonin jumala (vai onko sittenkin?), vaan kerrostalon porrastasanteella majaileva vanha juoppo. Talon asukkaat antavat hänen asustaa portaikossaan pieniä palveluksia vastaan, joiden suorittamisessa Vishnu ei ole kovinkaan luotettava. Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta kotoisin olevalle lukijalle miehen tila on sekä säälittävä että eksoottinen: meillä ei voisi kuvitella tuollaista tapahtuvaksi. Yhteiskunnan verkko on yhä melko tiivistä ja pienisilmäistä – Intiassa verkossa on paljon enemmän reikiä ja sen läpi huljahtaa helposti.

Vishnu yhdistää kahta hinduperhettä, Pathakeja ja Asraneja, joiden epäkiitollinen tehtävä on huolehtia hänestä. Osittain asia koskee myös Jalalin muslimiperhettä, joka myös asuu talossa. Talon asukkaiden elämät kietoutuvat yhteen Vishnun kautta ja rakkauden kautta: Asranien Kavita-tytär rakastuu Jalalien poikaan. Hindun ja muslimin yhdistyminen näyttää olevan mahdoton tehtävä, varsinkin kun Kavitan tarmokas äiti on jo järjestelemässä avioliittoa tyttärelleen sopivan hindupojan kanssa. 

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Bombayssä kasvaneen Manil Surin olevan tätä nykyä matematiikan professorina Yhdysvalloissa. Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään matemaattista tai kuivaa, vaan se on kauttaaltaan täynnä myyttejä ja taruja, inhimillisen ja jumalallisen yhdistymistä odottamattomilla ja humoristisilla tavoilla. Perheiden tarinoiden lisäksi romaani koostuu Vishnun muistoista ja unista. Mitä  on jumalallinen ja mitä on inhimillinen? Voisiko sotkuisessa juopossa olla jumalainen kipinä? Juoppokin on joskus ollut lapsi ja hänellä on ollut rakastava äiti. Juoppo on myös rakastanut naista ja unelmoinut. 

Riemastun kuin lapsi tätä kirjaa lukiessani. On kuin ilmassa olisi kaikkien Intian mausteiden tuoksu! Järjestettyjen avioliittojen lehti-ilmoitukset, pariskuntien horoskooppien vertailut, hindurouvien katkeraa kilpailua aiheuttavat kortinpeluukutsut – kaikki on samaan aikaan niin vierasta ja sittenkin niin tuttua. Ihminen on aina sama, olipa paikkakunta sitten Bombay tai Pieksämäki.

Omissa unissani ei ole vieraillut jumalia, vaan lähinnä vanhoja tuttavia menneiltä vuosilta. Viime yönä uneksuin lukioaikojeni ystävästä, joka oli muuttunut ulkonäöltään merkittävästi. Unessani hänestä oli tullut valtavan pitkä – pitempi kuin PuoLiskoinen, pitempi kuin oikeastaan on mahdollista – ja hampaat olivat ylikorostuneet. Oli hiukan vaivaantunut olo tässä unen kohtaamisessa, en tiennyt kuinka olisin reagoinut siihen muutokseen vai olisiko edes pitänyt.